”On muuten sun vuoro maksaa, oot mulle kaksi illallista pystyssä!”, huudahtaa Vesa Sinille viimeisimmässä Ensitreffit alttarilla -jaksossa. Mieleeni nousevat samankaltaiset sanat kolmen vuoden takaa, kun keltainen lehdistö ruoti lööpeissään törkeäksi tulkittua käytöstäni. ”Ensitreffit alttarilla -morsian maksattaa miehellään kaiken”, ”Pia unohti lompakkonsa, Jussi joutui maksumieheksi.” Nämä mieltä ylentävät median klikkiotsikot ja yleistetyt oletukset naurattavat nyt, mutta silloin ne murjoivat minut mustelmille. Myös keskustelupalstojen luokattomat kommentit osallistuivat mustamaalaamiseen, mutta se tuskin yllättää ketään.
Totuus oli hieman toisenlainen. Keskinäinen vitsailu tulkittiin vittuiluksi, ja omalaatuinen huumori merkiksi siitä, että olen hakenut ohjelmaan löytääkseni rikkaan miehen. Kameralle tallentuneista yksittäisistä lausahduksista vedetyt johtopäätökset eivät olisi voineet pahemmin metsään mennä, sillä kymmenen leikatun minuutin ja oikean elämän välille ei noin vain voi yhtäsuuruusmerkkiä piirtää.
Rahasta ja rakkaudesta
Kaikki nuo kärpäsestä kyhätyt kohuotsikot kertovat siitä, kuinka rahasta puhuminen on tässä maassa edelleen jonkinlainen tabu. Ja kun rahaan yhdistetään rakkaus, ollaan todella vaarallisilla vesillä. Siksi aion nyt puhua teille hetken rahasta ja rakkaudesta, varsinkin yhdessä, mutta myös erikseen.
Aloitetaanpa rakkauden ensiaskelista. Kuvittele mielessäsi ensimmäiset tai toiset treffit. Vaikka edellisistä olisikin aikaa, muistat varmasti, miltä se tuntui. Kahvilan kassa tai baaritiski, ravintolaillallinen tai jäätelökioski – paikalla ei väliä, kysymys yllättää silti joka ikinen kerta. Siinä sitä sitten tuumitaan tuntemattoman ihmisen kanssa maksetaanko yhdessä vai erikseen, pannaanko samasta vai laitetaanko lasku puoliksi? Vilkuillaan vaivihkaa toisiamme, kaivellaan käsilaukkuja ja povitaskuja ja yritetään luovia tutkimattomilla vesillä.
Mitään sääntöä siihen, kuka tarjoaa ja kuinka paljon, ei todellakaan ole ole. Sukupuolittuneilla perinteillä voi minun puolestani heittää sorsia ja muita vesilintuja ja antaa niiden vajota syvälle savipohjaan. Toisille tarjoaminen kuitenkin on tärkeää, ja olenpa kuullut kerrottavan, että treffiseura on jätetty siemailemaan oluttaan yksin, kun ei ole ymmärtänyt maksaa molempien juomia. Nykyisen puoliskoni tarjosi ensimmäiset yhteiset oluet, mutta toisella kierroksella minä kaivoin kuvettani mielihyvin.
Sillä, onko miehellä rahaa, ei ole koskaan ollut minulle merkitystä. Kunhan tulee toimeen omillaan, se riittää, sillä minun tuloillani ei kahta aikuista elätetä. En siis metsästä lihavia lompakoita, en etsi elättäjää, en odota kieli pitkällä perintöä, enkä marssi verotoimistoon vaatimaan viime vuoden tulotietoja. Huolehdin itsestäni ja hän saa luvan tehdä samoin.
Millainen rahankäyttäjä minä olen?
Taloudellinen riippumattomuus on ollut minulle aina tärkeää, olen siis tarkan markan nainen. Lasken, budjetoin ja kulutan harkiten. (Paitsi keväällä 1999 kun sain ensimmäisen vakituisen työn ja 13 000 markan palkka kilahti ensi kertaa tilille. Silloin saatoin vähän seota ja kantaa kotiini kahmalokaupalla tarpeettomia paitapuseroita ja pitkiä hameita, vain siksi koska voin.) Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että lokkeilisin muiden lompakoilla.
