Kummitädin tehtävät – kristillinen kasvattaja, luottoaikuinen vai lahja-automaatti?

Sunnuntaina minulla oli kunnia kummiutua jo kolmannen kerran. Kastekynttilä kädessäni seisoin kahden kollegani rinnalla, kun pieni ihminen sai nimensä. Virttä veisatessa pala nousi kurkkuun. Tuo pikkuinen tyttö, joka silmät suurina ihmettelee ympäröivää maailmaa, on nyt virallisesti osa elämääni. Otan vastaan kummitädin tehtävät ja yritän suoriutua niistä parhaani mukaan.

Helsingin seurakunnan kauniisti kuvitetun kummitodistuksen takakanteen on painettu seuraavat lauseet: ”Tuleekohan meistä ystävät, sinusta ja minusta? Tutustummeko niin, ettemme ujostele toisiamme? Osaanko olla, niin kuin toivot minun olevan? Huomaanko, milloin tarvitset minua erityisen paljon?” Isot kysymykset kieppuivat päässäni hallitsemattomina istuessani Temppeliaukion kirkossa, kastemaljan äärellä. Ääneni särkyi jo virren toisessa säkeistössä. Harteilleni oli laskettu pienen ihmisen suuri paino.

kummitädin tehtävät

Kaikilla kolmella kerralla, kun minua on pyydetty kummin tehtävään, olen ensiliikutuksen laannuttua kysynyt suoraan, mitä minulta odotetaan. Vaikka kummius kunniatehtävä onkin, haluan ensin varmistua, että olemme samalla sivulla, ettei myöhemmin tule pettymyksiä.

Kuulun kirkkoon, koska arvostan kirkon tekemää työtä. Olen tapakristitty, astun herran huoneeseen yleensä vain muina turisteina, joskus juhlapyhinä ja tietysti sunnuntain kaltaisten kirkollisten toimitusten aikaan. Minusta ei siis ole opettamaan raamatun sanaa, jakamaan kirkon oppeja tai antamaan kristillistä kasvatusta. Kummitädin tehtävät tarkoittavat minun kohdallani jotain muuta. Hyvää tahtoa, inhimillisyyttä, armollisuutta ja yhdenvertaisuutta harjoitan, vaikka en uskossa olekaan.

En suostu myöskään lahja-automaatiksi, jonka ainoa tarkoitus on sijoittaa pennosensa Elsan kimaltelevaan jäälinnaan tai viimeisimmän mallin mukaiseen älylaitteeseen. Kirjat ovat tavarataivaan poikkeus, sillä ne levittävät sivistystä ympärilleen. Tässä materiaa pursuavassa maailmassa haluan kuitenkin ensisijaisesti antaa aikaani ja olla läsnä. Luottoaikuisena, jonka olkapäähän voi nojata silloinkin, kun vanhemmat eivät ymmärrä.

Onneksi ystävänikin jakoivat käsitykseni kummiudesta. Silti heidän vastauksensa mykisti minut: emme me lahjoja tarvitse, emmekä kristillistä kasvattajaa. Tahdomme sinut kummiksi, esikuvaksi ja aikuiseksi ystäväksi, sillä sinä olet vahva nainen, juuri sellainen, jollaiseksi haluamme tyttäremme kasvavan. Olen edelleen sanaton perusteluiden edessä.

Kuule siis, sinä pikkuinen Lotta! Olen yksi turvaverkkosi sitkeistä säikeistä. Opetan sinut hyväksymään itsesi sellaisena kuin olet, olemaan rohkea ja tavoittelemaan sinnikkäästi unelmiasi. Opetan sinut rakastamaan luontoa, kirjoja ja hyvää ruokaa. Istutan keittiönpöydän ääreen ja annan käteesi palan taikinaa sekä kaulimen. Ja kun olet hiukkasen isompi, otan kädestäsi kiinni ja vien sinut suureen maailmaan. Lupaan pitää oveni avoinna, kotiini olet aina tervetullut. Elämänpituinen ystävyys on alkanut, olkoon se täynnä iloa ja valoa!

