Makaan turkulaisen hotellihuoneen sängyllä ja annan ajatuksien vaeltaa taivaan täyttäneiden tummien pilvien tahtiin. On tiistai, päivä, jolloin yritän altistaa itseni määrittämättömille mielenliikkeille, ja kirjoittaa suodattamatta sen, mitä juuri silloin päässäni liikahtelee.
Kynnys antaa ajatuksille aikaa ja samalla sukeltaa tajunnanvirtaan on tälläkin kertaa lähes ylitsepääsemättömän korkea. Törmään siihen kuin seinään, ja keksin siksi sijaistekemistä. Selaan sormenpäilläni kännykkää, plärään kuvavirtaa, avaan jopa jodelin ja tuijotan tubesta turhia videonpätkiä. Kunnes on pakko rauhoittua. Siirtää kone käden ulottumattomiin ja napsauttaa kännykkä äänettömälle.
Tuijotan kattoon ja yritän olla miettimättä mitään. Puolessa minuutissa saan kiinni jostain, joka pyrkii pinnalle. Aihe kelluu edessäni, kuin olisi odottanut siinä koko pitkän päivän. Nyt puhuu entinen miellyttäjä.
Kuluneina viikkoina olen pohtinut paljon parisuhteitani. Syykin on selvä, sillä kun kelaa edestakaisin tallenteita ja kirjoittaa muistiinpanoja tuoreiden avioparien alkutaipaleesta, alkavat oman elämän epäkohdat ja onnistumiset nostaa päätään.
Jokaisen Ensitreffit-jakson jälkeen päädyn samaan lopputulemaan: minulla on hyvä mies. Mies, jonka seurassa minun ei tarvitse olla mitään muuta kuin oma itseni. Mies, joka ei kasaa odotuksia niskaani, joka ottaa vastaan, jos kaadun, ja joka sitkeästi seisoo vierelläni myös sellaisina päivinä, jolloin en itsekään siedä itseäni. Miellyttäminen – sen aika on vihdoinkin ohi.
Tiukkaan tarttuneena tapanani on ollut kiinnostua vähän liiankin paljon siitä, mitä kukin puolisoni tai ihastukseni harrastaa. Musiikkimakuni saattoi muuttua hetkessä, minusta tuli penkkiurheilija, joka heräsi katsomaan formulaa keskellä yötä, join kuppikaupalla kahvia, jota vatsani ei kestänyt, notkuin baareissa kännikuskina ja törsäsin ison osan rahoistani merkkivaatteisiin. Kopioin sen mikä muita kiinnosti, ja unohdin kaiken sen, mikä minulle oikeasti oli tärkeää.
Eikä tämä poikaystäviin suinkaan rajoittunut. Olin koulussa ujo ja usein vähän ulkopuolinen. Olisin halunnut olla toisenlainen, sillä ei kukaan halua olla se, joka valitaan viimeisenä pesäpallojoukkueeseen, tai se joka inhoaa välitunteja, kun ei oikein tiedä, mitä silloin pitäisi tehdä ja kenen kanssa olla. Ala-asteella pakotin äitini ostamaan minulle pari numeroa liian suuret ja törkeän kalliit Kappa-verkkarit, koska luokan ihanimmalla pojalla oli sellaiset (ja kokoni oli kaupasta loppu). Yläasteella sain päähänpinttymän permanentista, koska sellainen oli suosituimmilla tytöillä. Lukion kotibileissä join omppupomppua, vaikka oikeasti en olisi halunnut olla humalassa. Saatoin jopa matkia puhetyyliä, kertoa keksittyjä juttuja ja kopioida kavereiden olemusta, jotta solahtaisin sujuvammin joukkoon. Perusteinimeininkiä, kai.
Onneksi ikä ja kokemus ovat tuoneet viisautta, sillä nyt osaan kuunnella itseäni ja uskallan olla se mikä olen. En jaksa enää välittää siitä, mitä muut ajattelevat. Mitä minä haluan, mikä minua kiinnostaa ja mistä minä innostun – se on kaikista tärkeintä. Ei ole sattumaa, että nykyinen kumppanini arvostaa samoja asioita, harrastuksia ja elämäntyyliä. Valinnat ovat meille yhteisiä. Molemmat ovat olleet kiinnostuneita kaikesta tuosta jo ennen ensimmäistä tapaamista.
Uuden ihmisen myötä voi toki löytää uusia, aidosti kiinnostavia asioita, mutta toisen elämään ei kannata kokonaan hukkua. Olen hyväksynyt sen, että melominen pelottaa, joten mies käy merireissuilla yleensä yksin. Laulan kuorossa, mutta en loukkaannu, jos mies ei joka kerta halua tai ehdi tulla konserttiin. Ostan lipun Ultra Bran keikalle, hän kiertää kokeellisen jazzin keikkoja. Mies hiihtää, minä nautin enemmän pulkkamäestä. Yhdessä harrastamme ruokaa, kokkaamista, ulkona syömistä, elokuvia, lukemista, metsäpolkuja ja mökkeilyä. On omaa ja on yhteistä. Eikä kenenkään tarvitse miellyttää ketään.
Nyt on oikein hyvä.