Olen tullut toimeen välillä todella vähällä, opiskeluaikana onnistuin siirtämään syrjään aikanaan jopa osan opintotuestani. Kun rahaa on käytössä vähän, käytän sitä automaattisesti pihistellen. Saatan kävellä keskustasta kotiin, jos fillari on talviteloilla, eikä kuukausilippukaan ole voimassa – vain säästääkseni 2 euroa ja 20 senttiä. Metrolla olen useasti ajanut vain Koivusaareen asti, ja rullaillut siitä fillarilla eteenpäin Otaniemeen, sillä maksaahan seutulippu melkein 5 euroa.
Kahden käden sormet eivät riitä laskemaan niitä kertoja, jolloin olen jättänyt vaatteen hankkimatta, koska se on liian kallis. Jos muutaman hyvin nukutun yön jälkeen shoppailu houkuttelee edelleen, saatan muuttaa mieleni, mutta yleensä päätös pysyy. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että etsisin samantyylisen tuotteen käsiini ketjuliikkeestä, vaan tsekkaan mielummin käytettyjen vaatteiden valikoiman tai käyn kylässä vaatelainaamo Vaatepuussa, jonka jäsenyyden lunastin itselleni puoli vuotta sitten. Ostan siis harvoin ja laatua, jos vaan rahatilanne sen sallii. Pyrin muutenkin käyttämään verorahoillani maksettuja palveluita kuten kirjastoja ja ostamaan tavaroiden sijaan elämyksiä, joista jäljelle jää elämänmittaisia muistoja, ei ympäristöä kuormittavia kampekasoja.
Tunnen mielihyvää, kun pankkitilini saldo kasvaa ja rahasto, johon sijoitan on 30 prosenttia plussan puolella. Aina välillä mietin, mihin tunne oikein perustuu. Asuuko sisälläni pesänrakentaja, joka hyrisee tyytyväisenä kun pesämuna kasvaa, onko vanhempieni yrittäjäura tehnyt minusta varovaisen vai mistä on kysymys?
Asuntolainaa on vielä paljon, mutta sekin vähenee näillä koroilla vinhaa vauhtia. 42-vuotiaana alan vihdoinkin olla tilanteessa, jossa jemmassa on riittävä summa rahaa pahan päivän varalle. Kolmen kuukauden palkalla elää tarvittaessa vaikka puoli vuotta, jos isoja hankintoja ei tarvitse tehdä.
Olen sinnitellyt niin pitkään pienillä tuloilla, että nyt, kun laskutan kuukausittain kivoja summia, en tiedä mihin rahani laittaisin. Vuodenvaihteessa työtilanteeni hyvin todennäköisesti taas muuttuu, joten siihen asti elän säästellen, vaikka tilillä sievoinen summa seisookin. Sijoitan rahojani lähinnä uusiin työvälineisiin, kuten läppäriin ja kännykkään. Uuteen kameranrunkoon ehdinkin jo investoida. Niiden kulut voin vähentää ainakin osittain, sivutoimisena yrittäjänä hyödyn myös alvien vähennysoikeudesta ja alarajahuojennuksesta.
Sinun, minun vai meidän rahat?
Rakkauden ja rahan sovittaminen samaan yhtälöön on helpommin sanottu kuin tehty. Jos toinen suhtautuu rahaan huolettomasti ja toinen laskee jokaisen sentin, voi rakkauden ryppy eskaloitua ylitsepääsemättömäksi railoksi heti seurustelun alkuvaiheessa. Parempi onkin puhua pätäkät halki poikki ja pinoon heti, kun hommassa alkaa näkyä vakavoitumisen merkkejä.
Meillä on omat rahat ja lainat, mutta pakolliset asumiskulut, vakuutukset ja ruoka maksetaan yhdessä. Kun palkka tipahtaa tilille, loppusummasta siirretään erilliselle ruokatilille tietty prosenttimäärä. Kumpikin siis osallistuu sapuskoihin suhteessa omaan tienestiinsä. Riittävä prosenttiluku on löydetty haarukoimalla, ja sitä on nostettu pikkuhiljaa, kunnes saavutettiin tasapaino, jossa tilin käyttöä ei tarvitse ruokakaupan kassalla miettiä. Taloustilillä on aina riittävästi rahaa.
