Kymmenen vastuullista matkaunelmaa

18.3.201919.3.2019 / piapas / 16 kommenttia

Tähän aikaan viime vuonna kevään reissuputki oli kuumimmillaan. Lensin Hollantiin tapaamaan Utrechtiin muuttaneita ystäviäni. Sieltä suhasin suoraan Portugalin Portoon kollegoideni kanssa viettämään etätyöviikkoa. Matka jatkui junalla Lissaboniin ja satumaiseen Sintraan. Kolme kotimaanpäivää myöhemmin istuin lentokoneessa suuntana Italian Piemonte viettelevine viinitiloineen. Toukokuussa valloitettiin vielä Edinburgh. Olin äärimmäisen onnellinen ja elin etuoikeuttua elämää sen varsinaisessa merkityksessä.

Sitten tuli IPCC ja muutti kaiken. En kestä ajatusta, että minun matkojen vuoksi meillä ei ole kohta vuodenaikoja ja talvet sellaisina kuin me ne tunnemme katoavat. Luonnonvarat ehtyvät ja lajeja kuolee sukupuuttoon. Maapallon tasapaino järkkyy. En halua joutua perustelemaan kummilapsilleni, miksi emme tehneet mitään, kun vielä olisimme voineet. Ilmasto muuttuu väistämättä ja meidän on sopeuduttava siihen. Pienistä kulutuspuroista kasvaa valtameri, joka joka lopulta vyöryy päällemme, jos emme muuta elämäntapaamme radikaalisti.

Toissapäivänä, ajomatkalla Kajaanista Sallatunturiin (meitä istui autossa kolme, enempää ei olisi matkatavaroiden kanssa mahtunutkaan) puhuimme aiheesta jälleen kerran. On hyvin todennäköistä, että elämme kuplassa, jossa uutisoidaan ilmastonmuutoksesta enemmän kuin muualla. Huoli kärsivästä maapallosta paiskautuu päin naamaa joka päivä kaikissa kanavissa ja jokaisessa mediassa. On hyvä, että olennaisin ei unohdu, mutta samalla tuntuu siltä, että maailman mittakaavassa vaakakupit ovat epätasapainossa. Me täällä pohjolassa kärsimme ilmastoahdistuksesta, kun Etelä-Eurooppaa ei voisi vähempää kiinnostaa. Tai niin olen käsittänyt, kun ulkomailla asuvien ystävien kanssa olen keskustellut.

Vaikka paljon olen ilmaston hyväksi tehnyt, puhdas pulmunen en itsekään ole. Mökkeily on ekologisen eläjän mustalla listalla. Meillä on myös moottoripyörä, jääkaapissani on aika ajoin lihaa, biojäteastiaan joutuu välillä hävikkiruokaa ja matkustamistakaan en ole kokonaan lopettanut. Teen kuitenkin parhaani, sen minkä juuri nyt tässä elämäntilanteessa pystyn.

Kohteena maailma -blogin Rami heitti meille matkabloggaajille haasteen ja pyysi kertomaan millaisista matkoista haaveilemme. Kymmenen reissu-unelmaa -haaste on kiertänyt läpi blogikentän ja päätynyt minunkin laariini. Päätin kuitenkin omavaltaisesti muokata haastetta kaiken edellämainitun takia. Siksi kymmenen matkaunelman sijaan kerron teille kymmenen vastuullisempaa unelmaa. Matkoja kyllä, mutta kaikki sellaisia, jotka kuormittavat palloamme mahdollisimman vähän.

1. Paikka: Jäämeren ranta

Kaikkein eniten haaveilen juuri nyt mökkikesästä. Rantasalmesta, punaisesta tuvasta, paljaista varpaista, kesäkeittiöstä, lasiverannasta ja kirkasvetisestä järvestä. Oletetaan kuitenkin, että rakasta vuokramökkiä ei voi valita, mistä paikasta silloin haaveilisin? Norjan vuonoista ja jäämeren rannasta, meren huuhtomista silokallioista, rantaan lyövistä aalloista, äärettömästä aavasta ja suolaisesta tuulesta, joka puhaltaa hiukset sekaisin. Minulla ei ole mitään käsitystä siitä, millaista jäämeren rannalla oikeasti on, ja vastaako se mielikuviani, mutta tahtoisin ottaa selvää.

