Unohtunut lompakko ja muita kertomuksia rahasta ja rakkaudesta

”On muuten sun vuoro maksaa, oot mulle kaksi illallista pystyssä!”, huudahtaa Vesa Sinille viimeisimmässä Ensitreffit alttarilla -jaksossa. Mieleeni nousevat samankaltaiset sanat kolmen vuoden takaa, kun keltainen lehdistö ruoti lööpeissään törkeäksi tulkittua käytöstäni. ”Ensitreffit alttarilla -morsian maksattaa miehellään kaiken”, ”Pia unohti lompakkonsa, Jussi joutui maksumieheksi.” Nämä mieltä ylentävät median klikkiotsikot ja yleistetyt oletukset naurattavat nyt, mutta silloin ne murjoivat minut mustelmille. Myös keskustelupalstojen luokattomat kommentit osallistuivat mustamaalaamiseen, mutta se tuskin yllättää ketään.

Totuus oli hieman toisenlainen. Keskinäinen vitsailu tulkittiin vittuiluksi, ja omalaatuinen huumori merkiksi siitä, että olen hakenut ohjelmaan löytääkseni rikkaan miehen. Kameralle tallentuneista yksittäisistä lausahduksista vedetyt johtopäätökset eivät olisi voineet pahemmin metsään mennä, sillä kymmenen leikatun minuutin ja oikean elämän välille ei noin vain voi yhtäsuuruusmerkkiä piirtää.

Rahasta ja rakkaudesta

Kaikki nuo kärpäsestä kyhätyt kohuotsikot kertovat siitä, kuinka rahasta puhuminen on tässä maassa edelleen jonkinlainen tabu. Ja kun rahaan yhdistetään rakkaus, ollaan todella vaarallisilla vesillä. Siksi aion nyt puhua teille hetken rahasta ja rakkaudesta, varsinkin yhdessä, mutta myös erikseen.

maisema

Aloitetaanpa rakkauden ensiaskelista. Kuvittele mielessäsi ensimmäiset tai toiset treffit. Vaikka edellisistä olisikin aikaa, muistat varmasti, miltä se tuntui. Kahvilan kassa tai baaritiski, ravintolaillallinen tai jäätelökioski – paikalla ei väliä, kysymys yllättää silti joka ikinen kerta. Siinä sitä sitten tuumitaan tuntemattoman ihmisen kanssa maksetaanko yhdessä vai erikseen, pannaanko samasta vai laitetaanko lasku puoliksi? Vilkuillaan vaivihkaa toisiamme, kaivellaan käsilaukkuja ja povitaskuja ja yritetään luovia tutkimattomilla vesillä.

Mitään sääntöä siihen, kuka tarjoaa ja kuinka paljon, ei todellakaan ole ole. Sukupuolittuneilla perinteillä voi minun puolestani heittää sorsia ja muita vesilintuja ja antaa niiden vajota syvälle savipohjaan. Toisille tarjoaminen kuitenkin on tärkeää, ja olenpa kuullut kerrottavan, että treffiseura on jätetty siemailemaan oluttaan yksin, kun ei ole ymmärtänyt maksaa molempien juomia. Nykyisen puoliskoni tarjosi ensimmäiset yhteiset oluet, mutta toisella kierroksella minä kaivoin kuvettani mielihyvin.

Sillä, onko miehellä rahaa, ei ole koskaan ollut minulle merkitystä. Kunhan tulee toimeen omillaan, se riittää, sillä minun tuloillani ei kahta aikuista elätetä. En siis metsästä lihavia lompakoita, en etsi elättäjää, en odota kieli pitkällä perintöä, enkä marssi verotoimistoon vaatimaan viime vuoden tulotietoja. Huolehdin itsestäni ja hän saa luvan tehdä samoin.

Millainen rahankäyttäjä minä olen?