Lainaan vielä kerran kummitodistusta: ”Ja sinä, Pieni, eteenpäin vain rohkeasti! Kasvetaan toistemme mittaisiksi yhdessä koettu hetki kerrallaan.” Siinäpä ne, kummitädin tehtävät, tiivistettynä yhteen lauseeseen.

Matkasuunnitelmia ja -haaveita vuodelle 2018

Uuden vuoden ensimmäisinä päivinä olo on toiveikas. Tunnetta on vaikea sanoittaa – kuin jotain todella hyvää olisi tulossa, mutta milloin, missä ja miten? Yksityiskohtia ei vielä hahmota, vastaukset ovat pimeän peitossa. Epävarmuus kalvaa levotonta mieltä, samaan aikaan jännitys kutkuttelee kuitenkin vatsanpohjaa. Epäonnistuminen pelottaa vietävästi, mutta onnistumisen mahdollisuus kiehtoo sitäkin enemmän.

horisontti

Intuitio ohjaa oikeaan suuntaan. Ehkä jo seuraavassa kadunkulmassa vastaan kävelee uusi mahdollisuus tai tilaisuus, jota en osannut etukäteen aavistaa.  Lenkki pikkupakkasessa pullauttaa päästä idean, joka on hautunut odottaen oikeaa hetkeä. Ajatuksen, joka johtaa sanoista tekoihin ja tipauttaa tilille euron tai kaksi. Tai mieluiten muutaman tonnin, joilla rahoitan kaikki tälle vuodelle suunnitteilla olevat matkat. Niitä nimittäin on monta.

Ruka, Salla ja Saariselkä

Päiviä valkoisilla hangilla ei ole koskaan liikaa. Vuoden ensimmäiselle reissulle lähdetään kolmen viikon kuluttua. Pyyhkäisemme viiden päivän lumilomalle Rukalle, suihkimme suksilla ja liidämme laduilla tai sitten vain istumme takan edessä ja tuijotamme tuleen. Kaikki käy.

sallatunturissa

Saatan hilpaista myös vanhempieni seuraksi Sallatunturiin, sekä viikoksi Saariselälle, mikäli toimistolla suunniteltu etätyöviikko käy toteen. Pieni mahdollisuus on päästä testaamaan myös itä-Euroopan alamäkiä sukset jalassa.

Amsterdam ja Utrecht

Sattui niin sopivasti, että ystäväpariskunta muutti vuodenvaihteessa Utrechtiin ja esitti saman tien kutsun tulla vieraisille. Olen kuullut kaupungista pelkkää hyvää, joten otan kutsun ilolla vastaan. Välimatkaa Amsterdamiin on vain puolisen tuntia, näen siis kätevästi kaksi kaupunkia yhden hinnalla!

Italia – Piemonte ja Aostan laakso

Muistanette, että Piemonten viininviljelyalue teki minuun lähtemättömän vaikutuksen. Jos kaikki menee suunnitelmien mukaan, pääsen piipahtamaan vehreissä maisemissa tänä vuonna toistamiseen. Kesäkuussa suuntaamme joka tapauksessa Ensitreffit-siskon kanssa Mont Blancin juurelle ja vaellamme majalta majalle Dolomiittien lumihuippujen keskellä.

sukulan viinitilalle

Aion yhdistää aktiivilomaan yökyläilyn ystävän luona, hänen perheensä asustaa nykyään Aostan laakson mielettömissä maisemissa. Viiniä ja ihanaa italialaista ruokaa on luvassa, tietenkin.

Tarinoiden Viipuri

Olen ollut Venäjällä vain kerran – tai jos tarkkoja ollaan, en kertaakaan. 1980-luvun lopulla Viro oli vielä osa Neuvostoliittoa. Asiaan on tulossa muutos, sillä tämän kevään kalenteriin on kirjoitettu TYKY-matka Viipuriin. Saamme oppaaksi oman talon väkeä, mukaan lähtee väitöskirjaansa viimeistelevä tutkija, joka tuntee Viipurin kuin omat taskunsa. Hänen tutkimuksensa aiheena on Alvar Aallon suunnittelema, muutama vuosi sitten restauroitu Viipurin kirjasto. Superkiinnostavia tarinoita taatusti tulossa!

Vappu Skotlannissa?