2. Tapahtuma: Bättre Folk, Hailuoto

Maailma on houkuttelevia tapahtumia täynnä, mutta tähän kohtaan kirjaan silti Hailuodossa kesäisin järjestettävän Bättre Folk -festivaalin. Auringossa kimalteleva meri (tulikohan jo selväksi, että rakastan merta?), kulttuuri, kirjallisuus ja livemusiikki intiimissä ympäristössä. Tarvitseeko muuta edes sanoa?

3. Kotimaan kohde: Utö

Merellä pysytään, sillä jo useamman vuoden ajan olen unelmoinut pitkästä viikonlopusta Utön majakkasaarella. Edellisen kerran olen käynyt ulkomeren syleilyssä sijaitsevalla saarella teini-ikäisenä, kun purjehdimme lapsuudenperheeni kanssa ympäri Saaristomerta. Mielessäni näen pienen sataman punaiset lautamökit, savustetut kampelat, punavalkoisen majakan, karun maaperän ja syysmyrkyissä vaahtoavan meren. Vannoin palaavani Utöhön jo pari vuotta sitten, mutta matka on vieläkin tekemättä. En tiedä ehdimmekö ulkomerelle tänäkään vuonna, mutta viiden vuoden sisään varmasti.

4. Kaupunki: Sodankylä

Tässä vaiheessa listani alkaa jo naurattaa. Jos haaveet eivät liity kesämökkiin tai mereen, ne vievät minut vuorenvarmasti pohjoiseen. Sodankylän elokuvajuhlista olen puhunut viimeiset 15 vuotta, mutta matkan toteuttaminen on edelleen suunnitteluasteella. Kaksi kertaa lähtö on ollut hyvin lähellä, kun ystäväpariskunta on koettanut houkutella meitä seuralaisiksi. Matkustaminen viime tingassa olisi kuitenkin laihduttanut lompakkoa turhan paljon, joten ehkäpä yhdistämme lähivuosina elokuvajuhlilla rymyämisen jäämeren ihailuun. Jos vaan maltamme unohtaa viikoksi tai pariksi mökkeilyn.

5. Maa: Suomi

Alustettuani matkaunelmiani neljän kappaleen verran ja paasattuani siitä, kuinka ahdistunut ilmastonmuutoksesta olen, ei ole muuta mahdollisuutta kuin vastata Suomi. Juuri nyt se tuntuu parhaalta vaihtoehdolta, vaikka kokonaan ulkomaita en olekaan unohtanut. Kotimaan kamaralla on niin paljon nähtävää, ettei yksi ihmiselämä siihen riitä. Haluan silti viettää pari viikkoa viinitilojen keskellä Italiassa, vaeltaa Alpeilla ja uittaa varpaitani Kreikan turkoosissa rantavedessä. Kaikkiin näihin maihin voi onneksi matkustaa lentämättä.

6. Saari: Ärjänsaari Oulujärvellä

Tammikuun lopulla, kun vietin kaksi vuorokautta Kainuun korvessa, jäin harmittelemaan sitä, että olin liikkeellä talviaikaan, eikä minulla ollut mahdollisuutta käydä keskellä Oulujärveä killuvassa Ärjänsaaressa. Oulujärveä kutsutaan Kainuun mereksi, siksi kai sieluni palaa siihenkin suuntaan. Ärjänsaari on kainuulaisten virkistysalue, jossa voi vapaasti retkeillä ja leiriytyä. Sen rantoja kiertävät hiekkatörmät ja maisema avautuu järvenselälle. Sinne pääsee vain veneellä tai muulla vettä pitkin kulkevalla välineellä. Minä haaveilen istuvani kesäisin saareen ja takaisin talkoovoimin risteilevän höyrylaiva S/S Koutan kannella, kädessäni virkistävä juoma ja edessäni aava järvimaisema. Tässä sitä taas siis ollaan, ison veden äärellä.

