Olin luvannut lähteä siskoni seuraksi tunturiin syyskuun viimeiseksi viikoksi. Koukkasin kaupunkikodin kautta ja puksuttelin pöllölakanoissa kohti pohjoista. Minulla oli vain yksi toive, tai no, oikeastaan kaksi. Ensimmäiseksi tahdoin pitkälle päiväretkelle tunturipoluille, vaeltamaan niin, että reidet huutavat hoosiannaa ja pohkeet pinnistelevät viimeisillä voimillaan lempeisiin löylyihin ja sieltä takassa roihuavan tulen ääreen. Sen lisäksi halusin haastaa korkeanpaikankammoni, kiivetä pystysuoraa kalliota pitkin, liukua seinämältä toiselle, ylittää riippusillan ja itseni siinä samalla. Pyhäkuru, syyskuussa Pyhätunturiin avattu uudenkarhea kallioseikkailupuisto oli pakko kokea!

Patikoimaan todellakin pääsin. Viiden päivän aikana taivalsin lähes 50 kilometriä mitä runsaimman ruskan keskellä. Siitä lisää tuonnempana, sillä nyt pujottaudutaan valjaisiin, kiristetään kypärät ja sujautetaan kädet kiipeilyhanskoihin. Pyhäkuru kutsuu!

Pyhäkuru sijaitsee Tajukankaalla, joten seikkailun aloituspaikkaan on Pyhätunturin hotellilta vain muutaman minuutin matka. Varasimme liput ennakkoon päivän ensimmäiseen ns. takuulähtöön. Kiipeilemään saa toki tupsahtaa ilman varaustakin, mutta varaamalla halusimme varmistaa, että pääsemme varmasti luvatussa aikataulussa matkaan, sillä iltapäivällä oli muita suunnitelmia. Valjaita ja kypäriä on rajattu määrä, joten teoriassa voisi käydä niinkin, että kaikki varusteet ovat varattuna ja niiden vapautumista joutuu odottelemaan määrittämättömän ajan.

Meidän lisäksemme seikkailemaan on lähdössä neljä muuta rohkelikkoa. Kun varusteet on säädetty kohdalleen yhdessä oppaan kanssa, pääsemme testaamaan karabiinihaan käyttöä, kiinnittäytymistä vaijeriin ja kulkemista sitä pitkin erilaisten risteysten kautta. Tehtävä muistutti erehdyttävästi pulmapeliä, sillä Pyhäkurun käytössä on Suomessa vielä harvinainen kiinnitysjärjestelmä, jossa haka on kiinni turvavaijerissa koko matkan ajan. Risteysten kohdalla hakaa pujotellaan edestakaisin, kiivetessä on osattava ohittaa lukot tietyllä tekniikalla ja niin edespäin. Ilman lipunmyyntimökkiä kiertävää harjoitusrataa sormi olisi mennyt suuhun (ja puristunut luultavasti myös vaijerin ja haan väliin) useamman kerran.

Seikkailu kipristeli jo vatsanpohjassa. Päästimme innokkaammat radalle ennen meitä, sillä halusimme edetä rauhassa ilman, että kukaan hönkisi niskaamme malttamattomana. Rata alkaa lyhyellä testiliu’ulla. Liuku kulkee vain muutaman metrin maan yläpuolella, mutta on kuitenkin sen verran vauhdikas, että hyppääminen tyhjän päälle hirvitti. Myönnän, kiljuin apua heti vaijeriliun ensimmäisillä metreillä. Parin sekunnin kuluttua onneksi jo nauratti. Valjaat tuntuivat tukevilta ja siskoseurassa meno tuntui turvalliselta. Lähdimme kipuamaan kohti korkeuksia. Saatesanoiksi saimme kehotuksen kokeilla kiivetä välillä ilman kallioihin pultattuja metallisia askelmia. Minun polveni tutisivat pelkästä ajatuksesta, mutta sisko otti ohjeesta vaarin ja haki luontevaa jalansijaa kallionkyljestä saman tien.

