Hetehaltijan lumous – valloittava vaellusreitti Sallatunturin ympäri

Tunturilammin laavu on lähellä. Sinne asti reitti kulkee tuttuja polkuja, pitkin hiihtoladun pohjaa, leveää väylää, jonka pohjana on perinteinen pururata. Istahdamme juomatauolle vain jatkaaksemme muutaman minuutin kuluttua matkaa kohti tuntematonta. Sallatunturin ympäri kiertävä Hetehaltijan lumous on kartan mukaan noin 13 kilometriä pitkä. Vaativuusluokaksi on määritelty keskivaativa-vaativa ja kierroksen kestoksi 5–6 tuntia, mutta se ei meitä säikäytä. Kuvittelemme kiertävämme tunturit reilusti alle viidessä tunnissa, eihän eiliseen reilun 10,6 kilometrin lenkkiin mennyt kuin reilut pari tuntia.

Hetehaltijan lumous

Hetehaltijan lumous

Tällä kertaa olemme pakanneet reppuihin taukovaatteiden, välipalojen ja vesipullojen lisäkin myös lounastarpeet: ruusukaalirasian, kirsikkatomaatteja, fetaa, chiliä, valkosipulia, oliiviöljyä, mausteet ja muutaman kourallisen edellisenä iltana keitettyä pastaa. Ruokajuomiakaan ei pidä unohtaa: pari lasillista viiniä kulkee kätevästi mukana vanhaan vesipulloon kaadettuna. Mukana kulkevat myös minikokoinen halsteri, retkikeitin, lettupannu ja valmiiksi sekoitettu taikina sekä pari settiä biomuovista valmistettuja Light My Fire -astioita.

ruskaretki sallatunturiin

Maisema muuttuu nopeasti. Tunturilammin suomaasto jää taakse, kun astelemme pitkospuita pitkin eteenpäin ja Tunturikummun yli. Ympärillämme kohoaa kuusimetsä ja maaruska loistaa kaikissa mahdollisissa punaisen sävyissä. Puut ovat paikoin peittyneet naavaan ja puolukat hehkuvat punaisina polun varrella. Maasto on ihanan vaihtelevaa, se kumpuilee, kiipeilee ja pitää patikoijan valppaana. Askel on asetettava polulla poimuilevien puunjuurien lomaan.

Ilma on kostea, on kuin kävelisimme keskellä sumupilveä. Vettä ei varsinaisesti sada, mutta silti kuoritakin pintaan kertyy kosteutta ja vesipisaroita. Tunturi on jäänyt jo kauas taaksemme, tai ainakaan sitä ei tiheältä puustolta pysty enää erottamaan. Edellinen päivä painaa jaloissa, vaikkakin vähemmän kuin olin etukäteen kuvitellut.

Ketään ei näy missään, erämaa ympärillämme hengittää kanssamme samaan tahtiin. Välillä ajatuksissa vilahtaa alkukantainen petojen pelko. Mitä jos metsässä väijyy villieläin, joka silmäänsä räpäyttämättä odottaa saaliin saapumista pitkospuiselle tarjottimelle? On kummallisen hiljaista, edes linnut eivät laula. Hiljaisuuden rikkoo vain vaatteidemme kahina. Hätistän häiritsevät ajatukset sinne, mistä ne ovat tulleetkin ja hengitän syvään puhdasta ilmaa. Matkaa Kylmähetteen kodalle on enää vain vajaa kilometri.

Hetehaltijan lumous

Hetehaltijan lumous

Hetehaltijan lumous

Hetehaltijan lumous

Kota on harjun korkeimmalla kohdalla. Polku muuttuu vasemmalle viettäväksi, kun se kipuaa harjun laitaa ylöspäin. Tässä on varmaan syy reitin korkeampaan vaikeusasteeseen, toteamme lähes yhteen ääneen, kun liukastelemme maahan pudonneiden lehtien päällystämää polkua eteenpäin. Matkaa on taitettu tähän mennessä viitisen kilometriä.

Ylhäällä meitä odottaa yllättävä näkymä. Kuvittelin Kylmähetteen olevan jokin pieni suonsilmäke, mutta sanoisin harjun toisella puolella avautuvaa lämpärettä ennemminkin lammeksi. Hetehaltijan lumous on tullut todeksi. Kodalla ei ole muita, eikä aikomus ollut muutenkaan vielä tässä kohtaa päivää lounastella, joten jatkamme matkaa hetimiten. Ensin on kuitenkin laskeuduttava pitkiä portaita lammen rantaan ja ikuistettava ihmeellinen näkymä.