7. Extreme: jokea pitkin melominen

Monelle melonta ja kajakkikyyti ovat kaukana extremestä, mutta minulle ne ovat sitä kaikessa mahdollisessa merkityksessä. Vaikka rakastan merta ja vesillä liikkumista, väijyy taustalla kunnioittava pelko arvaamattomia luonnonvoimia kohtaan. Terävä aallokko, nopeasti nouseva myrsky, pauhaava ukkonen ja viheliäiset virtaukset ovat pitäneet minut toistaiseksi kaukana pitkiltä melontareissuilta. Olen uskaltautunut kajakkiin kolme kertaa, aina paremman puoliskoni houkuttelemana. Jokaisella kerralla olen panikoinut kaiken edellämainitun lisäksi kajakkiin istumista ja sieltä nousemista. Silti ajatus pitkästä kajakkiretkestä kiehtoo. Turvallisessa seurassa ja leppoisessa ympäristössä. Saatanpa ottaa siskoni ehdotuksesta vaarin ja suunnata Siuntionjoelle, jossa olosuhteiden pitäisi olla minullekin mielekkäät, ainakin tyynellä kelillä.

Ensimmäinen ajatukseni extremestä muuten oli korkeuksissa kulkeva vaijeriliuku. Korkeanpaikankammoisena tahtoisin joskus ylittää itseni ja hypätä huikeiden maisemien hulluun vaijeriliukuun, mutta koska sellaisia ei taida Suomen kamaralla vielä löytyä, valitsin lajin, joka on toteutettavissa kotimaassa.

8. Majoitusmuoto: glamping

Tykkään telttailusta, mutta pitkille telttavaelluksille minusta ei taida olla. Mielessä kummittelevat märät vaatteet, kosteat makuupussit, yöllä nenänpäähän hiipivä kylmyys ja luonnon äänet, jotka tuntuvat kuuluvan ihan ohuen telttakankaan toiselta puolen. Luulen, että kestäisin karumpiakin olosuhteita paremmin, jos yhdistäisin retkeilyyn hieman luksusta. Astetta paremmat eväät, vähän viiniä tai skumppaa, oikeat astiat, pimeydessä kiiluvat keijuvalot, kunnon tyyny ja paksumpi ilmapatja – ja telttailukokemuksestakin tulee yhtäkkiä tavoittelemisen arvoinen.

9. Luontokohde: kaikki kotimaan kansallispuistot

Autottoman elämä on välillä hankalaa. Kymmenien kansallispuistojen korvaamattomat maisemat ovat muutaman sadan kilometrin säteellä, mutta aarteisiin ei pääse käsiksi ilman omaa kulkupeliä. Parempia kulkuyhteyksiä on toivottu jo pitkään, minä seuraan jännityksellä, mitä tuleman pitää. Sitä ennen turvaudun kavereiden kyyteihin ja laina-autoihin. Voin raksia listaltani vasta kahdeksan kansallispuistoa, 32 on vielä edessä.

10. Ruoka ja juoma: Fäviken, Ruotsi

Ruokahaaveita on paljon, mutta aina Netflixin Chef’s Tablen ensimmäisen kauden nähtyäni olen haaveillut pitkästä illasta Fävikenin pöydässä. Jos joskus menemme naimisiin, tuo Åren laskettelukeskuksen kyljessä sijaitseva ruokamatkailijan mekka voisi hyvinkin olla mahdollinen häämatkakohde. Illallinen maksaa 300 euroa per henki, viinipaketin kanssa hintaa tulee melkein 500. Mutta elämys on taatusti ainutlaatuinen ja kaiken rahan väärti. Poikkeus vahvistaa säännön, mutta pääasia on, että myös tämän haaveen voi toteuttaa maata pitkin, ja samalla kokeilla miltä matkustaminen yöjunassa naapurimaan puolella tuntuu.

Paasaan vastuullisuudesta ja ekologisesta matkailusta aina kun voin. Se ei silti tarkoita sitä, että sinun, hyvä lukijani, pitäisi syyllistyä siitä, mitä sanon. Voin sanella ainoastaan sen, miten itse toimin ja ajattelen. Kestävän kehityksen punainen lanka on kulkenut läpi tekstieni jo pitkään. Jatkossa langasta kasvanee köysi, jota seuraamalla kuka tahansa voi ottaa askeleita kohti kestävämpää elämää, jos niin tahtoo. Käännyttämään en ryhdy, sillä saarnaamiseen en usko. Muutoksen täytyy lähteä jokaisesta itsestään. Voin vain kertoa, miten minä elän, ja iloita siitä, jos joku muu sattuu inspiroitumaan siitä.

