Jo viime kesänä, kun ensimmäisen kerran mutkittelimme moottoripyörällä mökiltä käsin kohti anoppilaa, painoin mieleeni risteyksen, jossa luki tikkukirjaimin Orinoro. Onpa omituinen nimi, ajattelin. Perillä Pohjois-Karjalassa puolisoni otti paikan puheeksi heti kypärän riisuttuaan. Huomasitko sen tienviitan, sen jossa luki Orinoro? Oli selvitettävä saman tien, mistä oli kysymys.
Leppävirralla sijaitseva Orinoron rotko on yksi Savon seitsemästä ihmeestä. Savon Sanomien kymmenisen vuotta järjestämässä äänestyksessä seitsemän sakkiin pääsivät jääkauden muovaavan rotkon lisäksi kalakukko, Maaningan Korkeakoski, Seinävuoren rotko, Pisan luonnonsuojelualue, Puijo sekä savon kieli. Soisalon saaressa kiertelevä, Mustinmäen kylältä lähtevä 7 kilometrin pituinen Orinoron luontopolku kulkee nimensä mukaisesti rotkossa, pystyseinäisten kallioiden syleilyssä.
Päätimme tutustua luontokohteeseen omin silmin. Kesäpäivät kuluivat ja syksy saapui melkein huomaamatta. Keskityimme koluamaan mökkikuntamme luonnon ihmeitä, kuten Jäppilän kivikurua ja Pieksämäen vedenjakajareitistöä, emmekä ehtineet Orinorolle saakka. Seuraavana mökkikesänä kävi samalla lailla, mutta syksyn viimeisenä mökkiviikonloppuna, sinä samana, jona valmistelimme mökin talviteloille, vedimme viimein vaelluskengät jalkaan ja suuntasimme kohti Leppävirtaa.
Orinoron rotko on vaikuttava ilmestys
Parkkipaikka löytyi vanhalta kansakoululta tai nuorisoseuran talolta vaikuttavan puutalon pihapiiristä. Ulkona kävi kylmä viima. Vanha keltainen kyltti osoitti kohti Orinoroa, joten täytimme vesipullomme talon seinässä olevalla vesipisteellä ja lähdimme matkaan. Jospa metsän suojissa tuulikin vähän talttuisi.
Aluksi kuljemme pitkin leveätä metsäautotietä, ohi sadunomaisten kangasmetsien, siellä täällä sinisenä hohtavien myöhäisten mustikkamättäiden ja arvatenkin hyvien sieniapajien. Vastaan tulee avohakkuuaukioita, mutta myös juurakkopolkuja, historiallisia kiviaitoja ja harmaantuneita torppia. Historia on kaikkialla läsnä.
Vihdoin polku sukeltaa synkempään metsään ja alkaa lähestyä Orinoron rotkoa. Tuuli jää puhaltamaan yksinään metsätien penkereillät taivasta tavoittelevien koivujen latvoihin. Me astelemme eteenpäin, kunnes kohtaamme opastekyltit, jotka ohjaavat oikealle. Rotkon yläpuolisilta kallioilta laskeudutaan alas järeitä puuportaita pitkin.
Orinoron rotko on pituudeltaan noin parisataa metriä. Pystysuorat, sammaleen osin peittämät kalliot tuntuvat hipovan taivaita ja nousevat jopa 20 metrin korkeuteen. Rotkon pohjalla pulppuilee lähde. Kuljemme hiljaisuudessa, korviimme kantautuu vain ulkoiluhousujen kahina, veden virtaus ja omat askeleemme pitkospuilla. Kääntelen päätäni puolelta toiselle ja hengitän historiaa. Orinoron rotko on pyhä, siitä ei ole epäilystäkään.
Reitin loppupuolelle, lammen rantaan on rakennettu hyvinvarusteltu taukopaikka. Tulistella voi sekä ulkona laavulla, että tunnelmallisen kodan suojassa. Tuuli käy lammelta, joten astumme suosiolla kodan ovesta sisään. Kuivia puita löytyy vajasta, sytykkeet olemme ottaneet mukaan mökiltä. Nuotio saa tulta alleen samaan aikaan, kun poksautamme kuohuviinipullon auki. Kun eväät on syöty ja kuksalliset nautittu, jatkamme matkaa. Vastaamme kävelee muutama seurue, mutta muuten saamme kulkea rauhassa. Sormia alkaa paleltaa ja tuuli yltyy. Haaveilen mökkisaunasta ja sen lauteilla hitaasti lämpiävistä jäsenistä. Onneksi matkaa on edessä enää muutama kilometri.
Retkestä on jo aikaa, mutta kotimaa vetää minulta jalat alta edelleen, joka ikinen päivä. Jylhänä seisovat kalliot, virtaava vesi, mustana vellova meri, vihreän villit sävyt, taivaalta leijaileva ensilumi, poskia nipistelevä pakkanen ja kaikki se kauneus, joka ympärilläni levittäytyy on tajunnan tuolla puolen. Mitkään sanat eivät tee suomalaiselle luonnolle oikeutta. En tarvitse maailman ihmeitä, minulle riittää tämä hetki, tässä ja nyt. Hyvää itsenäisyyspäivää 104-vuotias Suomi!