Suurempia hankintoja tulee eteen harvoin. Mielummin kunnostamme ja korjaamme, kuin ostamme uutta. Lokakuun alkupuoliskolla mies hioi ja lakkasi aikanaan käytettyinä ostetut ruoka-, sohva- ja yöpöydän. Pienempienkin ostosten yhteydessä käymme yleensä keskusteluja siitä, tarvitsemmeko todella tätä vai pärjäämmekö ilmankin. Uuden tavaran hamstraamisen sijaan yritämme pikkuhiljaa päästä eroon vanhasta ja tarpeettomasta, jota 40 vuoden aikana on nurkkiin ja kaappien perälle pinoutunut pölyyntymään.
Ulkona syömme nykyään korkeintaan kerran kuukaudessa. Lasku maksetaan suurin piirtein vuorotellen. Tiedän pariskuntia, jotka merkitsevät kaikki yhteiset ostokset exceliin ja kuukauden päätteeksi tasaavat tilit. Sellaisiakin suhteita on, joissa paremmin tienaava maksaa lähestulkoon kaiken. Ja miksipä ei, jos se on molemmille osapuolille okei, onhan perinteisessä parisuhteessa tavallaan kyse yhteisestä potista. Koko homman juju onkin siinä, ettei tarvitse tehdä kuten muut, sillä ne muut eivät elä teidän arkeanne, istu ruokapöydässänne tai päätä hankinnoistanne. Rahan ja rakkauden voi yhdistää, kuten parhaaksi näkee, eikä sitä tarvitse selitellä tai perustella kellekään.
Haluaisin sanoa aiheesta kaiken, mutta tähän mennessä olen pureskellut mammonan maailmasta vain pienen palasen. Sen sijaan, että jatkaisin tekstin kirjoittamista ja sanamuotojen hiomista maailman tappiin saakka, julkaisen tämän tekstin torsona ja suosittelen teitä kääntymään kaikkien aikojen massimuijan, Julia Thurénin puoleen. Hän on nimittäin aivan vastikään kirjoittanut turkoosien ja kullattujen kansien väliin kaiken rahasta – ja ottaa kantaa myös rakkauteen. Joten ihan turhaa minä tässä monologiani jatkan. Kaikki on jo kirjoitettu.
(Itsehän en kirjaa ole vielä käsiini saanut, sillä ehtiessäni kirjamessuilla oikealle osastolle, se oli jo loppuunmyyty. Olen kuitenkin kuullut opuksesta pelkkää hyvää, joten uskallan suositella lukematta – ja todennäköisesti myös lukemisen jälkeen. Stay tuned.)
Mutta. Aion kuitenkin kantaa korteni kekoon ja lyödä lekalla tämänkin tabun tomuksi ja onnea tuoviksi sirpaleiksi. Siksi aloitan marraskuun ensimmäisenä päivänä rahapäiväkirjan, jonka viivan alle kertyneet eurot jaan teille myöhemmin senttiäkään säästämättä. Erityisesti aion kiinnittää huomiota siihen, paljonko pätäkkää valuu ruokakauppojen pohjattomaan kassaan ja ravintoloiden tiskien taakse. Vielä en ole päättänyt, onko seurantajakson pituus viikko, muutama vai peräti kokonainen kuukausi. Jotain jännitettävää pitää teillekin jättää.
Sillä aikaa olisi mielenkiintoista tietää, millaisia rahankäyttäjiä siellä ruudun toisella puolella istuu? Mihin tuhlaat ja missä nipistät? Ovatko raha ja rakkaus joutuneet törmäyskurssille? Sana on vapaa ja kommenttilootassa rutkasti tilaa.
Hieno kirjoitus, jonka toivoin itsekin voivani joskus kirjoittaa. Olen aina tottunut siihen että minulla on parisuhteessa omat rahani ja oma tilini. Ensimmäisessä erossa annoin osakkeemme kokonaan exvaimolleni, ettei lapseni olisi menettänyt kotiaan. Otin vain tavarani ja muutin Helsinkiin.