Skotlannin vihreät ja sumuiset ylämaan nummet, viskitislaamot, ikiaikaiset linnat, kiltit, säkkipillit ja Loch Ness – kaikki nämä kliseet ovat listalla, jos vapun tienoille sijoittuva matka toteutuu. Brittein saaret ovat niin paljon muutakin kuin Lontoo ja silti en ole käynyt kuin kerran kaupungin ulkopuolella.

Kreikan meri, meri Kreikan

Siitä lähtien kun luin Anna palaa Annan tarinan kreikkalaisesta vuokrahuvilasta, olen haaveillut viikosta tai kahdesta hedelmäpuiden katveessa, retsinasta varjoisalla patiolla, turkoosista vedestä pikkukivirannalla, lämmöstä, auringosta, kaskaiden sirityksestä, kreikkalaisesta salaatista ja välimerellisestä ruuasta, joka tihkuu terveellistä oliiviöljyä. Mitään ei ole matkan eteen vielä tehty, mutta se ei estä unelmoimasta. Jos emme ehdi Kreikkaan tänä vuonna, odottaa unelma ensi vuotta.

Kanarian saaret ja Atlantin ylitys

Älkää pelätkö, en ole ylittämässä Atlanttia, en ainakaan purjeveneellä. Toisin aikoo tehdä äitini. Kipparoida naisiston yli Atlantin, osallistua ARC-purjehduskilpailuun ensimmäisenä naisten operoimalla veneellä koskaan. Katson ihaillen, sillä itse en ikinä uskaltaisi. Kolme viikkoa rajatussa tilassa, alla satoja metrejä syvää vettä, ympärillä rannaton meri, joka voi riehaantua millä hetkellä hyvänsä. Ihailen ja nostan suurinta mahdollista hattua. Ja matkustan marraskuussa vilkuttamaan lähtölaiturille Las Palmasiin.

Herceg Novi Montenegro

Marraskuisen matkan jälkeen alkaakin senttien venyttäminen seuraavan kevään kaukomatkaa varten. Mies on jo pitkään haaveillut matkasta Japaniin tai Etelä-Koreaan. Unelma odottaa toteuttamistaan. Siispä säästämään.

Kuten huomaatte, tonnit tulisivat tarpeeseen. Jos teillä siis on takataskussa projekti, joka vaatii vetäjää, instagram-tili, joka pitäisi saada lentämään, sisältöjä, jotka vielä etsivät suunnittelijaa tai tarinoita, jotka odottavat kirjoittajaa, pelastakaa minut vararikolta. Lompakko ja sen omistaja keksivät varmasti keinon kiittää.

Suurennuslasin alla: Vuosi 2017

Vuoden vaihtuessa sosiaalinen media ja blogit täyttyvät saavutuksista, toteutuneista unelmista ja konkretisoituneista haaveista, joiden takana on tuhottomasti raakaa työtä. Somepäivitykset ovat pullollaan uusia uria, mielenkiintoisia mahdollisuuksia, täydellisiä työprojekteja, mullistavia elämänmuutoksia, kihloja, vauvoja ja maailmanympärimatkoja.

Tiedän, että kaikki ei ole sitä, miltä se näyttää. Että hehkutuksen takana saattaa olla suuriakin suruja, murheita tai muita kulisseihin piilotettuja salaisuuksia. Tästä tietoisuudesta huolimatta mieli painui maata pitkin. Mitä enemmän ystävieni ja blogikollegoiden päivityksiä luin, sitä syvemmälle vajosin. Olenko saavuttanut mitään lähellekään vastaavaa?

ravintola NOA auringonlasku

Kun mieli on alamaissa, kirjoittaminen auttaa. Ensimmäiseksi digitaaliselle paperiarkille piirtyivät alla olevat, lainausmerkkien sisään sullotut sanat. Saatoinpa siinä näppäimistöä naputellessani tirauttaa myös muutaman suolaisen kyyneleen.

