Päiväni murmelina -aamukamman loputtoman pitkästä piikkirivistöstä on tänään katkaistu kahdeskymmenesyhdeksäs piikki. Pitäisi tarttua kirjaprojektiin. Kirjoittaa näppis sauhuten, muokata ja editoida. Pitäisi, mutta motivaatio mätkähti syvälle koronakuoppaan viimeistään silloin, kun tajusin, ettei hengentuotostani kannata julkaista tämän kevään aikana. Kirja, joka kannustaa yhdessä syömiseen, kuulostaa tällä hetkellä vain karmaisevan karulta vitsiltä.

Tuijotan silmät sumeana tyhjää ruutua ja annan mielen vaeltaa. Se takertuu toivon rippeisiin, ja hakeutuu valoon. Käsi alkaa huomaamatta hamuta kynää ja paperia, kirjaimista alkaa syntyä lauseita. Pian edessäni on ranskalaisten viivojen joukko, aanelonen täynnä epäselviä kiemuroita, joita tarkkaan tutkimalla valo muuttuu voimakkaammaksi.

Mitä jos maailma sellaisena kuin me sen tunnemme lakkaakin olemasta? Mitä jos tämä onkin nollapiste?

Päästöt ovat vähentyneet radikaalisti etenkin Kiinassa, jossa hiilidioksidia pääsi ilmakehään yhden kuukauden aikana noin 200 miljoonaa tonnia vähemmän. Suomi tuottaa normaalisti n. 56 miljoonaa tonnia VUODESSA, joten ihan pienistä luvuista ei tässä puhuta.

Vedet ovat kirkastuneet ja savusumun peittämissä suurkaupungeissa ihaillaan sinistä taivasta. Lentokoneita on edelleen ilmassa, mutta valkoisia vanoja näkyy taivaalla harvemmin. Keskusta on autio. Ruuhkia ei ole, paitsi Uudenmaan rajapyykeillä.

”On selvää, että kriisi vähentää liikkumista ja kulutusta”, Sitran Hiilineutraali kiertotalous -teeman johtaja Mari Pantsar arvioi.”Parhaimmillaan saadaan kokemuksia vähemmästä liikkumisesta ja luonnonvarojen kulutuksesta. Jatkuessaan toimintatavat voivat johtaa kestävämpään yhteiskuntaan.”

Epidemian edetessä päätöksiä tehtiin nopeasti. Maailman päättäjät ovat siis osoittaneet, että he pystyvät reagoimaan nopeasti ja tekemään peliliikkeitä, joilla on merkittävää vaikutusta. Toivoa sopii, että samaa solidaarista toimintatapaa sovelletaan jatkossa myös ilmastokriisin ratkaisemisessa.

Kaikki kynnelle kykenevät ovat siirtyneet etätöihin. Hiljaisessa kodissa työn tehokkuus nousee uusiin ulottuvuuksiin. Videoneuvottelusovellukset ovatkin epäilyksistä huolimatta käyttökelpoisia, kun yksi kaikki istuvat kotitoimistolla, kuka missäkin maakunnassa tai maassa. Taustalta kuuluu elämisen ääniä ja välillä ruudulla naukuu kollegan kissa.

Virtuaaliset pressitilaisuudet keräävät enemmän yleisöä kun matkoihin ei tarvitse varata aikaa, ja osallistua voi vaikka Napapiirin tuolta puolen. Kellään ei ole ikävä turhia kokouksia pääkonttorilla, esimieskin on kääntämäisillään takkinsa. Ehkäpä etätyöpäivä ei olekaan yhtä kuin vapaapäivä. Työperäinen matkustaminen ja sen tuottamat päästöt pienenevät, vanhat toimintatavat saavat kyytiä ja uusia kehitellään tilalle.

Kun maailma menee kiinni ja rajat suljetaan, on pärjättävä sillä, mitä läheltä löytyy. Mitä jos maailma ei enää kiinnostakaan? Mitä jos kotimaan kohteet kokevat renessanssin? Jospa lentäminen jää historiaan ja matkustammekin maata pitkin. Tekniikka kehittyy, nopeat junat yleistyvät, raiteita rakennetaan lisää ja lentokenttiä muutetaan ulkoilualueiksi. Kuulostaa utopialta, mutta ei mahdottomalta.

Ehkä tuotannon siirtäminen Kaukoitään ei olekaan enää niin hyvä idea? Ehkä tuotantoprosesseihin ja kulutustapoihin tulee muutos? Ehkä harkitsemme hankintoja pidempään, valitsemme halpavaatteiden sijaan kestävämmin tuotettuja vaihtoehtoja ja tuemme samalla kotimaisia tekijöitä.

Kotiarki korostuu hyvässä ja pahassa. Ehkä huomaamme, että kalenterin ei tarvitsekaan olla täyteen ahdettu, että vähempikin työkuorma riittää ja että pienemmälläkin palkkapussilla tulee toimeen. Kotona kokataan nyt enemmän kuin koskaan, ja kokoonnutaan sellaisten asioiden ääreen, joiden olemassaolon olimme jo tyystin kiireisessä elämässämme unohtaneet. Puutarhat kukkivat tänä kesänä kauniimmin kuin koskaan ja ensikertalainenkin saa parvekkeen viheriöimään.

Yhteisöllisyys on voimissaan, naapuria moikataan ja kauppa-apua on tarjolla. Työsähköposteissa kysytään vointia ja toivotellaan terveitä päiviä. Parvekeilla lauletaan ja jorataan darudea, lapset metsästävät ikkunoille aseteltuja nallekarhuja ja sateenkaaria, sadat pannut ja kattilat porisevat keittiöissö kokkausliven aikana ja saksofoni soi kattoterassilta kaikuen Kallion tyhjillä kaduilla.

Yli puolet maapallon väestöstä pysyttelee juuri tällä hetkellä kotona. Ollaan tilanteessa, jota tuskin kukaan olisi voinut vielä puoli vuotta sitten edes kuvitella. Tsemppihenki on käsin kosketeltavissa, sillä olemme kaikki samassa koronaveneessä, joka rankkojen rajoitteiden ansiosta toistaiseksi pysyy pinnalla.

Ehkä opimme kaikesta tästä. Ehkä emme ota enää arkisiakaan kohtaamisia itsestäänselvyytenä. Ehkä halaamme tiukemmin ja muistamme kysyä useammin, mitä kuuluu ja kuinka voit. Ehkä tunnelin päässä välkehtii valo, ja tulevaisuudessa kaikki onkin paremmin. Nollapisteestä on suunta vain ylöspäin.

Kuvituksena on muistoja helmikuiselta kuoromatkalta Kanariansaarille. Kun suljen silmäni, kuulen korvissani armottoman Atlantin pauhun. Sen avulla matkustan maailmalle vielä vuosien ajan.