Elin kymmenen vuotta toisen kumppanini kanssa parisuhteessa, joka lopulta päätyi erittäin riitaisaan eroon. Ja suurin riidan aihe oli raha ja omaisuus. Kumppanini oli huomattavasti hyvätuloisempi kuin minä, mutta kannoin koko suhteemme ajan oman korteni yhteiseen kekoon sen minkä pystyin ja maksoin omat hankintani ja tyttärteni kulut. Hän oli toisinaan hyvinkin antelias, josta toki kiitin. Asiasta tuli ongelma ja valtapelin väline vasta siinä vaiheessa kun päätin irtautua itselleni henkisesti tuhoisasta suhteesta.
Sen jälkeen olin vain hyötyjä, elätti, ja arvoton paskaläjä, vaikka olin maksanut 40 prosenttia lainanlyhennyksistä lähemmäs neljänsadantuhannen arvoisesta osakkeestamme. Hänen mielestään minulla ei ollut mitään äänivaltaa kotimme myymisen tai käytön suhteen, ja minun olisi vain syytä korjata luuni pois mahdollisimman pian. Kävin erittäin uuvuttavan ja raskaan taistelun, jonka onneksi voitin ja sain omani pois.
Mitä tästä opin? Ainakin sen, etten ikinä enää laita itseäni ja omaisuuttani toisen käsiin. Vaikka minulla on upea parisuhde, emme koskaan tule omistamaan yhdessä mitään, emmekä asumaan samassa asunnossa. Raha ja omaisuus ei koskaan tule meidän väliimme. Se minkä omistan jää tyttärelleni, vain ja ainoastaan.
Rahasta tulee parisuhteessa ja varsinkin erotilanteessa todella helposti vallankäytön väline, kokemuksesi on siitä valitettavan erinomainen esimerkki. Et varmasti ole ainoa, samankaltaisia kokemuksia on tämä maa täynnä. Rakastumisen huumassa ei tule mieleen, että yhteinen omaisuus saattaa joskus mennä jakoon, ja sitäkin vähemmän tulee mieleen sopia, miten silloin toimitaan.
Seitsemän vuotta sitten, kun teimme silloisen puolisoni kanssa asuntokauppoja, istuimme pankkitädin pakeilla ja päätimme ottaa yhteisen lainan. Virhe. Kaksi vuotta myöhemmin, ennen kuin ostamamme huoneisto edes valmistui, hän halusi erota. Minulla kävi kuitenkin tuuri, sillä pystyimme sopimaan lainojen maksamisesta ja asunnon kohtalosta yhdessä. Hän olisi helposti voinut jättää minut tyhjän päälle, mutta valitsi onneksi toisin. Nykyinen koti on nykyisen kumppanini kanssa yhteinen, mutta lainat ovat erilliset. Tällä hetkellä on vaikea kuvitella, että riitelisimme joskus tulevaisuudessa rahasta, vaikka se on täysin mahdollista. Haluan kuitenkin lähtökohtaisesti luottaa toiseen ihmiseen, vaikka se ehkä naiivi ajatus onkin.
Kiitos, että jaoit kokemuksesi aiheesta!
Mielenkiintoinen- ja ikuinen- aihe! Oma rahankäyttöni on aina ollut suorassa linjassa tulotasoni kanssa; silloin kun palkkapussi on ollut painava ei rahan kulutusta juurikaan ole tarvinnut miettiä (= kahviloissa ja ravintoloissa käyntiä, lehtien tilaamista tai vaikkapa neljän samanlaisen paidan ostamista eri väreissä), silloin kun se on kevyempi- kuten tällä hetkellä- en tuhlaa yhtään mihinkään ja säästän kaikessa. Ruokakaupasta ostan vain välttämättömän, en ns. herkkuja/naposteltavia, ja merkeistä halvimpia, ulkonasyöminen kuuluu poikkeustilanteisiin/juhlaan, kahvit keitetään kotona, lehtiä ei tilata, ja vaatekaupasta ostetaan vain silloin kun jo olemassa ollut on loppuunkulunut. Mihinkään ns. ylimääräiseen ei ole varaa, kuten vaikkapa matkusteluun tai kosmetologi- käynteihin. Huomionarvoista on kuitenkin se, että elämänlaatuun tai onnellisuuteen palkkapussin paino ei juurikaan ole vaikuttanut(!) Voin yhtä aikaa elää niukasti ja olla onnellinen- niin klisee kuin se onkin; materia/raha ei tuo onnea (ainoastaan tietyllä tavalla helpottaa elämää ja arkea). Parisuhteissa en juurikaan ole raha-asioista riidellyt- siihen on mielestäni yksinkertainen resepti: ei ajatella rahaa liikaa; se on vain rahaa. Ruokakaupassa jaetaan ostokset noin suurinpiirtein puoliksi, ulkona tarjotaan noin suurinpiirtein vuorotellen, kumpikin yllättää toisen joskus jollain kivalla, ja otetaan arjessa huomioon mahdolliset erot palkkatuloissa (ei nipoteta pienestä epäsuhdasta maksamisissa, jos toinen tienaa selkeästi enemmän, toinen vähemmän). Elämä on ihan liian lyhyt rahasta riitelyyn- ja eiköhän jokainen meistä ole mieluummin köyhä, onnellinen ja onnellisessa parisuhteessa, kuin rikas, onneton ja onnettomassa suhteessa, noin hiukan kärjistäen!