Muutaman minuutin jälkeen edessä avautui ensimmäinen tenkkapoo. Pieni riippusilta, joka huojui sivutuulessa edestakaisin. Jokainen askelma tuntui hataralta, mutta pian huomasin, ettei kannattanutkaan askeltaa molempia jalkoja samalle puupölkylle vaan kävellä reippaasti eteenpäin. Rytmin löydyttyä sillan loppuosa olikin lasten leikkiä. Silti olin onnellinen päästyäni kallioseinämälle jatkamaan matkaa kovalla maalla.

Jännittävin osuus oli kuitenkin vielä edessä. Parikymmentä metriä pitkä vaijeririippusilta on korkeanpaikankammoisen kauhistus. Vaijeri on pari senttiä paksu ja sen alla on ainakin kymmenen metrin pudotus. Sydän jyskyttää ja päätä huimaa. Yritän keskittyä katselemaan maisemia ja tuijotella horisonttia. Vaijeri jalkojeni alla notkuu jokaisella askelmalla. Huudan sillan alkupäähän seuraavalle seikkailijalle, että eivät astuisi sillalle ihan vielä.

Nolottaa, että olen niin hidas ja muut joutuvat odottamaan. Kun takana on kaksi kolmasosaa, kyllästyn itsekin etanan lailla etenemiseen. Haluan jo pois sillalla ja tiivistän tahtia. Ei tähän kuole, yritän ajatella, ja jos jalka lipsahtaa, jään korkeintaan roikkumaan karabiinihaan varaan. Kiukulla kipitän sillan toiseen päähän ja tuuletan astuessani tukevalle maalle.

Pitkät vaijeriliu’ut eivät ole mitään riippusillan rinnalla. Nautin mielettömistä maisemista ja nauran, olen jälleen kerran voittanut itseni ja korkeanpaikankammon. Radan päätepisteeseen päästyämme on kulunut kaksi tuntia. Meille kerrotaan, että hauskuuden ei tarvitse päättyä tähän, vaan voimme kivuta takaisin riippusillalle, ylittää sen ja laskea vaijeriliukuja pitkin uudelleen. Pienen pohdinnan jälkeen päätän jättää uusintakierroksen väliin, mutta sisko sen sijaan tahtoo uudelleen sillalle. Minä haen kameran ja koetan tallentaa parhaat hetket muistikortille.

Pyhäkuru oli hienompi, ainutlaatuisempi ja elämyksellisempi kuin etukäteen osasimme odottaa. Ruskan värjäämät maisemat, auringon kultaama horisontti, omien pelkojen ylittäminen ja hyvin suunniteltu seikkailurata koukuttivat kerrasta. Oppaat osasivat kertoa, että syyslomia varten ollaan asentamassa vielä yhtä, nykyisiä pidempää liukua edellisenä päivänä pystytetylle tolpalle, johon suunnitellaan huipennukseksi huimaa hyppyä tyhjän päälle.

Leap of fate olisi todennäköisesti ollut minulle tällä kerralla liikaa, mutta jos suunnitelma toteutuu, aion ehdottomasti kokeilla rajojani uudelleen ensi vuonna. Kuulemma myös talvella pääsee laskemaan liukuja. Tajukankaan jääseinän valloittamisen jälkeen on tarkoitus laskeutua liukuja pitkin takaisin maankamaralle. Mikä mahtava elämys sinisessä hämärässä kaamoksen keskellä tai kimaltavien keväthankien keskellä!

Kolmen tunnin reippailun jälkeen posket punoittavat, jalat tärisevät ja kädetkin tuntevat tehneensä töitä. Jännitys on lauennut ja päällimmäisenä on voittajaolo. Kahden hengen testitiimimme suosittelee syvästi, kokemus on todellakin 28 euron arvoinen. Pyhäkuru on ainoa Via Ferrata -tyyppinen kallioseikkailupuisto Suomessa, oppaat ovat osaavia ja radalla on koko ajan turvallinen olo. Paina siis Pyhäkuru korvasi taa ja buukkaa kiipeilykierros seuraavalla kerralla kun tulet tunturiin – ja ylitä itsesi!

Osa kuvista on siskoni Miian ottamia, osa Artturi Krögerin käsialaa. Kiitos seurasta, opastuksesta ja oivallisista otoksista!

ps. Jos kaipaat lisää tunturifiilistä, klikkaile Pyhätunturiin vanhojen postausten kautta. Kuvanlaadusta en mene takuuseen, mutta tekstit ovat tunnelmaa täynnä!