Kymmenen reissu-unelmaa #blogihaaste on lähtöisin Kohteena maailma -blogista. Kuten nimikin sanoo hommaan kuuluu olennaisena osana muiden bloggaajien haastaminen. Suurin osa bloggaajista on haasteeseen kuitenkin jo tarttunut, joten haastamisen sijaan pyydän jokaista listauksesta innostunutta jakamaan omat unelmansa kanavissaan. Jos päätät kirjoittaa unelmistasi blogiin, lisää postauksen linkki Kohteena maailma -blogin kymmenen reissu-unelmaa postauksen kommentteihin. Kopioi sen jälkeen nämä lyhyet säännöt oman postauksesi loppuun ja haasta halutessasi viisi muuta bloggajaa kertomaan reissu-unelmistaan.

Sosiaalisen introvertin tunnustuksia

15.3.201916.3.2019 / piapas / 4 kommenttia

Osallistuin eilen ensimmäistä kertaa WomenSuiten, viestintä- ja markkinointialan työskentelevien naisten verkoston tapaamiseen. Ennen sitä hikoilin tanssitunnilla. Tunti päättyi tasalta ja tilaisuus alkoi puolelta. Onneksi minulla oli kiire. En ehtinyt panikoida sitä, että kohtaan ihan pian 50 tuntematonta ihmistä, joiden kanssa olisi hyödyllistä verkostoitua. Oli pakko vain suoriutua suihkusta ja juosta tukka kosteana hulmuten paikasta A paikkaan B.

Kun astuin ovesta Kotipizzan pääkonttoriin, huomasin heti yhdet tutut kasvot. Se riitti. Hartiat laskeutuivat korvista ja sydän hellitti tahtiaan. Olin tavannut tyypin vain kerran aikaisemmin, mutta silti se kohtaaminen toi introvertin elämään helpotusta. Olimme viime vuonna vaihtaneet muutaman viestin ja juttu jatkui luontevasti siitä mihin viimeksi jäätiin.

Saatuani juoman käteeni, jumitin keskelle tilaa. Kaikki istumapaikat tuntuivat olevan etummaisia lukuunottamatta täynnä, enkä oikein tiennyt minne mennä. Epävarma introvertti ehti kehittää päässään pienen kriisinpoikasen. Onneksi tuttavani oli määrätietoisempi ja marssi suoraan eturiviin. Minä seurasin perässä. Puolen tunnin, yhden punaviinilasillisen ja kolmen pizzapalan kuluttua olin jo tutustunut kahteen uuteen ihmiseen.

Tämä ei todellakaan ollut ensimmäinen kerta, jolloin jännitän vieraiden ihmisten kohtaamista tai hengaamista heidän joukossaan. Kavereiden keskellä olen kalana vedessä, mutta vieraiden ympäröimänä olen se, joka mielummin pysyttelee seinän vieressä tarkkaillen, mitä muut tekevät. Se, joka saattaa viettää koko illan pukahtamatta sanaakaan ajatellen, että muut ovat paljon pätevämpiä, eikä ketään kiinnosta mitä minulla on sanottavana.

Olen monet kerrat jättänyt menemättä tapahtumaan siksi, että en tunne sieltä ketään. Vaikka tiedän, että verkostoituminen tekisi hyvää, sydän muljuu ja vatsa oireilee niin, että on helpompaa jäädä kotiin ja katsella kateellisena jälkikäteen kuvia sieltä, minne muut ovat uskaltaneet.

Tilaisuuden kuluessa saatan tunnistaa ihmisjoukon keskeltä tutut kasvot, mutta olen melkein satavarma, ettei hän kuitenkaan muista minua. Olisi äärimmäisen noloa mennä moikkaamaan ja joutua tilanteeseen, jossa toinen tuijottaa ilmeettömin kasvoin ja kysyy, että kukas sä nyt olitkaan. Siksi en liiku sijoiltani, vaan hiplaan välinpitämättömän näköisenä kännykkääni. Tahtoisin, että joku tulisi viereeni, tervehtisi ja haluaisi kenties tutustua minuun. Vaikeaa se tietysti on, jos elekieleni kertoo toista tarinaa.

