Miellyttämisen aika on viimeinkin ohi

Makaan turkulaisen hotellihuoneen sängyllä ja annan ajatuksien vaeltaa taivaan täyttäneiden tummien pilvien tahtiin. On tiistai, päivä, jolloin yritän altistaa itseni määrittämättömille mielenliikkeille, ja kirjoittaa suodattamatta sen, mitä juuri silloin päässäni liikahtelee.

Kynnys antaa ajatuksille aikaa ja samalla sukeltaa tajunnanvirtaan on tälläkin kertaa lähes ylitsepääsemättömän korkea. Törmään siihen kuin seinään, ja keksin siksi sijaistekemistä. Selaan sormenpäilläni kännykkää, plärään kuvavirtaa, avaan jopa jodelin ja tuijotan tubesta turhia videonpätkiä. Kunnes on pakko rauhoittua. Siirtää kone käden ulottumattomiin ja napsauttaa kännykkä äänettömälle.

Tuijotan kattoon ja yritän olla miettimättä mitään. Puolessa minuutissa saan kiinni jostain, joka pyrkii pinnalle. Aihe kelluu edessäni, kuin olisi odottanut siinä koko pitkän päivän. Nyt puhuu entinen miellyttäjä.

metsämansikat

Kuluneina viikkoina olen pohtinut paljon parisuhteitani. Syykin on selvä, sillä kun kelaa edestakaisin tallenteita ja kirjoittaa muistiinpanoja tuoreiden avioparien alkutaipaleesta, alkavat oman elämän epäkohdat ja onnistumiset nostaa päätään.

Jokaisen Ensitreffit-jakson jälkeen päädyn samaan lopputulemaan: minulla on hyvä mies. Mies, jonka seurassa minun ei tarvitse olla mitään muuta kuin oma itseni. Mies, joka ei kasaa odotuksia niskaani, joka ottaa vastaan, jos kaadun, ja joka sitkeästi seisoo vierelläni myös sellaisina päivinä, jolloin en itsekään siedä itseäni. Miellyttäminen – sen aika on vihdoinkin ohi.

Tiukkaan tarttuneena tapanani on ollut kiinnostua vähän liiankin paljon siitä, mitä kukin puolisoni tai ihastukseni harrastaa. Musiikkimakuni saattoi muuttua hetkessä, minusta tuli penkkiurheilija, joka heräsi katsomaan formulaa keskellä yötä, join kuppikaupalla kahvia, jota vatsani ei kestänyt, notkuin baareissa kännikuskina ja törsäsin ison osan rahoistani merkkivaatteisiin. Kopioin sen mikä muita kiinnosti, ja unohdin kaiken sen, mikä minulle oikeasti oli tärkeää.

Eikä tämä poikaystäviin suinkaan rajoittunut. Olin koulussa ujo ja usein vähän ulkopuolinen. Olisin halunnut olla toisenlainen, sillä ei kukaan halua olla se, joka valitaan viimeisenä pesäpallojoukkueeseen, tai se joka inhoaa välitunteja, kun ei oikein tiedä, mitä silloin pitäisi tehdä ja kenen kanssa olla. Ala-asteella pakotin äitini ostamaan minulle pari numeroa liian suuret ja törkeän kalliit Kappa-verkkarit, koska luokan ihanimmalla pojalla oli sellaiset (ja kokoni oli kaupasta loppu). Yläasteella sain päähänpinttymän permanentista, koska sellainen oli suosituimmilla tytöillä. Lukion kotibileissä join omppupomppua, vaikka oikeasti en olisi halunnut olla humalassa. Saatoin jopa matkia puhetyyliä, kertoa keksittyjä juttuja ja kopioida kavereiden olemusta, jotta solahtaisin sujuvammin joukkoon. Perusteinimeininkiä, kai.

