Miellyttämisen aika on viimeinkin ohi

Makaan turkulaisen hotellihuoneen sängyllä ja annan ajatuksien vaeltaa taivaan täyttäneiden tummien pilvien tahtiin. On tiistai, päivä, jolloin yritän altistaa itseni määrittämättömille mielenliikkeille, ja kirjoittaa suodattamatta sen, mitä juuri silloin päässäni liikahtelee.

Kynnys antaa ajatuksille aikaa ja samalla sukeltaa tajunnanvirtaan on tälläkin kertaa lähes ylitsepääsemättömän korkea. Törmään siihen kuin seinään, ja keksin siksi sijaistekemistä. Selaan sormenpäilläni kännykkää, plärään kuvavirtaa, avaan jopa jodelin ja tuijotan tubesta turhia videonpätkiä. Kunnes on pakko rauhoittua. Siirtää kone käden ulottumattomiin ja napsauttaa kännykkä äänettömälle.

Tuijotan kattoon ja yritän olla miettimättä mitään. Puolessa minuutissa saan kiinni jostain, joka pyrkii pinnalle. Aihe kelluu edessäni, kuin olisi odottanut siinä koko pitkän päivän. Nyt puhuu entinen miellyttäjä.

metsämansikat

Kuluneina viikkoina olen pohtinut paljon parisuhteitani. Syykin on selvä, sillä kun kelaa edestakaisin tallenteita ja kirjoittaa muistiinpanoja tuoreiden avioparien alkutaipaleesta, alkavat oman elämän epäkohdat ja onnistumiset nostaa päätään.

Jokaisen Ensitreffit-jakson jälkeen päädyn samaan lopputulemaan: minulla on hyvä mies. Mies, jonka seurassa minun ei tarvitse olla mitään muuta kuin oma itseni. Mies, joka ei kasaa odotuksia niskaani, joka ottaa vastaan, jos kaadun, ja joka sitkeästi seisoo vierelläni myös sellaisina päivinä, jolloin en itsekään siedä itseäni. Miellyttäminen – sen aika on vihdoinkin ohi.

Tiukkaan tarttuneena tapanani on ollut kiinnostua vähän liiankin paljon siitä, mitä kukin puolisoni tai ihastukseni harrastaa. Musiikkimakuni saattoi muuttua hetkessä, minusta tuli penkkiurheilija, joka heräsi katsomaan formulaa keskellä yötä, join kuppikaupalla kahvia, jota vatsani ei kestänyt, notkuin baareissa kännikuskina ja törsäsin ison osan rahoistani merkkivaatteisiin. Kopioin sen mikä muita kiinnosti, ja unohdin kaiken sen, mikä minulle oikeasti oli tärkeää.

Eikä tämä poikaystäviin suinkaan rajoittunut. Olin koulussa ujo ja usein vähän ulkopuolinen. Olisin halunnut olla toisenlainen, sillä ei kukaan halua olla se, joka valitaan viimeisenä pesäpallojoukkueeseen, tai se joka inhoaa välitunteja, kun ei oikein tiedä, mitä silloin pitäisi tehdä ja kenen kanssa olla. Ala-asteella pakotin äitini ostamaan minulle pari numeroa liian suuret ja törkeän kalliit Kappa-verkkarit, koska luokan ihanimmalla pojalla oli sellaiset (ja kokoni oli kaupasta loppu). Yläasteella sain päähänpinttymän permanentista, koska sellainen oli suosituimmilla tytöillä. Lukion kotibileissä join omppupomppua, vaikka oikeasti en olisi halunnut olla humalassa. Saatoin jopa matkia puhetyyliä, kertoa keksittyjä juttuja ja kopioida kavereiden olemusta, jotta solahtaisin sujuvammin joukkoon. Perusteinimeininkiä, kai.