Messuilla kuljen käyntikortit taskussani, kädessäni lista yrityksistä, joille olen päättänyt käydä esittelemässä itseni ja kertomassa osaamisestani. Norkoilen messuosastojen lähistöllä, haahuilen edestakaisin ja käännyn kannoillani viime hetkellä. Ennen kuin uskallan ottaa ratkaisevan askeleen, saatan kerätä rohkeutta tunnin tai kaksi, kävellä muina naisina osaston ohi kymmeniä kertoja ja vasta sitten heittää itseni suden suuhun.

Kun kainalot hikoavat, posket hehkuvat punaisina ja hikikarpalot alkavat nousta nenän alle, ei kukaan ole parhaimmillaan. Sydän hakkaa niin, että ääni tärisee, sekoilen sanoissani, enkä muista hissipuheestani puoliakaan. Jos vastapuolen katse vaeltelee minne sattuu, eikä hän osoita ensimmäisen minuutin aikana aitoa kiinnostusta minua kohtaan, keksin jonkun tekosyyn perääntyä takavasemmalle. Eikä aikaakaan, kun tilalleni astuu toinen, itsevarmempi ja huolettoman helposti asiansa hoitava henkilö. Päätän, että seuraavalla kerralla se olen minä, vaikka tiedänkin, että moinen määrätietoisuus vaatii minulta valtavia ponnistuksia.

Kuitenkin, kaiken tämän sanotun jälkeen on pakko myöntää, että rohkeus ja mukavuusalueen ulkopuolelle astuminen kannattaa. Siitä sain todisteen viimeksi eilen.

Pari päivää sitten pyörin pari tuntia ravintola-alan messuilla. Käyntikortit kuumottivat jälleen kerran käsilaukussani, ja olin valovuosien päässä siitä määrätietoisesta myyntitykistä, joka olin luvannut itselleni olla. Sain potkia itseni väkisin liikkeelle, sillä niin paljon mielummin olisin jäänyt pesemään pyykkiä, tiskaamaan tai selaamaan keittiönpöydälle korkeaksi pinoksi kertyneitä hesareita. Se sanonta vanhasta koirasta pitää osapuilleen paikkansa.

Hissipuhe oli hakusessa, mutta uskaltauduin silti juttelemaan niitä näitä muutaman yrityksen kanssa. Jätin yhteystietoni muutamalle osastolle, maistelin tuotenäytteitä ja kiertelin ympäri massiivista messuhallia, kunnes totesin, että ehkä on vain paras taapertaa takaisin kotikonttorille.

Toissapäivänä puhelin soi. Harvinaista jo sinänsä, nykyään viestintä hoidetaan enimmäkseen sähköisesti, puhelinta käyttävät vain lehtimyyjät ja verottaka (joka viimeksi pari viikkoa sitten pirautti). Linjan toisessa päässä oli erään maahantuojan edustaja, joka soitti onnitellakseen. Olin voittanut viime viikon messuilta herkkukorin. Nähtävästi olin osallistunut tietämättäni arvontaan, mikäs siinä sitten, kyllä herkkukori minulle aina kelpaa.

Sovimme, että kori tuodaan ovelle asti, vietinhän päivät pitkät kotikonttorilla. Palkinnon lupasi toimittaa yrityksen markkinoinnista vastaava henkilö. Siinä vaiheessa päätin, että kun hän pimpottaa ovikelloa, minä pyydän hänet teelle. Eihän sitä koskaan tiedä, josko firmalla olisi tarvetta markkinoinnin apukäsille tai sielukkaalle sisällöntuottajalle.

Ja niin kävi, että tunnin rupateltuamme minulle luvattiin lähettää tarjouspyyntö. Uudet nettisivut kaipasivat uusia sisältöjä. Se iltapäivä menikin sitten ihmetellessä, miten ihmeessä tämä nyt näin meni. Vielä ei mikään ole varmaa, mutta menipä syteen tai saveen, olen ylpeä itsestäni, että uskalsin.

Jos suutaan ei uskalla avata, ei sattumalla ole mitään mahdollisuuksia pudottaa taivaasta timantteja. Tuosta vain, tumpsis. Eteeni tömähtänyt järkäle ei ehkä vielä täytä timantin mittoja ja määritelmää, mutta jotain sen sisällä se on, siitä olen aivan varma. Otan taltan käteen, ja aloitan työstämisen. Tästä se lähtee, sanokaa minun sanoneen.