Onneksi ikä ja kokemus ovat tuoneet viisautta, sillä nyt osaan kuunnella itseäni ja uskallan olla se mikä olen. En jaksa enää välittää siitä, mitä muut ajattelevat. Mitä minä haluan, mikä minua kiinnostaa ja mistä minä innostun – se on kaikista tärkeintä. Ei ole sattumaa, että nykyinen kumppanini arvostaa samoja asioita, harrastuksia ja elämäntyyliä. Valinnat ovat meille yhteisiä. Molemmat ovat olleet kiinnostuneita kaikesta tuosta jo ennen ensimmäistä tapaamista.

metsämansikat

Uuden ihmisen myötä voi toki löytää uusia, aidosti kiinnostavia asioita, mutta toisen elämään ei kannata kokonaan hukkua. Olen hyväksynyt sen, että melominen pelottaa, joten mies käy merireissuilla yleensä yksin. Laulan kuorossa, mutta en loukkaannu, jos mies ei joka kerta halua tai ehdi tulla konserttiin. Ostan lipun Ultra Bran keikalle, hän kiertää kokeellisen jazzin keikkoja. Mies hiihtää, minä nautin enemmän pulkkamäestä. Yhdessä harrastamme ruokaa, kokkaamista, ulkona syömistä, elokuvia, lukemista, metsäpolkuja ja mökkeilyä. On omaa ja on yhteistä. Eikä kenenkään tarvitse miellyttää ketään.

Nyt on oikein hyvä.

Tätä et tiennyt minusta

Blogimaailmassa liikkuu tasaisin väliajoin haasteita, jotka vaeltavat blogista toiseen kuin vanhanaikaiset kiertokirjeet. Harvoin jaksan innostua niistä, mutta joskus käy niin, että toisten kirjoitukset saavat rattaat raksuttamaan ja on tartuttava toimeen. Siksi tarjoilen teille tänään aimo annoksen anekdootteja, pieniä tiedonmurusia minusta ja jännittävästä elämästäni.

purjelaivalla

1. Olen kuljeskellut aamuyöllä alasti Kauppatorilla.

Elokuussa 2002 noin aamuneljän aikaan asetuimme silloisen poikaystäväni kanssa vanhaa kauppahallia kiertävän jonon jatkoksi. Ohitsemme kulki baarista palaavia juhlijoita. Kun kerroimme uteliaille, mitä on tapahtumassa, osa heistä pyöritteli päätänsä, mutta muutamat liittyivät satojen muiden jonottajien joukkoon. Jonon päässä meitä odotti rantamuurille rakennettu narikka. Naulakoihin jätettiin paitsi reput ja kangaskassit, myös kaikki päällämme olevat vaatteet kalsareita ja rintsikoita myöten.

Olimme ilkosen alasti ja odotimme ohjeita. Image-lehden ja Helsingin kaupungin taidemuseon Suomeen kutsuma amerikkalainen valokuvaaja Spencer Tunick kailotti kauempana megafoniin, ja me teimme työtä käskettyä. Ensin seisoimme alastomana ihmismuurina, siten makasimme maassa pitkin ja poikin – ihmismatto jatkui aina Katariinankadulle saakka. Lopuksi asettauduimme vielä Havis Amandan ympärille. Aurinko oli juuri noussut ja valo oli ihmeellinen. Kuvaustilanne oli kaunis ja varsin vaikuttava. Isällä taisi seuraavana päivänä mennä kahvit väärään kurkkuun, kun alaston takapuoleni komeili iltapäivälehden keskiaukeamalla.

2. Olen saunonut YK-tukikohdan saunassa Libanonissa

Savolaisen Osakunnan Laulajat, opiskelijakuoro, jossa harrastin musiikkia melkein 13 vuotta sai viisi vuotta sitten Suomen Lähi-idän instituutilta kutsun Libanoniin. Suomalaisen kulttuurin edistäminen on yksi instituutin tehtävistä ja tuona vuonna saimme kunnian laulaa suomalaisen kuoromusiikin libaninilaisiin sydämiin. Yksi kuorokeikoista oli UNIFIL-operaatin tukikohdassa, jossa palveli tuolloin useampi sata suomalaista rauhanturvaajaa. Finlandian ja parin muun suomiklassikon jälkeen pääsimme saunaan. Hirsisaunan terassilta avautui näkymä pitkälle rajan taa. Israel ei ollut kaukana.