Lounaskokkailut päätämme hoitaa muutaman kilometrin päässä Pahaojankurun nuotiopaikalla, oli keli mikä hyvänsä. Kylmähetteeltä polku lähtee laskeutumaan alaspäin kiivetäkseen taas hetken kuluttua kulkemaan kurun laitamilla. Poikkeamme reitiltä sivuun ja kurkistelemme kurun pohjalle, jossa kohisee pieni koski. Nuotiopaikan sijainti on pieni pettymys, sillä odotimme henkeäsalpaavia näkymiä jylhään rotkoon, emme suojaisaa sopukkaa, jonka näköalan blokkaa tiheä männikkö.

Hetehaltijan lumous

Hetehaltijan lumous

Hetken hengähdettyämme tartumme toimeen. Sisko sahaa ja kirvestää polttopuut, minä sytyttelen sillä aikaa kiehisillä ja tuohilla tulet. Puut ovat kosteita, mutta roihahtavat lopulta lämmittämään kosteita kulkijoita. Kengät vaihtuvat villasukkiin ja vettäpitävä kuoritakki untuvaiseen vaatteeseen.

Taittelemme foliosta vuoan, johon asettelemme fetan, valkosipulinkynnet ja kirsikkatomaatit. Päälle lorautamme hiukan oliiviöljyä ja silppuamme aimo annoksen chiliä. Ruusukaalit pyöräytetään balsamicossa ja oliiviöljyssä ja asetellaan uutuuttaan hohtavaan halsteriin.

Hetehaltijan lumous

Hetehaltijan lumous

Hetehaltijan lumous

Nuotion kupeeseen kasattu hiillos kypsyttää folionyytin sisällön reilussa vartissa, eikä ruusukaaleillakaan kauaa enempää mene. Etukäteen keitetyt pastat lämmitetään kaasukeittimellä kiehautetussa vedessä, gluteenittomat ensin ja tavalliset pennepastat sitten. Lopuksi kaikki pastat sekoitetaan lautasella folionyytin uumenissa höyryäviin tomaatteihin ja kermaiseksi paahtuneeseen fetaan, ja tadaa – nuotiofetapasta on valmis!

Hetehaltijan lumous

Hetehaltijan lumous

Hetehaltijan lumous

Hetehaltijan lumous

Ohi pyyhältää pari maastopyöräilijää, jotka jatkavat pysähtymättä matkaansa kohti Pitkälampea. Yllättäen saamme seuraa pariskunnasta, joka on kiertämässä Hetehaltijan lumous -reittiä toiseen suuntaan. Vaihdamme muutaman sanan sillä aikaa, kun he paistavat eväsmakkaransa hehkuvalla hiilloksella. Hörppäämme viimeiset viinitipat kokoontaitettavien mukiemme pohjalta ja alamme kasata kamppeita kokoon. Jälkiruoan jätämme seuraavalle taukopaikalle, sillä matkaa on vielä puolet jäljellä.

Hetehaltijan lumous

Käymme kurkkaamassa kurun pohjalla kohisevaa Pahaojaa, ja jatkamme matkaa. Hetehaltijan lumous kutsuu! Jälkimmäisen puoliskon suomaisemat ovat hengästyttävän kauniita. Keltaisen, ruskean ja oranssin sävyt kilpailevat keskenään ja suolammen pinta heijastelee sekin ruskan värejä. Pitkospuut kuljettavat meitä kosteikkojen halki. Enää ei sada, ja jos oikein tarkasti katsoo, näyttää pilviverhokin ohentuneen.

Suunnitelmissamme oli Hetehaltijan lumouksen lopuksi valloittaa Ison Pyhätunturin huippu ja sen näköalapaikka. Tutkimme taukopaikalla karttaa, joka lupaili oikoreittiä onneen, mutta vaikka kuinka tähyilemme ei poikkeamaa polulta löydy. Se ei sinänsä ole ihme, sillä nousu huipulle on jyrkkä ja elämää suurempien kivenlohkareiden koristama. Emme malta pysähtyä Kaippahanojan laavulle, vaan patikoimme eteenpäin. Jospa jaksaisimme sittenkin poiketa korkeimmalle kohdalle virallisia reittejä pitkin.