Hyvin tiivistetty! Tulotaso määrittelee minunkin kulutustani, mutta toisaalta haluan uskoa, että vaikka viivan alle jäävä summa ajan mittaan kasvaisi huomattavasti, pystyn elämään yksinkertaisesti ja ympäristöä ajatellen. Todennäköisesti palvelujen (esim. ravintolat) kulutus kasvaa, mutta materiaa en halua haalia yhtään tämän enempää. Tavara ei todellakaan tuo onnea, eikä lisää onnellisuutta. Elämä on paljon muutakin kuin rahaa, se on ystäviä, lämpimiä perhesuhteita, turvallisuutta tuovia rutiineja, merkityksellistä työtä, pieniä nautintoja, pakahduttavaa rakkautta ja tavallista arkea. Jos pitäisi valita hyväpalkkaisen, mutta ympäripyöreitä päiviä vaativan työn sekä pienemmän tulotason ja runsaan vapaa-ajan välillä, valitsisin ehdottomasti jälkimmäisen. Sillä elämä todellakin on liian lyhyt paitsi rahasta riitelemiseen, mutta myös niska limassa raatamiseen. Kiitos hyvästä näkökulmasta, joka omasta tekstistäni jäi uupumaan, ja onnellisia päiviä tähänkin syksyyn!
Ah, yksi lempiaiheistani 🙂 Oon ennenkin kommentoinut blogiisi tähän aiheeseen liittyvää postausta.
Mullekin taloudellinen riippumattomuus on tärkeää, mutta toisin kuin sinä, en itse vedä yhtäsuuruusmerkkiä sen ja tarkan markan naisena olemisen välille. Taloudellinen riippumattomuus tarkoittaa minulle sitä, etten ole muiden (vanhempien, puolison tai yhteiskunnan) elätettävänä, vaan vastaan ihan kaikista taloudellisista sitoumuksistani itse. Vaikka elän tällä hetkellä parisuhteessa, minulle on tärkeä tietää, että mahdollisen eron tai vaikka puolison kuoleman / sairastumisen tapauksessa en jäisi puille paljaille enkä itseasiassa olisi edes mitenkään pulassa taloudellisesti. Osaan tarvittaessa olla todella tarkka ja säästäväinen (elin vielä 10 vuotta sitten tasan opintotuella, eli reilulla 400 eurolla kuukaudessa) mutta toisaalta myös kuluttaa reippaalla kädellä (lähinnä palveluihin), mikäli ylimääräistä rahaa on.