3. Olen hyvää pataa kaikkien eksieni kanssa

Nähtävästi en osaa erota riidoissa. Vaikka eroaminen sattuu ja pettymyksistä toipumisessa kestää aikansa, en jaksa vihoitella pitkään. Emme me mitään bestiksiä ole, mutta tulemme hyvin toimeen ja saatamme jopa joskus käydä oluella tai parilla. Ja onpahan yhdet erojuhlatkin järjestetty ja juhlittu.

heijastus

4. Hain ja pääsin yliopistoon sekä 19- että 32-vuotiaana.

Tuoreena ylioppilaana minut hyväksyttiin Helsingin yliopiston elintarviketeknologian koulutusohjelmaan. Lykkäsin paikan vastaanottamista vuodella ja valitsin yliopiston sijaan ammattikorkeakoulun, josta valmistuin valtakunnan ensimmäisten viestintätekniikan insinöörien joukossa. Pian valmistumisen jälkeen suoritin toisenkin AMK-tutkinnon, tällä kertaa koulutusohjelmana oli konservointi. Sitten ehtikin kulua kokonaiset viisi vuotta ennen kuin hetken mielijohteesta hain viime tingassa opiskelupaikkaa suomen kielen laitokselta. Pääsykoekirjojen epämääräisen silmäilyn ja viiden vuoden pakerruksen tuloksia juhlittiin keväällä 2014, kun filosofian maisteri kävi pokkaamassa todistuksensa. Elintarviketieteiden opintoja en koskaan aloittanut, mutta mikäli yliopiston tietokantoja on uskominen, opiskelupaikka on edelleen tallella.

5. En ole koskaan maistanut tupakkaa

Tupakka haisee kammottavalle. Sen haju tarttuu vaatteisiin, hiuksiin ja seuraa kaikkialle. Hengasin kyllä lukioaikoina tupakkapaikalla, mutta mieleeni ei kertaakaan tullut vetää yksiäkään henkosia. Aine, mikä haisee niin luotaantyötävältä, eli voi mitenkään maistua hyvältä. Tupakoitsijan pussaaminen on yksi maailman ällöttävimmistä asioista, siksi en enää ikinä voisi seurustella tai elää ihmisen kanssa, joka polttaa säännöllisesti. Bilepolttelun jollain tapaa ymmärrän, tuhoaahan alkoholikin elimistöä, mutta silti jätän syöpäkääryleet muiden nautittaviksi.

6. Alahuulessani on syntymämerkki

Olen kymmeniä kertoja saanut selittää hyvillekin ystävilleni, ettei minulla ole mustelmaa alahuulessa enkä ole syönyt juuri mustikoita. Violetti syntymämerkki näkyy nimittäin harvoin. Se korostuu pakkasella, mutta muuten se saattaa sulautua täysin huulien punertavaan väriin. Kun se näkyy, sitä ei voi olla huomaamatta.

hedelmät

7. En erityisemmin pidä sipseistä

Tiedän, olen outo. Sipsit eivät tunnu suussa hyvältä. Ne jättävät jälkeensä rasvaisen kitalaen ja järkyttävän janon. Olen ostanut sipsejä kaupasta vain pyydettäessä tai jos tiedän taloon saapuvan vieraaksi sipsihirmun. Silloinkin yritän keksiä jotain korvaavaa tarjottavaa. Tavallisia perunalastuja saatan muutaman nälkääni rouskuttaa, jos muuta ei ole tarjolla, mutta kaikki maustettu menee yli hilseen. Juustonaksut ovat ehdoton no-no, pelkästään niiden tuoksu on hirvittävä. Ei jatkoon.

