Makaan turkulaisen hotellihuoneen sängyllä ja annan ajatuksien vaeltaa taivaan täyttäneiden tummien pilvien tahtiin. On tiistai, päivä, jolloin yritän altistaa itseni määrittämättömille mielenliikkeille, ja kirjoittaa suodattamatta sen, mitä juuri silloin päässäni liikahtelee.
Kynnys antaa ajatuksille aikaa ja samalla sukeltaa tajunnanvirtaan on tälläkin kertaa lähes ylitsepääsemättömän korkea. Törmään siihen kuin seinään, ja keksin siksi sijaistekemistä. Selaan sormenpäilläni kännykkää, plärään kuvavirtaa, avaan jopa jodelin ja tuijotan tubesta turhia videonpätkiä. Kunnes on pakko rauhoittua. Siirtää kone käden ulottumattomiin ja napsauttaa kännykkä äänettömälle.
Tuijotan kattoon ja yritän olla miettimättä mitään. Puolessa minuutissa saan kiinni jostain, joka pyrkii pinnalle. Aihe kelluu edessäni, kuin olisi odottanut siinä koko pitkän päivän. Nyt puhuu entinen miellyttäjä.
Kuluneina viikkoina olen pohtinut paljon parisuhteitani. Syykin on selvä, sillä kun kelaa edestakaisin tallenteita ja kirjoittaa muistiinpanoja tuoreiden avioparien alkutaipaleesta, alkavat oman elämän epäkohdat ja onnistumiset nostaa päätään.
Jokaisen Ensitreffit-jakson jälkeen päädyn samaan lopputulemaan: minulla on hyvä mies. Mies, jonka seurassa minun ei tarvitse olla mitään muuta kuin oma itseni. Mies, joka ei kasaa odotuksia niskaani, joka ottaa vastaan, jos kaadun, ja joka sitkeästi seisoo vierelläni myös sellaisina päivinä, jolloin en itsekään siedä itseäni. Miellyttäminen – sen aika on vihdoinkin ohi.
Tiukkaan tarttuneena tapanani on ollut kiinnostua vähän liiankin paljon siitä, mitä kukin puolisoni tai ihastukseni harrastaa. Musiikkimakuni saattoi muuttua hetkessä, minusta tuli penkkiurheilija, joka heräsi katsomaan formulaa keskellä yötä, join kuppikaupalla kahvia, jota vatsani ei kestänyt, notkuin baareissa kännikuskina ja törsäsin ison osan rahoistani merkkivaatteisiin. Kopioin sen mikä muita kiinnosti, ja unohdin kaiken sen, mikä minulle oikeasti oli tärkeää.
Eikä tämä poikaystäviin suinkaan rajoittunut. Olin koulussa ujo ja usein vähän ulkopuolinen. Olisin halunnut olla toisenlainen, sillä ei kukaan halua olla se, joka valitaan viimeisenä pesäpallojoukkueeseen, tai se joka inhoaa välitunteja, kun ei oikein tiedä, mitä silloin pitäisi tehdä ja kenen kanssa olla. Ala-asteella pakotin äitini ostamaan minulle pari numeroa liian suuret ja törkeän kalliit Kappa-verkkarit, koska luokan ihanimmalla pojalla oli sellaiset (ja kokoni oli kaupasta loppu). Yläasteella sain päähänpinttymän permanentista, koska sellainen oli suosituimmilla tytöillä. Lukion kotibileissä join omppupomppua, vaikka oikeasti en olisi halunnut olla humalassa. Saatoin jopa matkia puhetyyliä, kertoa keksittyjä juttuja ja kopioida kavereiden olemusta, jotta solahtaisin sujuvammin joukkoon. Perusteinimeininkiä, kai.
