Elokuun yhdeksästoista. Koulut alkoivat viime viikolla ja kalenterin mukaan kesälomastakin on enää rippeet jäljellä. Ajatukset ovat ristiriitaiset. Mökillä on ihanaa, enkä juuri nyt olisi missään muualla mielummin. Kävin pari viikkoa sitten Helsingissä ja vaikka tuttujen kasvojen näkeminen livenä oli sekin ihanaa, tuntui kaupunki ankealta. Kaikkialla oli meteliä, kylmä merituuli ujelsi korvissa ja väentungos ahdisti. Toisaalta, kuten joka vuosi, odotan syksyä innostuneena. Ikuisena optimistina kävelen kohti uusia alkuja ja maailmaani kenties mullistavia käänteitä, sillä koskaan ei voi tietää mitä yllätyksiä elämällä on puun takaa tarjota.

Työmielessä elokuu on käynnistynyt huomattavasti koronakevättä paremmin. Vielä heinäkuun alkupuolella ahdisti ja itketti melkein joka päivä. Olin varma, että en oikeasti osaa mitään, eikä kukaan koskaan enää palkkaa minua mihinkään. Ihailen mieheni kärsivällisyyttä, läsnäoloa ja sanavalintoja, joilla hän kerta toisensa jälkeen nosti minut epätoivon upottavista suonsilmäkkeistä. Nyt olo on kaiken itkun ja hammastenkiristelyn jälkeen toiveikas ja usko omiin kykyihin on vähitellen alkanut palata.

Varsinaiset lomat on tältä kesältä lötkötelty. Mökkikesä kuitenkin jatkuu niin pitkään kuin säidenhaltijat suovat ja moottoripyörällä liikkuminen on mahdollista. Varaava takka huolehtii lämmityksestä ja etätyöt hoituvat myös mökkimaisemista, kunhan koordinoimme videopalaverimme niin, etteivät ne osu päällekäin. Verkko on nimittäin edelleen huono, pitäisi varmaan vaihtaa operaattoria viimeistään ensi kesänä. Helsingissä piipahdamme silloin tällöin, mutta majaa pidämme toistaiseksi Pieksämäellä. Siirrämme työpisteemme pysyvästi kaupunkiin todennäköisesti vasta syyskuun loppupuolella, sillä toinen aalto ja kasvavat tartuntaluvut eivät varsinaisesti houkuttele palaamaan etelään.

Kun päivän työt on tehty, kastelemme kasvimaan ja lämmitämme saunan. Illallisen aperitiivit nautitaan laiturilla, samassa paikassa pötköttelen kuuntelemassa äänikirjaa tai vain tuijottelen mykistävää maisemaa. Jos sataa, käperryn sohvannurkkaan neulomaan tai täyttelen japanilaisia ristikoita. Ikkunat voin pestä huomennakin.

Ensimmäinen kesä mökkiläisenä on ollut mahtava. Kahden vuokramökkikesän jälkeen tiesimme tavallaan mitä odottaa, mutta yllätyksiäkin on matkan varrelle mahtunut. Olemme tehneet havaintoja ja todenneet erinäisiä turhauttavia tosiseikkoja. Sen, että suunnittelu ja ideointi hoituu meiltä paremmin kuin toteuttaminen. Sekin on opittu, että listaamme mielellämme tekemättömiä asioita ja piirtelemme luonnoksia terassilaajennuksesta ja kesäkeittiöstä, ja saatamme puhua tuntikausia siitä, millainen laituri meille sopisi tai minkä väriseksi lattia maalattaisiin. Materiaalien valitseminen ja niiden ostaminenkin on helppoa, mutta se varsinaisen tekemisen aloittaminen, se on himputin hankalaa.

Tällä hetkellä nurkissa makoilevat maalipurkkien lisäksi keittiösaarekkeen liimapuulevyt ja pitkän pöydän rakentamista varten hankitut vanhat lattialankut. Maalinpoistoaine ja poistamiseen tarvittavat härpäkkeet on ostettu, mutta jotenkin ne maalit eivät siltikään ole irronneet lankuista itsestään. Terassi sentään on saanut laajennusosan, vaikka sitä ei täysin valmiiksi saatukaan puutavaran loppuessa kesken.

Olemme me jotain muutakin saaneet aikaiseksi. Heti ensimmäisellä mökkiviikolla väsätyistä viljelylaatikoista putkahtelee kesäkurpitsaa, porkkanaa ja kurkkua harva se päivä. Miehen rakentamasta kasvihuoneesta tuli niin hieno, että aion omistaa sille kokonaisen blogipostauksen, kunhan sato vielä vähän saa kuvauksellista väriä. Tonttia on raivattu omin, siskojen ja ystävien voimin niin, että komea sammaleiden peittämä kallioseinämä ei enää jää epämääräisen kuusikon varjoon. Rannan siistiminen on näkynyt viiveellä myös hyttysten määrässä. Mitä vähemmän pimeää pusikkoa, sitä vähemmän inisijöitä. Bonuksena ilta-aurinko pääsee nyt paistamaan saunan patiolle ja lämmittää paremmin kasvihuonettakin.

Muutamaan mökkinaapuriinkin on ehditty tutustua, sillä kahden vuoden välein järjestettävä tieosuuskunnan kokous sattui sopivasti heinäkuulle. Ikuisena jännittäjänä vatsanpohja oli perhosia täynnä, kun kolkuttelimme naapurimökin ovella. Kaikki muut tuntisivat todennäköisesti toisensa ennalta, ja oli mahdotonta sanoa, miten uudet tulokkaat otettaisiin vastaan. Tunnelma oli kuitenkin välitön ja tarjoilu kääretorttuineen, tuoreine pullineen, louhisaarenjuomineen ja mansikkamehuineen runsas. Tutustumiskierroksella selvisi, että suurin osa oli asuttanut mökkiään jo vuosikymmeniä, jotkut jopa 60-luvun lopulta saakka. Meidät toivotettiin lämpimästi tervetulleeksi näille rannoille. Tuli heti turvallisempi olo, jos tulee hätä, tiedämme, että apu on lähellä.

Myös postilaatikkoon viikonloppuisin itsestään ilmestyvän hesarin mysteeri ratkesi tiekokouksessa. Yksi mökkinaapureista pyöräilee aamuisin hakemaan kaikkien lehdet reilun kolmen kilometrin päässä olevata heittolaatikosta ja tipauttaa ne matkan varrella postilaatikoihin. Aamuntorkkuina kiittelimme kovasti ja lupasimme nikkaroida postilaatikoille yhtenäisen telineen, josta kuulemma oli jo pitkään ollut puhetta.

Maanantaina, kun keräsin mustikoita tontin laitamilta, tuntui siltä, että pakahdun niille sijoilleni. Että tämä onni on tosiaan meidän ikioma. Että meillä on koko loppuelämä aikaa puunata, maalata, rakentaa ja nikkaroida, jos niin haluamme. Ja minusta tuntuu, että se on juuri sitä mitä nyt tahdomme ja tarvitsemme.