Taloudellinen riippumattomuus on ollut minulle aina tärkeää, olen siis tarkan markan nainen. Lasken, budjetoin ja kulutan harkiten. (Paitsi keväällä 1999 kun sain ensimmäisen vakituisen työn ja 13 000 markan palkka kilahti ensi kertaa tilille. Silloin saatoin vähän seota ja kantaa kotiini kahmalokaupalla tarpeettomia paitapuseroita ja pitkiä hameita, vain siksi koska voin.) Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että lokkeilisin muiden lompakoilla.

Olen tullut toimeen välillä todella vähällä, opiskeluaikana onnistuin siirtämään syrjään aikanaan jopa osan opintotuestani. Kun rahaa on käytössä vähän, käytän sitä automaattisesti pihistellen. Saatan kävellä keskustasta kotiin, jos fillari on talviteloilla, eikä kuukausilippukaan ole voimassa – vain säästääkseni 2 euroa ja 20 senttiä. Metrolla olen useasti ajanut vain Koivusaareen asti, ja rullaillut siitä fillarilla eteenpäin Otaniemeen, sillä maksaahan seutulippu melkein 5 euroa.

Kahden käden sormet eivät riitä laskemaan niitä kertoja, jolloin olen jättänyt vaatteen hankkimatta, koska se on liian kallis. Jos muutaman hyvin nukutun yön jälkeen shoppailu houkuttelee edelleen, saatan muuttaa mieleni, mutta yleensä päätös pysyy. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että etsisin samantyylisen tuotteen käsiini ketjuliikkeestä, vaan tsekkaan mielummin käytettyjen vaatteiden valikoiman tai käyn kylässä vaatelainaamo Vaatepuussa, jonka jäsenyyden lunastin itselleni puoli vuotta sitten. Ostan siis harvoin ja laatua, jos vaan rahatilanne sen sallii. Pyrin muutenkin käyttämään verorahoillani maksettuja palveluita kuten kirjastoja ja ostamaan tavaroiden sijaan elämyksiä, joista jäljelle jää elämänmittaisia muistoja, ei ympäristöä kuormittavia kampekasoja.

puu rahasta ja rakkaudesta

Tunnen mielihyvää, kun pankkitilini saldo kasvaa ja rahasto, johon sijoitan on 30 prosenttia plussan puolella. Aina välillä mietin, mihin tunne oikein perustuu. Asuuko sisälläni pesänrakentaja, joka hyrisee tyytyväisenä kun pesämuna kasvaa, onko vanhempieni yrittäjäura tehnyt minusta varovaisen vai mistä on kysymys?

Asuntolainaa on vielä paljon, mutta sekin vähenee näillä koroilla vinhaa vauhtia. 42-vuotiaana alan vihdoinkin olla tilanteessa, jossa jemmassa on riittävä summa rahaa pahan päivän varalle. Kolmen kuukauden palkalla elää tarvittaessa vaikka puoli vuotta, jos isoja hankintoja ei tarvitse tehdä.

Olen sinnitellyt niin pitkään pienillä tuloilla, että nyt, kun laskutan kuukausittain kivoja summia, en tiedä mihin rahani laittaisin. Vuodenvaihteessa työtilanteeni hyvin todennäköisesti taas muuttuu, joten siihen asti elän säästellen, vaikka tilillä sievoinen summa seisookin. Sijoitan rahojani lähinnä uusiin työvälineisiin, kuten läppäriin ja kännykkään. Uuteen kameranrunkoon ehdinkin jo investoida. Niiden kulut voin vähentää ainakin osittain, sivutoimisena yrittäjänä hyödyn myös alvien vähennysoikeudesta ja alarajahuojennuksesta.

Sinun, minun vai meidän rahat?

Rakkauden ja rahan sovittaminen samaan yhtälöön on helpommin sanottu kuin tehty. Jos toinen suhtautuu rahaan huolettomasti ja toinen laskee jokaisen sentin, voi rakkauden ryppy eskaloitua ylitsepääsemättömäksi railoksi heti seurustelun alkuvaiheessa. Parempi onkin puhua pätäkät halki poikki ja pinoon heti, kun hommassa alkaa näkyä vakavoitumisen merkkejä.