Onneksi ikä ja kokemus ovat tuoneet viisautta, sillä nyt osaan kuunnella itseäni ja uskallan olla se mikä olen. En jaksa enää välittää siitä, mitä muut ajattelevat. Mitä minä haluan, mikä minua kiinnostaa ja mistä minä innostun – se on kaikista tärkeintä. Ei ole sattumaa, että nykyinen kumppanini arvostaa samoja asioita, harrastuksia ja elämäntyyliä. Valinnat ovat meille yhteisiä. Molemmat ovat olleet kiinnostuneita kaikesta tuosta jo ennen ensimmäistä tapaamista.
Uuden ihmisen myötä voi toki löytää uusia, aidosti kiinnostavia asioita, mutta toisen elämään ei kannata kokonaan hukkua. Olen hyväksynyt sen, että melominen pelottaa, joten mies käy merireissuilla yleensä yksin. Laulan kuorossa, mutta en loukkaannu, jos mies ei joka kerta halua tai ehdi tulla konserttiin. Ostan lipun Ultra Bran keikalle, hän kiertää kokeellisen jazzin keikkoja. Mies hiihtää, minä nautin enemmän pulkkamäestä. Yhdessä harrastamme ruokaa, kokkaamista, ulkona syömistä, elokuvia, lukemista, metsäpolkuja ja mökkeilyä. On omaa ja on yhteistä. Eikä kenenkään tarvitse miellyttää ketään.
Nyt on oikein hyvä.
<3 Tuleekohan tuo armollisuus itseään kohtaan ja loppuuko miellyttäminen iän myötä? Olen kans huomannut, että jos en kelpaa sellaisena kuin olen, ni se ei sit ole minua varten.
Hei; Pitkään ja hartaasti harkittuani sekä tekstiäsi omiin ajatuksiini soveltaen, ei ole lisättävää… ( ja tästä alkaa löpinä)😊. Näin se suurin piirtein meni ja menee. Ikä toi varmuuden olla juuri sellainen kuin on muita miellyttämättä ja se ei sulje pois muitten huomioimista. Toista ihmistä, puolisoa siis, ei pidä pakottaa omiin ympyröihin, kummallakin pyörii omat jutut. Ja sitten on ne kivat yhteiset ympyrät. En edes halua, että toinen on koko ajan kintereillä. Se sopii minulle, toisille toiset jutut. Ehkä se, että on sitä itsellistä aikaa ollut, hoitanut asiansa ( ja keittiön kaappien järjestyksen 😅), niin toinen ei ole itsestäänselvyys, mutta ei myöskään ole riippuvainen toisesta, mielipiteistä tai teoista. Saankohan itseni ymmärretyksi…Mutta edelleen, jos sitä toista ei ole…onneksi ei ole tarvinnut sitä kokea. Ei himputti, tässä ” vanhus” taas pohtii syvällisiä 😂. Mutta kyllä elämä tuntuu helpottuvan iän myötä.
Aivan kuin omasta elämästä. Vasta tämän ikäisenä olen alkanut tunnistaa mitä itse haluan elämältä, mitkä asiat minua kiinnostaa, mitä asioita (toisen sanomisia/tekemisiä) en hyväksy. Tämä on vaatinut pitkäaikaisen itsetutkiskelun ja masennuksen. En silti vaihtaisi mitään kohtaa elämästäni, koska kaikki asiat on tuoneet minua itseäni lähemmäs itseäni, sitä joka oikeasti olen. Enää ei tarvitse hännystellä ketään eikä matkia kenenkään persoonaa 🙂 Kiitos ihanasta blogista, kirjoitat tosi hyvin!
Voi kiitos Elina! Arvasin, että en ole yksin tämän asian kanssa. Jollain tavalla tämä on varmaan myös luonne- ja persoonakysymys. Kiltin tytön syndrooma saa miellyttämään ensin kaikkia muita ja sitten vasta muistuu mieleen, että itsestäkin pitäisi pitää huolta. Muiden pillien mukaan ei tarvitse tanssia, riittää, että miellyttää itseään, vaikka ei sekään helppoa aina ole. Ihanaa syksyä sinulle, toivottavasti tapaamme vielä täällä kommentilootan puolella!