Onneksi ikä ja kokemus ovat tuoneet viisautta, sillä nyt osaan kuunnella itseäni ja uskallan olla se mikä olen. En jaksa enää välittää siitä, mitä muut ajattelevat. Mitä minä haluan, mikä minua kiinnostaa ja mistä minä innostun – se on kaikista tärkeintä. Ei ole sattumaa, että nykyinen kumppanini arvostaa samoja asioita, harrastuksia ja elämäntyyliä. Valinnat ovat meille yhteisiä. Molemmat ovat olleet kiinnostuneita kaikesta tuosta jo ennen ensimmäistä tapaamista.

metsämansikat

Uuden ihmisen myötä voi toki löytää uusia, aidosti kiinnostavia asioita, mutta toisen elämään ei kannata kokonaan hukkua. Olen hyväksynyt sen, että melominen pelottaa, joten mies käy merireissuilla yleensä yksin. Laulan kuorossa, mutta en loukkaannu, jos mies ei joka kerta halua tai ehdi tulla konserttiin. Ostan lipun Ultra Bran keikalle, hän kiertää kokeellisen jazzin keikkoja. Mies hiihtää, minä nautin enemmän pulkkamäestä. Yhdessä harrastamme ruokaa, kokkaamista, ulkona syömistä, elokuvia, lukemista, metsäpolkuja ja mökkeilyä. On omaa ja on yhteistä. Eikä kenenkään tarvitse miellyttää ketään.

Nyt on oikein hyvä.

Kiitos ruokakesä 2018 – Never forget!

Kai se on myönnettävä, T-paitakelit ovat ohi. Syyskuu on soutanut mökkirantaan tummana ja sateisena. Öisin lämpömittarin lukema laskee alle kymmenen, ja järvivesi jäädyttää nilkat. Kurjet huutavat haikeina ja treenaavat jo muodostelmalentoa johonkin lämpimään. Puut ovat alkaneet pudottaa lehtiään, ruska rasahtelee saappaiden alla. Metsässä tuoksuu syksy.

ruokakesä 2018

Kaikkien aikojen kesä oli minulle hyvä. Niin runsas ja avokätinen, ettei kaikkea sen tarjoamaa yltäkylläisyyttä ole pystynyt mitenkään tallentamaan siihen rajalliseen määrään muistikapasiteettia, joka meillä jokaisella käytössä on. Huippuhetket, ne minä kuitenkin muistan ja niistä muutaman haluan jakaa myös teidän kanssanne.

Mahan täydeltä mökkiruokaa

Kesä 2018 todisti, että minun sisälläni on kaikki nämä vuodet piileskellyt keski-ikäinen mökkiläinen. Täytenä yllätyksenä tieto ei tullut, mutta suunnattomasti suuremmalla ryminällä ja rytkeellä, kuin osasin ennalta aavistaa. Mökkiläinen minussa johdatti meidät tuntikausiksi mustikkametsään, pesi ja öljysi terassin, puunasi ja siivosi, tyhjensi huussin, istutti, viljeli ja kitki hiki selkää pitkin noruen. Kaupunkilaistyttö seurasi sivusta, eikä ollut uskoa silmiään.

ruokakesä 2018

ruokakesä 2018

Nälkääkään ei nähty. Kiloja kertyi niin, että ajohousut ratkesivat saumoistaan. Elämä ja etenkin kesä on nautintoja varten. Grilliruoka, uudet perunat, tuoreet vihannekset ja juurekset, mansikat, viini, suklaa ja mökkipitäjässä leivotut karjalanpiirakat – kaikki merkkejä hyvästä elämästä. Omatunto kolkuttakoon muiden ovilla, hyppään moottoripyörän selkään vaikka vetoketju auki, jos muu ei auta.

Ruokaretkellä huippuravintoloiden huomassa

Välillä on ihanaa istua valmiiseen pöytään. Siksi etsiydymme silloin tällöin kesäkeittiöstäkin valkoisten liinojen ravintolaan tai korttelibistron kattauksen ääreen. Tai vaikka puistoon, jonne ovat kokoontuneet pääkaupunkiseudun puhutuimmat ravintolat tarjoilemaan huippuunsa hiottuja annoksiaan naurettavan halvalla. Taste of Helsinki oli yksi kesäni kohokohdista jälleen kerran. Siksi saatoin tirauttaa muutaman harminkyyneleen, kun Barry ja Mira MacNamara ravistelivat ruokaihmisten maailmaa ilmoittamalla kymmenen vuotta helsinkiläisiä ruokaentusiasteja ruokkineen, mielettömien makujen festivaalin tulleen tiensä päähän. Lepää rauhassa Taste of Helsinki, toivottavasti tuhkastasi nousee jotain vieläkin parempaa!