Meillä on omat rahat ja lainat, mutta pakolliset asumiskulut, vakuutukset ja ruoka maksetaan yhdessä. Kun palkka tipahtaa tilille, loppusummasta siirretään erilliselle ruokatilille tietty prosenttimäärä. Kumpikin siis osallistuu sapuskoihin suhteessa omaan tienestiinsä. Riittävä prosenttiluku on löydetty haarukoimalla, ja sitä on nostettu pikkuhiljaa, kunnes saavutettiin tasapaino, jossa tilin käyttöä ei tarvitse ruokakaupan kassalla miettiä. Taloustilillä on aina riittävästi rahaa.

Suurempia hankintoja tulee eteen harvoin. Mielummin kunnostamme ja korjaamme, kuin ostamme uutta. Lokakuun alkupuoliskolla mies hioi ja lakkasi aikanaan käytettyinä ostetut ruoka-, sohva- ja yöpöydän. Pienempienkin ostosten yhteydessä käymme yleensä keskusteluja siitä, tarvitsemmeko todella tätä vai pärjäämmekö ilmankin. Uuden tavaran hamstraamisen sijaan yritämme pikkuhiljaa päästä eroon vanhasta ja tarpeettomasta, jota 40 vuoden aikana on nurkkiin ja kaappien perälle pinoutunut pölyyntymään.

Ulkona syömme nykyään korkeintaan kerran kuukaudessa. Lasku maksetaan suurin piirtein vuorotellen. Tiedän pariskuntia, jotka merkitsevät kaikki yhteiset ostokset exceliin ja kuukauden päätteeksi tasaavat tilit. Sellaisiakin suhteita on, joissa paremmin tienaava maksaa lähestulkoon kaiken. Ja miksipä ei, jos se on molemmille osapuolille okei, onhan perinteisessä parisuhteessa tavallaan kyse yhteisestä potista. Koko homman juju onkin siinä, ettei tarvitse tehdä kuten muut, sillä ne muut eivät elä teidän arkeanne, istu ruokapöydässänne tai päätä hankinnoistanne. Rahan ja rakkauden voi yhdistää, kuten parhaaksi näkee, eikä sitä tarvitse selitellä tai perustella kellekään.

almuja

Haluaisin sanoa aiheesta kaiken, mutta tähän mennessä olen pureskellut mammonan maailmasta vain pienen palasen. Sen sijaan, että jatkaisin tekstin kirjoittamista ja sanamuotojen hiomista maailman tappiin saakka, julkaisen tämän tekstin torsona ja suosittelen teitä kääntymään kaikkien aikojen massimuijan, Julia Thurénin puoleen. Hän on nimittäin aivan vastikään kirjoittanut turkoosien ja kullattujen kansien väliin kaiken rahasta – ja ottaa kantaa myös rakkauteen. Joten ihan turhaa minä tässä monologiani jatkan. Kaikki on jo kirjoitettu.

(Itsehän en kirjaa ole vielä käsiini saanut, sillä ehtiessäni kirjamessuilla oikealle osastolle, se oli jo loppuunmyyty. Olen kuitenkin kuullut opuksesta pelkkää hyvää, joten uskallan suositella lukematta – ja todennäköisesti myös lukemisen jälkeen. Stay tuned.)

Mutta. Aion kuitenkin kantaa korteni kekoon ja lyödä lekalla tämänkin tabun tomuksi ja onnea tuoviksi sirpaleiksi. Siksi aloitan marraskuun ensimmäisenä päivänä rahapäiväkirjan, jonka viivan alle kertyneet eurot jaan teille myöhemmin senttiäkään säästämättä. Erityisesti aion kiinnittää huomiota siihen, paljonko pätäkkää valuu ruokakauppojen pohjattomaan kassaan ja ravintoloiden tiskien taakse. Vielä en ole päättänyt, onko seurantajakson pituus viikko, muutama vai peräti kokonainen kuukausi. Jotain jännitettävää pitää teillekin jättää.