8. Sisäelinruuat ovat suurinta herkkuani

Olen kasvispainotteinen sekasyöjä eli fleksaaja. Tuo sanapari kuvaa sitä, mitä jääkaapistani löytyy ja mitä hellallani hämmennän. Sisäelinten syöminen on ekoteko. Niiden vuoksi hyvin harvoin eläintä tapetaan, ne syntyvät sivutuotteena. Sisäelimet ovat halpoja ja oikein valmistettuna herkullisia. Munuaislaatikko oli lempiruokaani jo lapsena, naudan- ja varsinkin kananmaksa on ihanaa, grillatut broilerinsydämet ovat täydellisiä pikkusyötäviä ja kateenkorva on harvinaista herkkua. Vatsalaukustakin tykkään. Aivoja en ole vielä maistanut, mutta tilaisuuden tullen todellakin korjaan tämänkin epäkohdan. Ennakkoluulottomuus raaka-aineita kohtaan on yksi ruokafilosofiani tärkeimmistä kulmakivistä.

Nostalgiatripillä – miten minusta tuli minä?

Minä en ole mistään kotoisin. Tätä totuutta olen sohinut sivulauseissani aiemminkin, mutta mainintaa syvämmälle en ole lähtenyt menneisyyttä kaivelemaan. Nyt sitten kuokitaankin ja kunnolla.

nostalgiatripillä

Tämä matka on odottanut itseään jo pitkään. Puolitoista vuotta puskin pylly edellä puuhun odotellen jotain merkkiä, oikeaa ajankohtaa ja valmista sapluunaa, johon voisin itseni istuttaa. Venailisin varmasti vieläkin, jos en olisi päättänyt ostaa pelkän menolennon sijaan huomattavasti halvempaa meno-paluuta palatessani kotiin huhtikuiselta hiihtoreissulta.

Ennen kuin mökkikesästä oli tietoakaan, olimme kirjoittaneet kalenteriin elokuun ensimmäisen viikonlopun kohdalle sanaparin Pyhä Unplugged. Edellä mainitun paluulennon olin varannut varta vasten heinäkuun lopulle, joten matkalla tunturiin minä päätin pysähtyä pariksi yöksi Rovaniemelle. Kaupunkiin, josta olen muuttanut etelään 11-vuotiaana, 31 vuotta sitten.

Tutuista kaduista on ehtinyt kolmessakymmenessä vuodessa tulla uppo-outoja vieraita. Vain lentokenttä ja rautatieasema tervehtivät edelleen kuin vanhaa ystävää, sillä niiden ovien kautta on kuljettu kymmeniä kertoja kohti hiihtokeskusten hohtavia hankia.

Nyt oli tarkoitus kerrankin pysähtyä ja verestää vanhoja muistoja. Ihmetellä muuttuvaa kaupunkikuvaa, etsiä kortteleita, jotka herättelisivät henkiin kymmenien vuosien alle hautautunutta historiaa. Nostalgisoida häpeilemättä entisiä aikoja, kuten ylpeästi keski-ikäisen kai kuuluukin. Olin lähdössä matkaan yksin, mutta onnekseni sain ylipuhuttua mukaan pikkusiskoni, joka otti ja varasi matkat parin päivän varoitusajalla. Arvostan, sekä sekä seuraa että kuvausapua!

nostalgiatripillä

Nostalgiatripin ensimmäinen päivä kuluu fillarin selässä. Pysähdymme aina, kun maisemat muistuttavat menneestä. Tai minä pysähdyn ja sisko tekee paniikkijarrutuksen takanani. Hän on ollut nelivuotias muuttaessamme etelään, joten tällä reissulla minä vien ja hän vikisee.

Ensin tulee vastaan hammashoitola, jossa kävin oikomishoidoissa heti ensimmäisinä kouluvuosina. Kuljin taksilla 30 kilometrin matkan ala-asteelta hammaslääkärin tuoliin. Tunnen hampaissani välittömästi kuminauhojen kiristyksen ja hammasrautojen jomotuksen. Muistan jokaisen hampaanpoiston, paikkauksen ja tarrat, joita hoitolassa jaettiin. Pihan toisella puolella on edelleen kirjasto, jonne oli lupa mennä heti, kun lääkäristä oli reippaasti selvitty.

Pari kilometriä hammaslääkäristä pohjoiseen seisoo vanhalla paikallaan yksi lapsuuteni neljästä ala-asteesta. Maahan maalatut hyppyruudukot ja tervapata ovat haalistuneet, mutta kenttä jonka ympäri kulki hiihtolatu on vielä tallella. Pyörätelineet, joihin kolmasluokkalaisena parkkeerasin vaaleansinisen nopsani seisovat mutkille potkittuina lauta-aidan vieressä.