”Mies huomautti, etten näe metsää puilta. Viisaita sanoja, joissa piilee totuuden siemen. Mutta mitä jos se metsä on niin tiheä ja synkkä, ettei sinne pääse valo. Tiedän, että puut ovat siellä, mutta en näe niitä. Pitäisi päästä koskettamaan, tuntea konkreettisesti sormenpäissä, mitä on tullut tehtyä. Painaa poski puuta vasten ja todeta, että kelpoinen tästäkin kasvoi, ei ehkä lajinsa valio, mutta riittävän kaunis kuitenkin. Onko saavutuksista iloa, jos kukaan ei niitä tunnusta? Sillä kukapa pimeään metsään astuisi, kun vieressä on auringossa paistattelevia yksilöitä, joita ei voi olla huomaamatta. Pitäisi jaksaa olla se kaikkivoipa kissa, joka nostaa häntänsä itse ja astelee itsevarmana valokeilojen valaisemalle näyttämölle.

Maailman mittakaavassa murheeni ovat pieniä, mutta ne ovat silti minun murheitani. Urakehitys, joka junnaa paikallaan. Työprojekti, joka ei tunnu valmistuvan koskaan. Ulkopuolisuuden tunne, jota muiden on vaikea ymmärtää. Taloustilanne, joka pakottaa pihistelemään.”

Tässä vaiheessa mies asteli selkäni taakse ja kysyi saako lukea, mitä kirjoitin. Annoin luvan. Hän tavasi rivejä ja pyöritteli päätään. Kysyi, enkö todellakaan osaa katsoa elämääni muiden silmin?

ulappa sielunmaisema

rusty auringolasku

Niinpä vaihdoin näkökulmaa ja tarkkailin sieltä käsin, mitä viime vuonna tulikaan tehtyä. Ja kuulkaahan, se kannatti. Lyötyäni faktat pöytään alkoi mielikin piristyä. Ehkä tässä ei kuitenkaan ole heitetty hyvää vuotta hukkaan.

Matkustusrintamalla oli varsin vilkasta. Ehdin kaksi kertaa sekä Pyhätunturille että Sallaan. Hiihdin Kolin kansallispuistossa, korkkasin Ilosaarirock-neitsyyden ja seilasin Saimaan aalloilla savolaisessa seurassa. Mökkeilin Luopioisissa, Juvalla, Soinissa ja Multialla. Pakahduin Piemonten viiniköynnösten katveessa ja vaikutuin Cinque Terren jylhistä maisemista. Purjehdin Montenegron uskomattomilla vesillä, paahduin Madridin armottomassa auringossa ja kahlasin Fuengirolan rantavedessä. Lontoossa pyörähdin työmatkalla ja Göteborgissa elämäni vaikuttavimmalla stadionkeikalla. Ehdinpä tutkailemaan myös etelänaapurin ravintolamaailmaa, kun yhteistyö Taste of Helsingin kanssa vei minut Tallinnaan.

fuengirola beach

Minulla oli etuoikeus tehdä blogitöitä useampien yhteistyökumppanien kanssa, ja suurin osa diileistä syntyi omasta aloitteestani. Tästä nostan itselleni hattua, sillä myyntireiskan hommat eivät varsinaisesti ole koskaan houkutelleet. Motivaatio oli ilmeisesti kohdallaan, sillä koko vuoden pakersin kustannustoimittajan pallilla vain 50-prosenttisesti – toinen puolikas tai edes osa siitä oli raavittava kokoon vaikka väkisin. Etenkin, kun opiskelua varten myönnetyn aikuisopintotuen määrä notkahtikin kolmasosaan siitä, mihin olin etukäteen varautunut.

Verojen ja muiden pakollisten maksujen jälkeen tilille kilahti noin 4 500 euroa, josta reilu kuudennes tuli blogiyhteistöistä ja loput suoraan asiakkaalle tehdyistä sisällöntuotantoprojekteista, jotka eivät suoraan liity blogiin, mutta joita tuskin olisin saanut ilman työnäytteenä toimivaa sivustoa. Oravannahkojakin vaihdettiin, mutta vain silloin, kun vaihtokaupan ehdot olivat reilut molempien osapuolien mielestä. Vuoden saldo jäi tukevasti miinukselle, jos vertaa vuosiin kokoaikaisessa päivätyössä, mutta pärjää sitä näköjään vähemmälläkin. Tarkalla tilinpidolla, kotona kokkaamisella, lounaseväillä ja turhan shoppaamisen välttelemisellä saattaa olla osuutta asiaan.

vuosi 2017

Olen tutustunut vuoden aikana erityisiin ihmisiin, joiden seurassa ei tarvitse esittää ollakseen hyväksytty. Olen astunut mukavuusalueeni ulkopuolelle kymmeniä kertoja, heitellyt verkkoja tuntemattomille vesille ja onkinut esiin isojakin vonkaleita.