Sinkkuna eläessäni kaverini vinoilivat minulle siitä, että minulle raha on tärkeää ja haluan varakkaan miehen, jos ylipäätään miehen haluan. Itse en oikein tunnistanut tuota ja tutkiskelin silloin asiaa. Lopputulos oli tuo, mitä itsekin kirjoitit – eli, että kumppanin tulee myös olla taloudellisesti riippumaton. Minulla tämä johtaa siihen, että koska itse olen hyvätuloinen, tulee miehenkin olla, jotta en joutuisi häntä elättämään tai toisaalta tinkimään esimerkiksi asumisen tasosta tai vapaa-ajan viettotavoista miehen vähävaraisuuden vuoksi. Eli siis halusin kumppanin, joka tienaa vähintään saman verran kuin minä, mielellään vähän enemmän kuin vähemmän. Jostain syystä hyvätuloinen kumppani tuo jonkinlaista turvaa, vaikka en oikein edes tavoita, miksi, koska tiedän kyllä pärjääväni myös omillani. Tämä onkin vähän sellainen dilemma, johon en ole keksinyt vastausta 🙂
Meillä on myös parisuhteessa omat rahat, vaikka asuntolaina onkin yhteinen. Mielestäni tasa-arvoinen yhteisten menojen (asuminen, ruoka, vakuutukset) jakaminen tarkoittaa nimenomaan sitä, että molemmat osallistuvat niihin euromääräisesti samalla summalla. Mielestäni prosenttiosuuksiin jakaminen johtaa siihen, että parempituloinen elättää huonompituloista ja ”kärsii” siitä, että toisella on huonompi palkka, vaikka se ei ole parempipalkkaisen ”syytä”. Eli parempituloisen elintaso laskee siitä, mihin hänellä oman vaivannäkönsä (opinnot, uralla eteneminen, rankka työnteko jne.) vuoksi olisi mahdollisuus ilman sitä, että huonompituloinen (matalampi koulutus, pienemmät liikkeet työelämässä, vähemmän työtä) olisi tätä ansiota syömässä. Kylmää ja laskelmoivaa ajattelua? Ehkä, mutta mielestäni raha-asioissa kannattaa olla ennen kaikkea jäätävän rationaalinen. Ja siis meillä minä olen tämä huonompituloinen – olkoonkin, että kysymys on muutamien satasten erosta kuukausipalkassa. Mielestäni yhteiset menot tulee suhteuttaa siten, että molemmilla on niihin varaa.
Tätä taloudellisen riippumattomuuden ideaalia tulee kohdallani tulevaisuudessa huomattavasti hankaloittamaan se, että olen jäämässä äitiyslomalle joulukuussa. Saan onneksi täyttä palkkaa maaliskuuhun asti ja senkin jälkeen muutaman hetken oikein mukavaa äitiyspäivärahaa (kiitos hyvinvointivaltio – en ollut uskoa todeksi kuukausittain maksettavaa summaa KOTONA OLEMISESTA, kun sen näin!). Sen jälkeen korvaus laskee hieman, mutta on edelleen sillä tasolla, että selviän pakollisista kuukausittaisista menoista. Tämän jälkeen tilanne meneekin mielenkiintoiseksi, jos lasta aiotaan hoitaa kotona ja tulemme siihen tulokseen, että kotiin jäävä vanhempi olen minä (se voi toki olla myös mies). Olen laittanut tätä tarkoitusta varten säästöön mahdollisimman isoja summia kuukausittain ja toistaiseksi näyttää, että selviän tuosta tulokuopasta ainakin jonkin aikaa. Toki pitää myös muistaa se, ettei hoitovapaan ajalta kerry esimerkiksi eläkettä, joten kovin pitkäksi aikaa kotiin ei kannata jäädä lojumaan, ellei sitten pysty jotenkin muutoin rahoittamaan tulevaa eläkettään tuolta ajalta.
Ja ennen kuin kukaan ehtii saada tästä mitään feministikohtausta, niin sanon, että ylle vanhempainvapaan osalta kirjatut pohdinnat ovat MINUN ajatuksiani ja kokemuksiani siitä, että minä haluan olla taloudellisesti riippumaton – myös vanhempainvapaan tai hoitovapaan aikana. Eivät siis puolisoni ajatuksia 🙂
Paljon on sanottavaa aiheesta, mutta tässä nyt aluksi.
Osallistuin keskiviikkona tiimipäivään, jossa tutkailimme luontaisia taipumuksiamme persoonallisuustestien avulla. Tuloksena oli neljän kirjaimen yhdistelmä, joka minun tapauksessani on INFJ, joista F vahvimpana. Muutamia mutkia suoraksi vetäen ja hieman yleistäen olen siis intuitiivinen introvertti, joka pohjaa harkitut päätöksensä lähes aina tunteisiin. Järkiperäinen ajattelu, logiikka ja analysointi eivät ole minulle vieraita, olen oppinut niihin, sillä ne ovat tärkeitä työvälineitä mm. työelämässä. Käytän niitä sujuvasti ja ulospäin saattaa näyttää siltä, että ne ovat osa luonnettani.