Sillä aikaa olisi mielenkiintoista tietää, millaisia rahankäyttäjiä siellä ruudun toisella puolella istuu? Mihin tuhlaat ja missä nipistät? Ovatko raha ja rakkaus joutuneet törmäyskurssille? Sana on vapaa ja kommenttilootassa rutkasti tilaa.

Ilmastonmuutosta ei voi estää, mutta sinäkin voit hidastaa sitä!

On vuosi 2040. Olen lähtenyt pienestä asunnostani ulos, vaikka sitä ei suositella. Aurinko paahtaa, varjossakin lämpöasteita on 40. Helleaalto on jo kolmas tänä keväänä ja ollaan vasta toukokuussa. Onneksi olen perusterve, vain keuhkot vinkuvat vähän, mutta se on normaalia. Saastepilvet leijuvat kaupungin kaduilla ja pienhiukkaset tunkeutuvat elimistöön väkisin. Olen pukeutunut kokovartalopukuun, joka heijastaa UV-säteet takaisin taivaalle. Ihosyövästä on tullut kansantauti.

ilmastonmuutos

Kuivuus koettelee koko Eurooppaa. Ruuasta ja puhtaasta vedestä on pulaa ja se aiheuttaa jatkuvasti uusia konflikteja. Jonotan sisään kauppaan, joka kumisee tyhjyyttään. Kuivuus on pakottanut keskittymään proteiinipitoisen kasvis- ja hyönteisravinnon tuottamiseen, tuotantoeläimien rehua ei kasvata enää kukaan. Kahvista ja suklaasta on tullut luksustuotteita, joita riittää vain harvojen ja valittujen juhlapöytiin. Niissäkin pöydissä kadutaan menneisyyden tekoja ja tekemättä jättämisiä. Heräsimme maapallomme hälytystilaan liian myöhään.

Ensin iloitsimme kuumista kesistä ja linnunmaidon lämpöisistä uimavesistä. Sitten tulivat lumettomat talvet. Tuhansien järvien maasta tuli tuhansien levälätäkköjen valtakunta, jossa kalastus on nopeasti katoava elinkeino. Suuret jäätiköt ovat sulaneet, merivedet lämmenneet ja merivirrat niin sekaisin, että hirmumyrskyt ovat alkaneet yleistyä pohjoisillakin leveysasteilla. Suomen väkiluku on kääntynyt jyrkkään laskuun, sillä lisääntymisestä tuli luvanvaraista viisi vuotta sitten. Maapallon keskilämpötila oli noussut neljällä asteella, joten päättäjät turvautuivat epätoivoisiin ratkaisuihin.

Kuvittelimme, ettei yksilön valinnoilla ole merkitystä. Intia ja Kiina, siinä todelliset syypäät. Mehän elimme sivistysvaltiossa, joka kyllä huolehtii kansalaisistaan. Keskityimme tuijottamaan napojamme ja keksimään ontuvia selityksiä sille, miksi juuri minun ei tarvitse luopua kaukomatkoista, lihasta, autosta, shoppailusta ja 200 neliön omakotitalosta. Eihän saavutetuista eduista voi tinkiä. Lähtölaskenta alkoi vuonna 2018, kun IPCC julkaisi hiuksianostattavan raporttinsa, joka nousi ykkösuutiseksi kaikissa maailman medioissa. Sen sanoma oli selvä: me emme voi jatkaa enää näin. Kohu hiipui kuitenkin muutamassa kuukaudessa, ja varoituksista huolimatta me jatkoimme kuten ennenkin. Ja tässä on tulos, maapallo on vuonna 2040 lähes elinkelvoton.