Ensimmäisiä kertoja mahtui vuoteen monta. Yksi niistä liittyy syksyllä 2016 aloittamiini opintoihin. Pari kuukautta sitten päätin, että en tarvitse neljättä tutkintoa mihinkään. Kesken jäänyttä koulutusta on kuitenkin kiittäminen siitä, että ymmärsin osaamiseni ytimen. Se ei ole verkkosivujen rakentaminen, ketterä koodaaminen tai tekninen tietämys, vaan sielukas sisältö. Kirjoittamisen kauneus, sanojen sielunelämä, kirjaimien kesyttäminen, tunnelmien tuottaminen ja lauseilla leikkiminen. Kun keimailevaan kieleen liitetään vielä ruoka, ravintolat, reissut ja rakkaus, on yhdistelmä vertaansa vailla. Siinä se on, minun juttuni.

sooloile sallassa

Jos viime vuonna nostin aikuisopintorahaa muutaman satasen kuukaudessa, vuonna 2018 turvana ei ole enää sitäkään vähää. Saavutetuista vapaa-ajan eduista on vaikea tinkiä, siksi päätin jatkaa kuluvankin vuoden osa-aikaisena kustannustoimittajana. Kaksi ja puoli päivää vietän siis edelleen kirjojen parissa, toisen puolikkaan käytän matkustamiseen, ystävien tapaamiseen, luovaan laiskotteluun ja ruokarakkauteen. Ja siinä sivussa yritän tienata sen verran, että tulen toimeen.

Haaveilen edelleen päiväleffoista, pitkistä lounaista, hitaista aamuista ja riittävistä yöunista. Toivotan tervetulleiksi myös vapaat työajat ja paremman ajankäytön hallinnan, sekä älypuhelimesta vieroittumisen. Etätyöviikoistakin Lapin hohtavilla hangilla on jo alustavasti toimistolla sovittu. Ehkäpä vihdoin aloitan perjantailounasperinteen, josta jo pari vuotta sitten päätin tehdä itselleni projektin. Saattaa olla, että juuri sinut on kutsuttu.

Muistikirja ja bullet journal ovat täynnä toinen toistaan parempia ideoita, jotka odottavat toteuttajansa ryhtiliikettä. Ryhdistäytymisestä en tiedä, mutta parhaani lupaan yrittää. Ja olla itselleni armollinen. Yksi pienistä suurista askelista on liiketoimintasuunnitelma, joka on täyttämistä vaille valmis. Parin kuukauden kuluttua saatte toivottavasti onnitella uutta yrittäjää.

Tivat Montenegro sunset

Mies oli oikeassa (kuten yleensä on), vuosi 2017 oli sittenkin ihan ok. Antoi enemmän kuin otti ja kartutti kokemuskassaa, vaikka jättikin jälkeensä hämmennystä ja epävarmaa olotilaa. Vuodesta 2018 tulee silti parempi. Sellainen, jonka päättyessä ei tarvitse itkeä tihrustaa tai arpoa miten meni noin niinkuin omasta mielestä. Jonka viime metreillä voi todeta, että siivet kantoivat sittenkin. Jos eivät pidemmälle, niin ainakin seuraavaan päivään.

Millaisia haaveita ja unelmia sinä kannat sisälläsi? Toivotan sinulle menestystä kaikessa, mihin ryhdyt, ja aurinkoa ja iloa päiviisi, myös niihin synkimpiin. Pohjalta on matka vain ylöspäin. Siispä hyvää uutta vuotta ja voimia tuleviin koitoksiin!

ps. Näitä pikapalavereja on pidetty aiemminkin. Lopputulema on aina sama: suomalainen sisu nostaa päätään ja toivo alkaa kipinöidä. Tällä kertaa kipinät saavat luvan yltyä rohkeaksi roihuksi, lupaan heittää pökköä pesään ja puhaltaa happea hiillokselle, jos intohimo uhkaa sammua!