aamiainen

viininlehtikääryleet

Taste of Helsingin innoittamana päädyin heinäkuun lopulla illalliselle lapsuuteni maisemiin, Ounasvaaralle. Nostalgiatrippi Rovaniemelle oli odottanut toteutumistaan jo kaksi vuotta. Onnistuin ylipuhumaan mukaani pikkusiskon, joka spontaaniudessaan vetää vertoja lähes kaikille tuntemilleni ihmisille. Edellisenä viikonloppuna istuimme mökkilaiturilla, muutaman päivän kuluttua meillä oli lennot Rovaniemelle buukattuna ja viikon kuluttua istummekin jo Sky Kitchen & Viewn näköalapöydässä. Tällaista matkaseuraa arvostan suuresti!

souvlaki

ruokakesä 2018

mustikkapiirakka

Mitä Rovaniemen ruokakulttuuriin tulee, se löi minut aikamoisella ällikällä. Skyn lisäksi illastimme Cafe Hostel Kodissa, söimme lounasta gluteenittomassa ravintolassa ja törsäsimme lappilaiseen jäätelöön ja överivohveleihin sievoisia summia. Makuasioista voidaan olla montaa mieltä, mutta näköalat, niitä ei voi kukaan kiistää. Pohjoisen valoisat yöt ja silmänkantamattomiin siintävät vaaramaisemat yhdistettynä huipputason ruokaan, sitä ei voi selittää, se täytyy itse kokea.

ruokakesä 2018

ruokakesä 2018

Yhteisen pöydän ääressä – yksin, kaksin ja isommalla porukalla

Kesä ei olisi mitään ilman ystäviä. Kolmen tunnin ajomatka asetti tiettyjä haasteita, mutta saimme kuin saimmekin houkuteltua mökkimaisemiin muitakin kuin toisemme. Siskot perheineen valtasivat tilukset yhtä aikaa ja neljä alle kouluikäistä laittoi vipinää aikuisten kinttuihin, varsinkin siinä vaiheessa kun ryhdyttiin mittelemään mökkiolympialaisissa. Myös kummityttö vanhempineen ilostutti yksinäistä mökkeilijää yllätysvisiitillään. Molempien vanhempiakin kestitettiin, mutta ihan vielä emme uskaltaneet kutsua heitä saman pöydän ääreen. Ehkä ensi kesänä?

ruokakesä 2018

ruokakesä 2018

Vapautuneiden naisten kesäsiirtolaksi nokkelasti nimetty ajanjakso sisälsi mielettömiä määriä ruokaa, kaksi ihanaa ystävää ja yhden spontaanin pikkusiskon. Heinäkuinen helle pakotti vähentämään vaatteita, ja etelän helteitä varten hankitut pikku pikku bikinit pääsivät kerrankin käyttöön myös kotimaan kamaralla. Joogaa voi harrastaa myös uima-asusteissa, sekin on nyt saunan terassilla testattu!

Eikä kesää ilman ruokabloggaajien kokoontumisajoja. Törmäämme toki silloin tällöin PR-kekkereillä, pressitilaisuuksissa ja erinäisillä illallisilla, mutta niitä tapahtumia kutsutaan työksi. Siksi ilahduin suuresti saadessani kutsun Hannan soppa -blogin Hannan järjestämään ruokaviikonloppuun. Ajankohta oli hankalin mahdollinen, mutta en antanut sen häiritä.

ruokakesä 2018

ruokakesä 2018

ruokakesä 2018

Pienen Rantasalmi-Helsinki-Rovaniemi-Pyhätunturi-Rovaniemi-Helsinki-Loviisa-turneen jälkeen löysin itseni 12 tuntia matkustaneena kaapimasta lounaan jämiä keskelle pihaa katetun ja tämän jutun kuvituksena komeilevan, kesäisen kattauksen äärellä. Väsytti, mutta matka oli kaiken vaivan väärti. 24 seuraavaan tuntiin sisältyi vähän itkua, paljon naurua, hillitön illallinen, tyhjästä nyhjäisty mieletön brunssi, täyteen ahdettuja vatsoja ja hieman liian monta lasillista viiniä. Kiitos Hanna, näitä tapaamisia tarvitaan ehdottomasti lisää!