ilmastonmuutos

Toistaiseksi kaikki edellä kirjoitettu on mielikuvitukseni tuotetta ja kärjistettyä kauhuskenaariota. Dystopiaa, joka on kaukana, mutta kuitenkin niin lähellä. Tänään lokakuun 14. päivänä vuonna 2018, on mitattu uusi lämpöennätys. Elohopea nousi Kokkola-Pietarsaaren lentokentällä 20,9 asteeseen. Edellinen ennätys on 33 vuoden takaa, silloin lokakuun ylin lämpötila nousi 19,4 asteeseen. Kuulostaako normaalilta?

Syyllistäminen ei auta, se tiedetään. Valtiot, päättäjät ja valtaapitävät ovat avainasemassa, mutta yksilöilläkin on merkitystä. Yksittäiset ihmiset, heidän tekonsa ja elintapansa ovat osa yhteisöä ja muuttuvaa kulttuuria. Sillä kuka kulttuurin muuttaa, jos ei kansakunta itse. Sinä, minä, jokainen meistä. Nyt on aika toimia.

ilmastonmuutos

Viime keväänä tein Sitran elämäntapatestin. Hiilijalanjälkeni suuruus ei ollut yllätys. Vaikka kierrätän, asun tiiviisti kaupungissa, kulutan harvoin ja harkiten, kuljen jalan, fillarilla ja julkisilla, syön kasvispainotteisesti, säästän energiaa ja olen lapseton, vuoden sisään olen lentänyt ihan liikaa. Jokunen lennoista on ollut työhön liittyviä, mutta suurin osa puhtaasti turistina töllistelyä.

Puolta vuotta myöhemmin olen petrannut huomattavasti. Kesällä en ole lentänyt kertaakaan ja nyt syksyllä edessä on vain yhdet suorat lennot Kanarialle ja takaisin. Tein elämäntapatestin uudestaan ja tulokseni alitti niukasti suomalaisen keskiverron. Testi on tehty yli 350 000 kertaa ja keskimääräinen suomalaisten hiilijalanjälki on 7 300 kg CO₂e. Minulla mittari nousi 6 800 yksikköön. Tavoitteena on pudottaa lukema puoleen viime kevään lukemista vuoden 2019 loppuun mennessä. Uskaltaisinkohan haastaa teidät kaikki mukaan?

ilmastonmuutos

Vähintä mitä ilmastonmuutoksen hidastamisen eteen voi tehdä, on äänestää. Ensi kevään eduskuntavaaleissa aion syynätä ehdokkaat läpi tarkemmin kuin koskaan aiemmin. Tarvitsemme isoja päätöksiä, ja niiden päätöksen tekijöihin me kaikki voimme vaikuttaa.

Vapaus valita – ajatuksia työstä ja tulevaisuudesta

Välillä mietin onko tässä mitään järkeä. Teen ympäripyöreitä päiviä, palkkatyön jälkeen istun iltaan asti läppärin äärellä, sometan, kirjoitan, käsittelen kuvia ja tuotan sisältöä. Puolipäiväinen vakityö ja sivutoiminen yrittäjyys sekoittuvat sekamelskaksi, joka tuntuu hiekkana silmissä, särkynä hartioissa ja jomotuksena ohimoilla. Nautin joka hetkestä, mutta perjantaisin takki on joka kerta täysin tyhjäksi puserrettu. Tyhjää digipaperia tuijottaessani päässä liikkuu ainoastaan Kummeli-vitsi, se missä päässä liikkuu ei-mitään.

teahouse of wehmais

Olisiko sittenkin helpompaa tehdä töitä kahdeksasta neljään? Unohtaa velvollisuudet työhuoneen oven sulkeuduttua, ripustaa ylikierroksilla käryävä pää narikkaan ja uppoutua sohvan uumeniin sipsipussi kainalossa ja kaukosäädin kummassakin kädessä? Tavallaan kyllä. (Paitsi että inhoan sipsejä, joten tavallaan myös ei.)