Etenkin vapaa-ajalla elän kuitenkin tunne edellä. Siihen perustan myös rahankäyttöni ja mielipiteeni tulojen jakamisesta parisuhteessa. Siksi minusta _tuntuu_ epäreilulta ratkaisu, jossa esim. kauppalasku maksetaan tasan puoliksi, jos toinen tienaa vähemmän. Saatika, jos tulotaso äitiyslomalla ja vanhempainvapaalla tipahtaisi niin, ettei oikeastaan mitään ei voi tehdä, jos kuluttaminen ja yhteiset menot pitäisi sopeuttaa heikommin tienaavan tulotason mukaiseksi. Se ei silti tarkoita, etteikö tapa voisi toimia jossain toisessa parisuhteessa. On tärkeää, että löydetään sellainen tapa käyttää rahaa, johon molemmat ovat tyytyväisiä. Joku tapa voi olla teoriassa toista parempi, mutta tärkeintä kuitenkin on, että rahankäytöstä on yhdessä sovittu. Loppujen lopuksi parisuhteessa ollaan kuitenkin samassa veneessä.
Kiitos perusteellisesta kommentista, näitä toisia näkökulmia on aina ilo lukea!
Minä ole loogikko ja teoreetikko. Tämä on ikuisuusaihe ja parisuhteen rahankäyttötavoissa on laaja kirjo tapoja. Ääripäät ovat kaikki on erillistä ja kaikki on yhteistä. Lainsäätäjä on avioliittolaissa ollut jälkimmäisen kannalla. Kun ajatellaan perheitä noin 50 v sitten kun ei ollut päivähoitoa eikä paljon muutakaan sosiaaliturvaa niin vakiokuvio oli, että mies hankki perheen elannon = rahat ja vaimo hoiti lapset ja talouden. Silloin erot olivat tuki harvinaisia. Tällaisessa perheessä ”omat rahat” olisivat tarkoittaneet, että miehellä on kaikki ja vaimolla ei mitään. Todellisuudessa tässä tapauksessa vaimo teki puolet töistä – siis suuren osan kotitöistä. Silloin eo. tulkin rahoista tuntuu kovin epäoikeudenmukaiselta.
Tässä asiassa on myös arvopohjainen puolensa. Minä ole aina ajatellut, että yhteisössä ( perhe, kunta valtio) työnjako menee niin että kukin kykyjensä ja kohtuullisten tarpeiden mukaan. Näin etevämpien työ menee vähemmän etevien hyväksi ja yhteisö on tasapainoinen ja terve.
Tänään tilanne on vaikeammin hahmotettava. Aloitetaan lapsettomasta aikuisesta pariskunnasta. Jos molemmilla on samantasoinen koulutus ja vakituinen työ on varmaan periaatteessa ajateltavissa, että molemmilla on omat rahat ja jaetaan menot suunnilleen tasan.
Jos taas on päädytty liiton, jossa puntit eivät syystä tai toisesta ole olenkaan tasan niin tämä periaate johtaa suhteelliseen köyhyyteen, sillä yhteiset tekemiset pitää mitoittaa köyhemmän osapuoleen kantokyvyn mukaan. Mielenkiintoista on se milloin ja miten rikkaampi puoli käyttää ylijäämäänsä.
Kun sitten perheessä on useampi lapsi, tilantten mutkistuu huomattavasti. Kuka maksaa milläkin summalla lasten menoja: perusmenoja, hoitomaksuja, harrastusmaksuja. Jos edelleen noudatetaan 50 /50 sääntöä seuraa siitä se, että lapset joutuvat kasvamaan perheessä, jossa on vähemmän ansaitsevan puolison tulotaso.
Minä olen muuttanut yhteennykyisen vaimoni kanssa 1972 ja solminut avioliiton 1975. Meillä on alusta alkaen ollut täysin yhteiset rahat niinkuin oli molemmilla vanhemmillekin.Tuossa vaiheessa opiskelemme molemmat yliopistossa ja kun ei ollut opintotukea meidän perheen varallisuus oli vahvasti negatiivinen ( n. 2 * 5 v opintolainat). Nyt 42 v myöhemmin meillä on 150 m OK-talo ja pari sijoitusasuntoa. Olemme nyt eläkkeellä ja siirryttäessä eläkkeelle tulomme suunnilleen puolittuivat. Tämä lisäksi olemme matkustaneet paljon ( 180 kohteessa ja 42 maassa). Tähän on kulunut rahaa kohtuulisen paljon ( ainakin viimeiset 10 vuotta noin 10 000 € / v. )
Vaimoni on ansainnut enemmän kuin minä koko työuramme ja hän on vielä eläkkeelläkin työssä n. 1,5 pv viikossa. Tästä syystä emme vielläkään syö säästöjämme – valitettavasti, vaikka olemme yli 65 v.
