Hieron silmäni ja katson kelloa. Kun ajatus alkaa juosta, rinnalle mäjähtää mammutinkokoinen möhkäle. Käsi toimii automaattiohjauksella, se hapuilee hämärässä kännykkää ja avaa uutissivuston. Totuus saa kaivautumaan syvemmälle untuvatäkin uumeniin. Painajainen ei vieläkään ole ohi.

Olen neljän seinän sisällä vasta kuudetta päivää, mutta sopeutuminen poikkeustilanteeseen on edelleen kesken. En osaa rentoutua tai heittäytyä sohvalle haaveilemaan. En kykene keskittymään kirjaan, en aloittamaan kauan suunnittelemaani siivousprojektia tai lähtemään metsäretkelle. Kuljen kaksiotamme ympäri ja tarkistan puhelimeni muutaman minuutin välein. Olen koukussa korona-uutisiin.

Otsikot imevät takin tyhjäksi. Aika kuluu järjettömän hitaasti, minuutista tulee kymmenen ja tunnista kaksi. Mieli ei pysty käsittämään, että poikkeustila kestää vielä viikkoja, ehkä jopa kuukausia.

Olisi hyvä olla passiivisen tulon lähteitä, huomauttaa joku somekeskustelussa. Kehitä palveluja, keksi tarpeellisia tuotteitta tai pane pystyyn verkkokurssi. Kyllä sinä jotain keksit, luova ihminen! Tervetuloa kokeilemaan itse. Ylimääräistä aikaa on, mutta energiaa ei nimeksikään.

Viikko sitten puolet yksityisyrittäjän toimeksiannoista pyyhkiytyi tunneissa taivaan tuuliin, toimeentuloni on turvattu ehkä muutamaksi kuukaudeksi. Miehellä on onneksi vakaa työsuhde, hän päivähoitaa palvelimia, joissa tutkitaan virusta ja keinoja sen pysäyttämiseksi. Meillä on maailman tilanteeseen nähden kaikki hyvin. Luotan tulevaisuuteen ja talouden uuteen nousuun, koska muuta vaihtoehtoa ei ole.

Kun kävelen kauppaan tuntuu siltä, että olen osa maailman suurinta tietokonepeliä. Sellaista, jossa etsitään turvallista reittiä useasta suunnasta lähestyviä uhkia vältellen. Törmäänkö ovella toiseen taistelijaan, yllättääkö nurkan takaa tartunta tai sulloutuuko samaan hissiin oireeton taudinkantaja. Katupöly kirskuu hampaissa ja kassajonossa seuraava asiakas hengittää niskaan. Saan happea kunnolla vasta, kun avaan kotioven.

Mies katoaa pyörälenkille, minä joogaan tamperelaisen liikuntakeskuksen livetunnin tahtiin. Syön iltapalaa yhtäaikaa ystävieni kanssa. Video pätkii ja ääni kaikuu, mutta ainakin olemme toisillemme läsnä. Sohva kuluu, musiikki lohduttaa ja kaapit ovat täynnä ruokaa. Netflixistä emme vielä maksa, mutta iltojamme rytmittää Kova laki. Pärjäilemme.

Kaikki kunnia ja korkea hatunnosto niihin koteihin, joissa on parhaillaan käynnissä kotikoulu, etätyöt ja lastenhoito. Minun pääni hajoaa omiin ajatuksiini, vaikka meitä on vain kaksi. Pysytään terveinä, pidetään huolta toisistamme ja ollaan armollisia itsellemme. This too shall pass.