teahouse of wehmais

teahouse of wehmais

Vapauden vaakakuppi painaa kuitenkin enemmän. Työviikkoni saattaa olla monimutkainen palapeli, mutta se mahdollistaa pitkät viikonloput, arkivapaat, matkustelun ja mökkeilyn sekä ajasta ja paikasta riippumattoman tekemisen. Ei aina, mutta hyvin usein. Tehokas Skype-palaveri kesämökin lasiverannalla tai keskellä italialaisia viinitarhoja vai turha kokous nuhjuisessa neukkarissa – kumman sinä valitsisit? Niinpä.

 teahouse of wehmais

Työ muuttuu ja meidän on muututtava sen mukana. Tulevaisuudessa palkkapussiin virtaa rahaa todennäköisesti useammista puroista, pienistä ja suuremmista. En haaveile eläkkeestä, sillä todennäköisesti ikäluokkani tekee töitä niin pitkään kuin se vain on mahdollista. Ei siksi, että yhteiskunta pakottaisi, vaan siksi, että työn tekeminen tuntuu merkitykselliseltä ja mielekkäältä. Eläkkeen sijaan haaveilen työelämästä, jonka tahdin voin itse määrätä. Duunipäivistä, jolloin voin sanoa kyllä arvojeni mukaisille toimijoille, yhteistöille ja verkostoille ja ei projekteille ja tehtäville, joiden tavoitteita en voi allekirjoittaa.

teahouse of wehmais

Luon aikataulut itse, teen töitä silloin, kun haluan. Asiakasta kiinnostaa lopputulos ja kalmanlinja, ei se mihin aikaan vuorokaudesta läppärini näppäimistöä naputan. Jos siirrän postauksen kirjoittamisen pikkutunneille, päätän olla päivittämättä instagramia tänään tai luonnostelen tilatun tekstin vasta huomenna, kukaan ei kuole, eikä kenellekään tule taloudellisia tappioita. Vain sisäinen piiskurini pettyy ja pitää meteliä takaraivossa. Onneksi olen jo oppinut muutaman keinon, jolla sen saa hiljaiseksi.

valkosipuli sappion luomutila

sappion luomutila

Loppuviikon to do -lista oli toissapäivänä nälkävuoden pituinen. Asiakastyöt olivat hoidossa, mutta kaikki muu levällään kuin sen kuuluisan Jokisen eväät. Tuijotettuani tyhjällä paperilla vilkkuvaa kursoria puoli tuntia, suljin tietokoneen. Siirsin kalenterimerkintöjä parilla päivällä eteenpäin ja kas! – yhtäkkiä minulla olikin edessäni vapaa viikonloppu, jonka päätin viettää mökkiä talvikuntoon laittaen.

sappion luomutila

Menomatkalla pysähdyn juvalaisen teehuoneen pihaan, täytän vatsani omenapiirakalla ja kangaskassini paikallisten tuottajien juureksilla, luomulihalla, suolakurkuilla, valkosipulilla, kananmunilla ja lehtikaalilla. Myöhemmin saunan lauteilla, takkatulen äärellä ja punaviinilasi kädessä, mieli vaeltaa vapaasti, lepää ja tuottaa taustalla uusia ideoita. Pyytämättä ja piiskaamatta.

teahouse of wehmais

Kotimatkalla, pelkääjän penkillä, kun moottoritien tasainen liikenne turruttaa tajunnan ja takakontissa kilisee pärekorillinen mökkikesästä muistuttavia tonic-pulloja, avaan läppärin. Sormet juoksevat näppäimillä vaivattomasti. On sunnuntai. Saatan tehdä töitä aamukahteen ja herätä maanantaiaamuna kymmeneltä. Tai sitten avaan television ja vedän viltin korviin. Valinta on yksin minun.