Meillä ei ole muita kalliita harrastuksia kuin matkustus (vuodesta 1976 lähtien). Matkat olemme kaikki tehneet yhdessä. Mielestäni ole elänyt elämäni oikein. MIelestäni olemme sijoittaneet rahamme järkevästi enkä voi keksiä parempaa vaihtoehtoista tapaa.
Jos parin rahankäytön määrät tai kohteet eroavat huomattavasti toisistaan, niin vähän pidemmällä aikavälillä pari ei enää ole yhdessä.
Kyllä minullekin on vieras ajatus se, että rahat pidetään parisuhteessa täysin erillään toisistaan niin, että eletään vähemmän tienaavan tulotason mukaan (mihin tosiaan korkeamman tulotason puoliso käyttää ylimääräiset rahansa? Matkustaa yksin tai kaveriporukalla, ostaa kalliimman auton, sijoittaa rahat käyttääkseen ne myöhemmin yksin? Kuulostaa enemmän sinkkuelämältä kuin parisuhteelta). Mutta jokainen taaplaa tyylillään ja kuten sanottua, pääasia on että molemmat ovat samalla kartalla.
Hei; Muistan Pia edellisen tekstisi tästä aiheesta. Kommentteja tuli paljon ja muistan ”Emmin”. Ihan samalla tavalla häkellyin/mietin/ajattelin hänen kommentistaan kuin nytkin. Meillä kun asuu ME. Ensin minä olin se paremmin ansaitseva, kunnes jouduin/pääsin työkyvyttömyyseläkkeelle. Olinkin siis huonommin ansaitseva. Jos siinä vaiheessa olisi katsottu, kuka mitäkin maksaa, olisi pitänyt muuttaa omakotitalosta kerrostalokaksioon, myydä mökki jne … Emmin ajatusmaailmassa olisi erottu, koska minun maksukykyni olisi ollut huono. ME olemme jonkinlainen yhteisö, joka puhaltaa yhteen hiileen. Ei ole mitään erillistä. Naiivia…ehkä. Luottamus ja rakkaus on niin kova juttu meillä, yli 35v yhdessä olleille, että olisi mahdoton ajatus miettiä, kuka mitäkin maksaa. Ja toisaalta Emmi ymmärrän ajatuksen juoksusi, niin minäkin ajattelin 40 v sitten. Halusin maksaa puolet omakotitalon lainasta ja maksoin. Mutta elämä ei aina mene niin kuin suunnittelee!
Ajatusmaailma muuttuu, ehdottomuus asioihin pehmenee, tulee sairauksia jne. Pitäisikö silloin erota, kun ei pysty maksamamaan omaa osuuttaan? Olisi hienoa tietää, mitä Emmi ajattelee 20 v kuluttua, onko mikään muuttunut, onko elämä mennyt niin kuin suunnitteli.
Muistan kun työkaveri noin 35 vuotta sitten sanoi minulle, että eihän teidän suhde ( nykyisen mieheni) kanssa kestä, kun olet korkeammin koulutettu. Niin 25 avioliittovuotta on täynnä. Ei koulutus eikä mikään muukaan määritä sitä, sopiiko ’ Minttu ja Ville pussauskoppiin”. Ihan oikeasti, katso ihmistä syvemmälle kuin tilipussiin. Siellä voi olla kultaakin kalliimpi aarre.
Ja ”JukkaW”, hienoa lukea ajatuksiasi. Avioliittovuosiasi on komea määrä, onnittelut siitä. Tekin olette ME ja puhallatte yhteiseen hiileen, siinä ei lasketa kuka mitäkin maksaa vaan miten toisen tekee onnelliseksi ja miten yhteinen elämä on sitä supermukavaa