Yrittäjän päiväkirja: Miltä yrittäjyys tuntuu?

27.2.201916.3.2019 / piapas / 4 kommenttia

Astuin täyspäiväisen yrittäjän saappaisiin nelisen viikkoa sitten. Irtisanoin itseni vakituisesta ja ihan kohtuupalkkaisesta päivätyöstä. Vaikka olin pohtinut päätöstä reilun vuoden ajan, tapahtui lopullinen peliliike nopeammin kuin osasin itsekään odottaa. Yllätin paitsi itseni, myös puolisoni, joka ei kaikesta puheesta ja spekuloinnista huolimatta ollut uskonut, että hyppään ison organisaation oravanpyörästä omilleni.

Olen tunneihminen ja teen isotkin päätökset intuitiotani kuunnellen. Huomaan, kuinka rationalistien rintama kohahtaa, sillä eihän työn ja tulevaisuuden mittakaavassa pidä kuunnella sydäntä, vaan järkeä. Insinöörimiehenikin ihmetteli, eikö kuitenkin olisi ollut järkevämpää etsiä uusia töitä hyväksi havaitusta pestistä käsin. Myös oma järkeni rimpuili rajusti vastaan, sillä yrittäjien tyttärestä ei todellakaan pitänyt tulla yrittäjää. Tässä sitä kuitenkin ollaan.

En hypännyt tyhjän päälle, sillä puolentoista vuoden ajan olin ansainnut pienen siivun kuukausipalkastani sivutoimisena yrittäjänä. Minulla oli valmiiksi muutama hyvä asiakas, sellainen, jonka kanssa oli tehty jo pidempään töitä. Tiesin olevani hyvä, siinä mitä teen. Tiesin, että markkinarako on leveä ja oikein hyödynnettynä varsin tuottoisa. Kaikesta tästä huolimatta jalat tutisivat ja kädet tärisivät, kun täytin irtisanomislomaketta.

Miltä yrittäjyys maistuu?

Haluaisin sanoa, että uusi elämä maistuu makealta, mutta totuus ainakin toistaiseksi on toisenlainen. Sokeria saisi olla enemmän ja hapokkuutta vähemmän. Karvas ja kitkerä, ne hallitsevat tällä hetkellä makumaailmaa. Molemmat maut ovat minulle mieleisiä, mutta sekaan mahtuisi myös koko joukko siirappisempia sekunteja.

Rutiinit hakevat vielä muotoaan, sillä muutos tuntuu tapahtuvan äärimmäisen hitaasti. Sen sijaan, että pitäisin tauon ja lähtisin lenkille, nauttisin pitkän lounaan tai kaivaisin kaapin perältä joogamaton, teen töitä tauotta ja havahdun vasta myöhään iltapäivällä, kun nälkä ilmoittelee itsestään vatsan tietämillä. Sitten kyhään nopeasti kevyen lounaan ja jatkan puurtamista. Jatkan samassa rytmissä, johon olen yli 20 vuoden työurallani tottunut. Kahdeksasta neljään ja välillä iltakahdeksaan. Ilman taukoja, ilman sitä kuuluisaa yrittäjän vapautta.

Miltä yrittäjän elämä tuntuu?

Jos suoraan sanotaan, juuri nyt yrittäjyys tuntuu kovin yksinäiseltä. Eihän se tietenkään yllätyksenä tullut. Tiedostin kyllä, että läppärityöläinen tekee töitä yksin, mutta silti totuus onnistui vetäisemään maton tuoreen yrittäjän epävarmojen jalkojen alta. Ennen pitkää on varmasti pakko etsiytyä kaltaisiensa seuraan ja löytää sopiva yhteisöllinen ympäristö, jossa tämä someduunari saa sparrailla tekemisiään samanhenkisten kollegoiden kanssa.

Olen käynyt tutustumassa useampaankin yhteisöllisiin työtilaan, mutta niissä kaikissa kohtaan saman ongelma: luonnonvalo puuttuu. Kunnes eteeni osuu oikeanlainen työtila, on tyytyminen lounastreffeihin ja kahviloiden ikkunapöytiin. Olohuoneen sohvalla tulen tätä menoa mökkihöperöksi.

