Liian harvoin kirjoitan paperille sen, mitä mielessä juuri kullakin hetkellä liikkuu. Sen sijaan yritän keksiä huippukiinnostavan näkökulman, etsiä ajankohtaisen aiheen, arvostella trendikkään ravintolan, tarttua päivänpolttavaan ilmiöön, kehittää kekseliään reseptin tai rustata tyhjentävän artikkelin, joka edellyttää päivätolkulla taustatyötä.
Jos unohtaisin julkaisukalenterini ja siirtäisin suunnitelmallisuuden syrjään, saattaisin yllättää itsenikin.
Voisin kirjoittaa siitä, kuinka rakastan yöjunan makuuvaunussa matkustamista. Kuinka kiskojen kolke tuudittaa uneen ja kuinka mieleeni nousevat muistot jostain kaukaa. Rapisevaan paperiin pakatut karjalanpiirakat ja juustoviipaleet. Yläsänky, johon uskalsin kiivetä vain minä, siskoista rohkein. Oranssi pesuallas ja musta poljin, joka taikoi vettä oranssin altaaseen.
Voisin kirjoittaa siitä, kuinka nilkkapituiset talvikengät nielaisevat vastasataneen pakkaslumen sisäänsä. Kuinka itsepintaisesti vedän jalkaan nuo viime talvena ostetut ja huonoksi havaitut kotimaiset kengät, jotka raapivat akillesjänteeni verille ja joissa varpaani jäätyvät tunnottomiksi lihakimpaleiksi vain siksi, että en halua myöntää tehneeni virhehankintaa.
Voisin kirjoittaa siitä, miksi vähättelen jatkuvasti itseäni. Kuinka hiihtokeskuksen vuokraamossa katsotaan pitkään, kun ehdotan vaativampaan laskuun tarkoitettuja, itseäni pidempiä suksia. Että oletko nyt ihan varma, että juuri nämä menopelit haluat. En kehtaa kertoa, kuinka olen laskenut koko ikäni, vaan punastun, hikoilen ja nolostelen, mutta pidän sentään pääni ja lopulta uskallan vaihtaa myös monot parempiin yksilöihin. Heppu tiskin takana hämmentyy ja veloittaa minulta yli kympin vähemmän kuin hänen kuuluisi.
Voisin kirjoittaa siitä, kuinka minua jännittää tilanteissa, jotka ovat minulle uusia ja paikoissa, joita en vielä tunne. Ihmisiä en pelkää, mutta vieraita käyttäytymiskoodeja ja hiljaisia sääntöjä kammoksun. Joskus pelkään nolaavani itseni niin, että jätän mielummin menemättä, vaikka samalla tiedän, että jään todennäköisesti paljosta paitsi.
Voisin kirjoittaa siitä, miten vaadin itseltäni liikaa. Kuinka en osaa rentoutua edes takkatulen ääressä, vaan mieleni juoksee kohti seuraavia tekstejä, ajatuksia ja ideoita. Olen nostanut riman turhan korkealle ja siellä se nytkin keikkuu, hiuskarvan varassa. Välillä riittäisi vähempikin.
Voisin kirjoittaa siitä, kuinka olen salaa tyytyväinen, kun mies häviää hetkeksi hiihtolenkille, jotta voin paremmalla omallatunnolla avata koneen ja asettaa sormet näppäimille. Lausua lauseen tai pari, metsästää ajatuksia mielen sopukoista ja lyödä luun kurkkuun ilkikurisesti ilkkuvalle tyhjälle paperille.
Voisin kirjoittaa siitäkin, miksi akkuni latautuvat parhaiten Lapissa. Kuinka haaveilen lentäväni lämpimään, mutta kuinka valitsen kuitenkin pakkasen. Kuinka lumi pehmentää ympäristön äänet ja kuinka on valoisaa, vaikka on pimeää. Kuinka tunnen olevani pohjoisessa kotona, omieni seurassa, käpertyneenä hiljaa viltin alle. Tänne minä kuulun, mutta tiistaina palaan silti etelään. Rimpuilen ja rämmin loskassa, sulaudun taas mustaan marraskuuhun. Kunnes kohtaamme jälleen – lapin tyttö, hohtavat hanget ja kotoisa kaamos. Lentoliput tammikuulle ovat jo taskussa.
Voisin kirjoittaa siitä, mitä ajattelin tänään. Lukisitko?