”Se ei kyllä yhtään ole sun tyyppinen”, totesi ystäväni suhteemme alkutaipaleella. Nyökyttelin hymyillen, sillä olin täysin samaa mieltä. Siihen asti olin toistanut tuttua kaavaa, ja siksi etsinyt sitä oikeaa ihan vääristä paikoista. Pitänyt parempana toisia ominaisuuksia, arvostanut tiettyjä ulkoisia piirteitä ja kiinnittänyt huomiota epäolennaisuuksiin. Niiden sijaan nojasin nyt keskusteluihimme, yhteisiin intresseihin ja siihen tunteeseen, että olen turvassa.

Keväällä 2013, kun erosin 11 vuotta kestäneestä suhteesta, tajusin, että olin jo pitkään elänyt toisten elämää. Sopeuduin ja tein kaikkeni käyttäytyäkseni niin, että minut hyväksytään. Uppouduin eksäni maailmaan, kun olisi pitänyt keskittyä kuuntelemaan, mitä minä elämältä haluan ja tarvitsen. Vaatimuksia, ääneen lausuttuja ja lausumattomia, sateli sieltä ja täältä. Vaikka ero oli kipeä, ilman sitä en olisi tässä. Vihdoinkin omana itsenäni, sellaisena kuin olen. Hyväksyttynä ja arvostettuna kaikkine vajavaisuuksineni.

Jo ensimmäisillä treffeillä haaveilimme kesämökistä. Molemmat tahoillaan tietysti, sillä liian suuria askeleita ei puolen tunnin tuntemisen jälkeen vielä kannattanut harppoa. Purjehduksesta ja merestäkin puhuttiin – ja ruokaharrastuksesta, siitä riitti juttua pikkutunneille. Baarin ovien sulkeuduttua hytisimme sen ulkopuolella kylmässä kesäillassa ja haimme lämpöä toisistamme. Lopulta hän hyppäsi paitahihasillaan pyörän selkään ja karautti kahdeksan kilometrin matkan kotiinsa Lauttasaareen. Minä melkein jäädyin, vaikka välimatkaa lämpimään peiton alle oli hädin tuskin kilometri.

Rakkaus antoi odottaa itseään. Polveni eivät notkahtaneet ensitapaamisella, mutta kiinnostukseni heräsi. Halusin tavata uudestaan ja jatkaa tutustumista. Kesän aikana ihastuin, mutta vasta syksyllä uskalsin sanoa rakastavani. Hän osoittautui timantiksi. Huolehtivaiseksi, turvalliseksi, kannustavaksi, myötäeläväksi, hauskaksi, älykkääksi ja kaiken päälle komeaksi. Hän arvostaa sitä, mitä minä teen ja tykkää siitä, mitä itse tekee. Hän on kätevä käsistään ja haka hellan ääressä, leipoo leivät, paistaa pihvit ja pikkelöi vihannekset. Hän pyöräilee kesät talvet, viihtyy luonnossa ja tarttuu toimeen hanakasti. Kaiken tämän lisäksi hän tykkää lukea, lähtee kanssani keikoille, pukeutuu hyvin ja kengätkin ovat kuosissa, vaikka niitä edelleenkin on ihan liian monta paria. Voisin jatkaa listaa vielä pitkään, mutta luulen, että ymmärsitte jo, mitä tarkoitan.

Jokaisessa parisuhteessa on kipukohtansa, jotka välttämättä eivät näy ulospäin – niin myös meillä. Kun katsoo historiaani taaksepäin, voi päätellä, että olen pitkien parisuhteiden ihminen. Se, miten hiertävät kivenmurikat kohdataan, ratkaisee. Kun napit painuvat vastakkain, haluan selvittää, mistä se johtuu. Jos hermot kiristyvät, kysyn syytä siihen. Kävelemään lähden vasta, kun muuta ratkaisua ei ole. Tämä pätee muuten myös ystäviin. Kun minut kerran voittaa puolelleen, pysyn purkkana kengänpohjassa lopun elämää.

Viimeisen puolen vuoden aikana suurimmat kivet kengissä ovat alkaneet hioutua huomaamattomammiksi. Kehitys on vaatinut itkua, itsensä tutkiskelua, ymmärtämistä ja toisen asemaan asettumista. Miksi hän toimii näin, miksi minulle tämä on tärkeää? Mies on lukenut kirjallisuutta aiheesta, minä olen kirjoittanut ja uskaltanut puhua vaikeistakin asioista ääneen. Sitkeys ja sinnikäs työ on alkanut tuottaa hedelmää. Juuri nyt parisuhteemme kukoistaa.

Istumme töölöläisessä kortteliravintolassa ja tuijotamme toisiamme silmiin. Olen onnellisempi kuin aikoihin, ja sanon sen ääneen. Viides yhteinen vuosi on aluillaan, ja uskon, että siitä tulee vielä parempi kuin edeltäjistään. Toivottavasti intuitioni on oikeassa.