Yrittäjyys väsyttää. Pää on kierroksilla ja sitä särkee. Värikoodattu kalenteri hengästyttää. Takki on iltaisin puserrettu tyhjiin, eivätkä kahdeksan tunnin yöunet riitä mihinkään. Nukahdan sadasosasekunnissa, mutta aamuisin herään jyrän alle jääneenä, vaikka edellisenä päivänä olisin vain istunut sohvan nurkassa, nenä kiinni läppärissä. Hartioita särkee, pitäisi varmaan kiinnittää ergonomiaan enemmän huomiota. Jännitys myllyttää mahanpohjaa ja istuu rintakehän päällä kuin tuhatkiloinen elefantti. Huijarisyndrooma tekee tuloaan, ja joka päivä pelkään, että joku huomaa, etten oikeasti osaa yhtään mitään.

Onneksi vaa’an toisessa kupissa kuplii ilo. Ilo kolmessa päivässä myönnetystä starttirahasta, ilo maksavista, kuukausilaskutettavista asiakkaista, ilo tilille ropisevista euroista ja siitä, että voin itse päättää mitä teen, milloin teen ja missä putiikkiani pystyssä pidän. Määräysvalta on minulla, eikä kellään ole siihen nokan koputtamista. Vaakakupissa painaa myös ylpeys osaamisesta ja ammattitaidosta. Olen ylpeä itsestäni, ja päätöksestä, jonka uskalsin tehdä. Se kantaa jo nyt hedelmää, sillä ansaitsen enemmän kuin koskaan päivätöissä. Koputan sohvapöydän maalaamatonta puuta ja toivon, että ilmiö ei ole hetkellinen.

Niin että mitä? Uskot osaamiseesi, mutta samaan aikaan pelkäät jääväsi kiinni siitä, ettet osaa mitään. Tismalleen, ymmärsit oikein. Ristiriitaista, tiedän. Ei ihme, että energiaa kuluu ja väsyttää vietävästi.

Mies vihjaisi viime viikolla, että hengitykseni haisee. Aamurutiinini ovat heittäneet häränpyllyä. Päivätöihin herätessäni pesin hampaat juuri ennen ovesta ulos astumista. Nyt kun aamiainen syödään samalla sinapinkeltaisella sohvalla, jolla työtkin tehdään, hampaiden harjaaminen on unohtunut ja jäänyt tekemättä. Yrittäjyys siis haisee, kirjaimellisesti. Palautteeseen on toki jo vastattu, korjausliike oli tässä tapauksessa helppo toteuttaa.

Miltä tulevaisuus näyttää?

Jokapäiväisestä jännityksestä, repivästä ristiriitaisuudesta ja viheliäisestä väsymyksestä huolimatta tunnelin päässä näkyy kirkasta valoa. Starttirahan turvin selviän pakollisista menoista ja kaikki viivan alle jäävä on plussaa, jonka saa törsätä miten huvittaa. Juuri nyt sullon sukanvarteen rahaa kesää varten, sillä mökkilomaa en väliin jätä, en vaikka vararikko uhkaisi. Nähtäväksi jää, miten onnistun, ja onko laiturilla kainalossani läppäri vai kasa kiinnostavia kirjoja?

Ensimmäiset haparoivat askeleet on nyt otettu. Tulevaisuus on hernerokkasumun peitossa, mutta se ei haittaa. En pelkää epäonnistumista, sillä voin aina palata päivätöihin ja juoksennella hetken kiihtyvässä oravanpyörässä. En usko yhdenkään työnantajan pitävän miinuksena sitä, että on yrittänyt, erehtynyt ja oppinut. Minulla ei ole viisivuotissuunnitelmaa, mutta luotan siihen, että siivet kantavat. Onhan niitä kasvatettu neljänkymmenen vuoden ajan.

Olkoon tämä yrittäjän päiväkirjan alku. Seuraavilla sivuilla puhutaan tarkemmin siitä, miten leipäni ansaitsen, ruoditaan raha-asioita ja haaveillaan tulevasta. Mitä sinä haluaisit tietää? Ehdota aihetta tai kerro mikä mietityttää, toiveita vastaanotetaan kommentilootan puolella!

Lyhyenä hetkenä

Puolikuivia tarinoita ruoasta, reissuista ja vähän rakkaudestakin.

elämä