Kilometrin päässä koulusta on rivitaloasunto, jonka naapurissa asusti aikoinaan suomenpystykorva, ja jonka metalliseen mattotelineeseen kieli oli ihan pakko törkätä kiinni pakkasella. Otamme kuvia ja yritämme rekonstruoida menneisyyden mielikuvat ilman lunta ja paukkupakkasia.

kieli mattotelineessä

Ounasjoen vartta seuraamalla löytyy seuraava kohde – vanha koulurakennus toisessa kaupunginosassa, ja vuokratalot, joissa asuimme puolisen vuotta. Nyt taloille on annettu purkutuomio ja ovet on pönkätty sisäpuolelta kiinni. Pihalla kasvaa puoli metriä korkea heinä, ja autio hiekkalaatikko on lohduttoman näköinen.

Toisena päivänä kierrämme autolla Kemijoen vartta. Ensin Rautiosaareen, jossa meitä odottaa hylätty päiväkoti ja kaksivuotiaan minäni vanha koti 70-luvun rivitalossa. Sitten ajamme Petäjäskosken voimalaitoksen kautta Leipeelle. Rakkaimman lapsuuden paikan pihalla on sikin sokin tyhjiä kaljatölkkejä ja lasten saappaita. Aurinko paahtaa ja linnut ovat hipihiljaa. Elokuvissa ja kirjoissa tällainen hetki enteilee jotain tapahtuvaksi. Ovet ovat selällään, mutta en uskalla huhuilla, onko ketään kotona. Rappukäytävä on maalattu vaaleanpunaiseksi.

Paluumatkalla piipahdamme Jaatilan ala-asteelle, jossa kävin esikoulua ja aloitin koulutieni. Pienestä kyläkoulusta on tullut matkamuistotehdas, mutta ulkovessat ja kulhatanut kiipeilyteline on vielä paikallaan. Viimeinen etappi on Muurolassa. Vuokrakerrostalon pihalle kaartaa samaan aikaan auto, josta lastataan ulos epäilyttävää tavaraa. Ylhäältä parvekkeelta silminnähden juopunut mies opastaa kiroilevia kantajia. Entisen kotirapun ovi on auki, mutta me häivymme nopeasti ja vähin äänin.

Olo on hämmentynyt ja hiukan apea, mutta toisaalta myös tyytyväinen. Alan nimittäin ymmärtää aikuista itseäni paremmin. Vähitellen tajuan, miksi minulla on niin valtavan vahva tarve kuulua joukkoon, ja miksi astun aina vaan rohkeammin epämukavuusalueelle tutustuakseni uusiin ihmisiin, vaikka pelkäänkin tulevani torjutuksi. Miksi en loppupeleissä sittenkään tunne kuuluvani niin erilaisten etelänihmisten joukkoon ja miksi tuntuu siltä, etten ole koskaan ehtinyt juurtua minnekään. Olen kyllä tiedostanut nämä asiat ennenkin, mutta nyt ne tuntuvat paljon konkreettisemmilta syiltä ja seurauksilta.

nostalgiatripillä

Palaan nostalgiatripin tunnelmiin myöhemmin tänä vuonna. Sitä ennen on matkustettava vielä Inkooseen, Leppävirralle ja Nurmijärvelle sekä kierrettävä kaikki kuusi entistä osoitetta Espoossa ja Helsingissä. Sitten olen valmis jakamaan menneisyyteni teidän kanssanne. Makumuistojen kera.

Nostalgiatrippailun sivutuotteena me söimme ja joimme erinomaisen hyvin, yövyimme kaupungin parhaassa hostellissa, uimme lämpimässä Kemijoessa, istuimme kesäiltaa terassilla, ihailimme valloittavia vaaramaisemia ja ihmettelimme keskellä kesää tuikkivia jouluvaloja. Tästä kaikesta kuulette toivottavasti jo ensi viikolla!