ruokakesä 2018

aamiainen

Mutta ennen kaikkea kiitos ruokakesä 2018! Tästä on vaikea panna paremmaksi, mutta aion silti yrittää. Seuraavaan kesään on enää kahdeksan kuukautta. Odottakaahan vaan!

Tätä et tiennyt minusta

Blogimaailmassa liikkuu tasaisin väliajoin haasteita, jotka vaeltavat blogista toiseen kuin vanhanaikaiset kiertokirjeet. Harvoin jaksan innostua niistä, mutta joskus käy niin, että toisten kirjoitukset saavat rattaat raksuttamaan ja on tartuttava toimeen. Siksi tarjoilen teille tänään aimo annoksen anekdootteja, pieniä tiedonmurusia minusta ja jännittävästä elämästäni.

purjelaivalla

1. Olen kuljeskellut aamuyöllä alasti Kauppatorilla.

Elokuussa 2002 noin aamuneljän aikaan asetuimme silloisen poikaystäväni kanssa vanhaa kauppahallia kiertävän jonon jatkoksi. Ohitsemme kulki baarista palaavia juhlijoita. Kun kerroimme uteliaille, mitä on tapahtumassa, osa heistä pyöritteli päätänsä, mutta muutamat liittyivät satojen muiden jonottajien joukkoon. Jonon päässä meitä odotti rantamuurille rakennettu narikka. Naulakoihin jätettiin paitsi reput ja kangaskassit, myös kaikki päällämme olevat vaatteet kalsareita ja rintsikoita myöten.

Olimme ilkosen alasti ja odotimme ohjeita. Image-lehden ja Helsingin kaupungin taidemuseon Suomeen kutsuma amerikkalainen valokuvaaja Spencer Tunick kailotti kauempana megafoniin, ja me teimme työtä käskettyä. Ensin seisoimme alastomana ihmismuurina, siten makasimme maassa pitkin ja poikin – ihmismatto jatkui aina Katariinankadulle saakka. Lopuksi asettauduimme vielä Havis Amandan ympärille. Aurinko oli juuri noussut ja valo oli ihmeellinen. Kuvaustilanne oli kaunis ja varsin vaikuttava. Isällä taisi seuraavana päivänä mennä kahvit väärään kurkkuun, kun alaston takapuoleni komeili iltapäivälehden keskiaukeamalla.

2. Olen saunonut YK-tukikohdan saunassa Libanonissa

Savolaisen Osakunnan Laulajat, opiskelijakuoro, jossa harrastin musiikkia melkein 13 vuotta sai viisi vuotta sitten Suomen Lähi-idän instituutilta kutsun Libanoniin. Suomalaisen kulttuurin edistäminen on yksi instituutin tehtävistä ja tuona vuonna saimme kunnian laulaa suomalaisen kuoromusiikin libaninilaisiin sydämiin. Yksi kuorokeikoista oli UNIFIL-operaatin tukikohdassa, jossa palveli tuolloin useampi sata suomalaista rauhanturvaajaa. Finlandian ja parin muun suomiklassikon jälkeen pääsimme saunaan. Hirsisaunan terassilta avautui näkymä pitkälle rajan taa. Israel ei ollut kaukana.

