Maanantaiaamuna kahdeksan maissa, kun makasin vielä peiton alla, huikkasi mies aamupalapöydän äärestä löytäneensä kiinnostavaa luettavaa, jota minunkin kannattaisi vilkaista. Nappasin käteeni kännykän ja avasin YLEn uutispalvelun. Siinäpä se seisoi, raflaavasti klikkiotsikoituna: Lukutaito oli historiallinen oikku, jota ei enää tarvita.

Oikku tarkoittaa kielitoimiston sanakirjan mukaan tavallisuudesta poikkeavaa, kummallista ilmiötä tai äkillistä (outoa) päähänpistoa taikka mielenhäiriötä. Kun kyseessä on ihmisen historiaan ja modernin yhteiskunnan syntymiseen merkittävästi vaikuttanut kansalaistaito, on sanavalinta vähintäänkin omituinen. Riku Siivonen kirjoittaa tuoreessa kolumnissaan, että lukemisesta on tullut tarpeeton taito. Länsimaisen sivistyksen kulmakivi saattaa hänen mukaansa hyvinkin olla vain ohimenevä ajanjakso historiassa, sellainen, jonka olemassaolo ihmetyttää seuraavan vuosisadan tutkijoita. Jos he siis ylipäänsä osaavat lukea.

Provosoiduin, ja se todennäköisesti oli tarkoituskin. Vaikka Siivonen tekstissään myöntää, että uskoo edelleen lukutaidosta olevan etua nyt ja tulevaisuudessa, pöyristyin pelkästä otsikon ilmoille heittämästä ajatuksesta niin, että kävin ensi töikseni käsiksi läppärin näppäimistöön aikomuksenani kirjoittaa puolustuspuhe lukemiselle ja lukutaidolle.

Lukeminen kehittää ja ylläpitää ajattelua, kerryttää kognitiivisia kykyjä, ruokkii mielikuvitusta, antaa elämyksiä, laajentaa maailmankuvaa ja sanavarastoa, auttaa ymmärtämään, puhkoo kuplia – ja parhaassa tapauksessa opettaa myös tunnetaitoja ja empatiaa. Pitempään tekstiin syventyminen vaatii keskittymiskykyä, antautumista sanojen siipien kannettavaksi ja heittäytymistä kirjoittajan maalaamaan maailmaan. Hektisessä silpputöiden suossa ja tauotta elämöivien älylaitteiden aikakautena pitkään tarinaan uppoutuminen tuntuu siltä, kuin astuisi tunkkaisesta toimistosta raikkaaseen ulkoilmaan. Happi virtaa keuhkoihin, energiatasot elpyvät ja ajatus alkaa jälleen tallata uusia uria vanhojen polkujen viereen.

Kaiken lisäksi kirjoitettu kieli – oli se missä formaatissa tahansa – on käyttöliittymänä ylivertainen. Tekstiin voi syventyä, sitä voi silmäillä tai lukea kursorisesti. Kirjaa voi lehteillä taaksepäin ja paperilla hypähdellä eteenpäin, lauseet voi lukea moneen kertaan, niitä voi korostaa ja alleviivata ja kirjoittaa marginaaliin muistiinpanoja. Kuva kuulemma vastaa tuhatta sataa, joten saman logiikan mukaan videossa viestiärsykkeitä on satoja tuhansia. Kuva(kin) on kuitenkin aina tulkinnanvarainen. Teksti auttaa asettamaan myös kuvan tapahtumat kontekstiin, se tarjoaa faktatietoa ja taustoittaa liikkuvankin kuvan tapahtumia. Sitä paitsi tottunut lukija sisäistää paperilta tietoa nopeammin kuin, mitä puhuva pää ehtii ilmoille samassa ajassa saattaa.

Taitavinkaan tubettaja tai etevinkään elokuvaohjaaja ei pysty tunkeutumaan ihmisen pään sisään. Kaunokirjallisuudessa tulkintoja ja mielen sisällä muodostuvia maailmoja on yhtä monta kuin on lukijaa, eikä tajunnan synnyttäviä sävyjä ja miljoonia mielleyhtymiä voi korvata millään. Siksi elokuvasovitus on niin monelle kirjaan rakastuneelle pettymys – se on tuotantoryhmän tulkinta käsikirjoituksesta, joka on vain häilyvä varjo mielikuvituksen tuottamasta ja omiin kokemuksiin peilautuvasta, lauseiden lomaan kietoutuvasta lukukokemuksesta.

Biologia ja evoluutio muokkaavat meitä ja muovaavat myös aivojen toimintaa, mutta muutos tapahtuu äärimmäisen hitaasti. Viimeisten vuosikymmenien aikana vain harva meistä on pystynyt sopeutumaan siihen informaatioähkyyn ja notifikaatiotulvaan, jonka internet ja älylaitekulttuuri ovat tuoneet mukanaan. Todennäköistä on, että jossain vaiheessa aivomme kykenevät tietokoneen tavoin aistimaan enemmän, ymmärtämään nopeammin ja tallentamaan suurempia määriä tietoa kuin mikä juuri nyt on mahdollista. En ole ennustaja tai tulevaisuuden visionääri, enkä todellakaan tiedä, millaisia taitoja sadan vuoden päästä (työ)elämässä tarvitaan, mutta silti uskon, että robotisaatio muuttaa työelämää ja arkea enemmän kuin aivojemme kehitys.

Ihminen on ajatteleva eläin, ja kirjoitettu kieli tarjoaa elämyksiä, joita emme muualta saa ja joista diginatiivienkin kannattaisi olla kiinnostuneita. Voi olla, että nyt kestovaippohin ja luomupuuvillavermeisiin verhoillut, vielä lastenvaunuissa sätkivät tulevaisuuden toivot eivät arvosta kirjallista perintöä ja lukukokemuksia minun sukupolveni tavoin, mutta on vaikea kuvitella maailmaa, jossa kirjallisuus olisi kokonaan kadonnutta kulttuuria. Ja jos vastoin kaikkia todennäköisyyksiä minun elinaikanani käykin niin, lupaan olla muutosvastarintaliikkeen eturivissä pitämässä ääntä kulttuurin, kirjastojen, kustantamojen ja kirjallisten aarteiden puolesta.

Lopuksi kajautan hurraahuudon lukutaidolle, kirjoille, tarinoille, juonenkäänteille ja kirjallisuudelle, joka sivistää ja avartaa! Ja koska elän, kuten opetan, suljen nyt elämääni ohjailevan älylaitteen, tartun kirjaan ja annan tarinan ohjata minut sisään ovista, joiden takana odottaa tuntematon. Eläydyn entisaikojen tapahtumiin, hengitän hahmojen kanssa samaan tahtiin ja huomaan kylmien väreiden nostaneen käsivarteni kananlihalle. Tämän blogin lukijoina tietänette, mitä tarkoitan.

Jutun mielipiteet, uskomukset ja mustatuntuut ovat omiani, ja ne perustuvat vain ja ainoastaan 42-vuotiaan kielen ammattilaisen elämänkouluun ja kokemuksiin. Lähdeviitteitä on siis turha rivien välistä etsiä, niitä ei tässä tekstissä ole.