3. Olen hyvää pataa kaikkien eksieni kanssa

Nähtävästi en osaa erota riidoissa. Vaikka eroaminen sattuu ja pettymyksistä toipumisessa kestää aikansa, en jaksa vihoitella pitkään. Emme me mitään bestiksiä ole, mutta tulemme hyvin toimeen ja saatamme jopa joskus käydä oluella tai parilla. Ja onpahan yhdet erojuhlatkin järjestetty ja juhlittu.

heijastus

4. Hain ja pääsin yliopistoon sekä 19- että 32-vuotiaana.

Tuoreena ylioppilaana minut hyväksyttiin Helsingin yliopiston elintarviketeknologian koulutusohjelmaan. Lykkäsin paikan vastaanottamista vuodella ja valitsin yliopiston sijaan ammattikorkeakoulun, josta valmistuin valtakunnan ensimmäisten viestintätekniikan insinöörien joukossa. Pian valmistumisen jälkeen suoritin toisenkin AMK-tutkinnon, tällä kertaa koulutusohjelmana oli konservointi. Sitten ehtikin kulua kokonaiset viisi vuotta ennen kuin hetken mielijohteesta hain viime tingassa opiskelupaikkaa suomen kielen laitokselta. Pääsykoekirjojen epämääräisen silmäilyn ja viiden vuoden pakerruksen tuloksia juhlittiin keväällä 2014, kun filosofian maisteri kävi pokkaamassa todistuksensa. Elintarviketieteiden opintoja en koskaan aloittanut, mutta mikäli yliopiston tietokantoja on uskominen, opiskelupaikka on edelleen tallella.

5. En ole koskaan maistanut tupakkaa

Tupakka haisee kammottavalle. Sen haju tarttuu vaatteisiin, hiuksiin ja seuraa kaikkialle. Hengasin kyllä lukioaikoina tupakkapaikalla, mutta mieleeni ei kertaakaan tullut vetää yksiäkään henkosia. Aine, mikä haisee niin luotaantyötävältä, eli voi mitenkään maistua hyvältä. Tupakoitsijan pussaaminen on yksi maailman ällöttävimmistä asioista, siksi en enää ikinä voisi seurustella tai elää ihmisen kanssa, joka polttaa säännöllisesti. Bilepolttelun jollain tapaa ymmärrän, tuhoaahan alkoholikin elimistöä, mutta silti jätän syöpäkääryleet muiden nautittaviksi.

6. Alahuulessani on syntymämerkki

Olen kymmeniä kertoja saanut selittää hyvillekin ystävilleni, ettei minulla ole mustelmaa alahuulessa enkä ole syönyt juuri mustikoita. Violetti syntymämerkki näkyy nimittäin harvoin. Se korostuu pakkasella, mutta muuten se saattaa sulautua täysin huulien punertavaan väriin. Kun se näkyy, sitä ei voi olla huomaamatta.

hedelmät

7. En erityisemmin pidä sipseistä

Tiedän, olen outo. Sipsit eivät tunnu suussa hyvältä. Ne jättävät jälkeensä rasvaisen kitalaen ja järkyttävän janon. Olen ostanut sipsejä kaupasta vain pyydettäessä tai jos tiedän taloon saapuvan vieraaksi sipsihirmun. Silloinkin yritän keksiä jotain korvaavaa tarjottavaa. Tavallisia perunalastuja saatan muutaman nälkääni rouskuttaa, jos muuta ei ole tarjolla, mutta kaikki maustettu menee yli hilseen. Juustonaksut ovat ehdoton no-no, pelkästään niiden tuoksu on hirvittävä. Ei jatkoon.

8. Sisäelinruuat ovat suurinta herkkuani

Olen kasvispainotteinen sekasyöjä eli fleksaaja. Tuo sanapari kuvaa sitä, mitä jääkaapistani löytyy ja mitä hellallani hämmennän. Sisäelinten syöminen on ekoteko. Niiden vuoksi hyvin harvoin eläintä tapetaan, ne syntyvät sivutuotteena. Sisäelimet ovat halpoja ja oikein valmistettuna herkullisia. Munuaislaatikko oli lempiruokaani jo lapsena, naudan- ja varsinkin kananmaksa on ihanaa, grillatut broilerinsydämet ovat täydellisiä pikkusyötäviä ja kateenkorva on harvinaista herkkua. Vatsalaukustakin tykkään. Aivoja en ole vielä maistanut, mutta tilaisuuden tullen todellakin korjaan tämänkin epäkohdan. Ennakkoluulottomuus raaka-aineita kohtaan on yksi ruokafilosofiani tärkeimmistä kulmakivistä.