Hetehaltijan lumous

Hetehaltijan lumous

Kun saavumme risteykseen, jalkapohjia särkee, väsymys painaa ja mielessä liikkuvat lähinnä haavekuvat lämpimistä löylyistä ja kuumasta suihkusta. Hetehaltijan lumous on vienyt viimeisetkin voimat. Liukastun pitkospuilla ja lennän tömähtäen pyllylleni. Se on viimeinen tikki, ei meistä enää taida olla tunturin huiputtajiksi. Sen verran kuitenkin jaksamme, että oikaisemme Sallatunturin rinteiden kautta kotiin. Oikopolku lähtee pohjoisrinteiltä ja kiertää tunturin viertä mökkikylän kautta takaisin reitin alkupisteeseen. Punaisina loistavat puolukkapuskat palkitsivat reippailijat vielä viime metreillä, onneksi olimme varanneet taskun pohjalle pari minigrip-pussia puolukkamättäitä varten!

Vasta saunan lauteilla tajuamme, että letut jäivät paistamatta. Ehtiihän sitä huomennakin, toteamme, ja heitämme kiukaalle kauhallisen löylyä.

Vaikka etenimme reipasta tahtia, Hetehaltijan lumous vei meiltä reilut 7 tuntia. Muistathan aina ottaa paperikartan mukaasi, kun lähdet luontoon. Vaikka reitti olisi merkitty hyvin, mitä tahansa voi tapahtua. Olosuhteet saattavat yllättää ja kännykästä loppua akku. Kunnon maastokartan avulla voit suunnistaa maamerkkienkin mukaan, mutta kompassin käyttö kannattaa myös opetella. Jos lähdet maastoon yksin, kerro jollekin mihin olet menossa ja koska olet palaamassa. Kuljeta omat roskasi mukanasi, sammuta tulet ja hehkuvat hiillokset ennen kuin jatkat matkaa.

Lue myös:
Sallatunturi – sydämeni valittu
Metsäterapiaa ja patikkapolkuja: ruskaretki Sallatunturiin

Metsäterapiaa ja patikkapolkuja: ruskaretki Sallatunturiin

Paahtaessamme pitkin huhtikuisia hankia sähköavusteisilla maastopyörillä mieleeni juolahti, etten koskaan ole nähnyt Sallatunturin vaaramaisemia syksyisessä väriloistossaan. Tai ehkä olen, mutta lapsena ja vielä teininäkään en ole osannut arvostaa luonnon maalaamia maisemia ja metsän mieletöntä hiljaisuutta. Olen minä aikuisiälläkin isäni lapsuuden maisemissa samoillut, mutta vain kerran, ja silloinkin surullisissa tunnelmissa.

ruskaretki sallatunturiin

ruskaretki sallatunturiin

Kun pyörät oli saatu parkkiin, heitin ajatuksen ilmoille ja ehdotin siskolleni seuraavaa. Mitäpä jos seuraavan kerran saapuisimmekin tunturiin syksyllä? Vaeltaisimme pitkospuita pitkin, tutustuisimme taukotupiin, kokkaisimme retkiruokaa ja kiipeäisimme tunturien laelle ihailemaan laskevan auringon valossa kylpevää karua maisemaa. Voin kertoa, että kauaa ei tarvinnut vaellusseuraa houkutella, ruskaretki Sallatunturiin oli hänenkin mielestä loistava idea. Halvat yöjunaliput ostettiin heti, kun ne tulivat myyntiin.

ruskaretki sallatunturiin

ruskaretki sallatunturiin

ruskaretki sallatunturiin

Syyskuun viimeisellä viikolla ruskaretki Sallatunturiin oli viimein totta. kuljeskelimme pitkin ja poikin patikkareittejä. Muita reippailijoita oli varsin vähän, vain Ruuhitunturin laella käännyimme kannoillamme taukotuvan ovella, kun sisälle oli yhtä aikaa ehtinyt melkein parikymmentä ihmistä. Muuten saimme vaeltaa ylhäisessä yksinäisyydessä, vain kuukkelit ja muutamat metsälinnut seuranamme.

Onneksi kuulimme mökkinaapurin ja kummitädin miehen karhuhavainnoista vasta, kun olimme jo kiertäneet 18 kilometrin kierroksen Kylmäheteen ja Pahakurun kautta Kaippahanojalle. Eläimiä metsässä on, mutta onneksi ne väistävät ihmistä. Vain yhdestä jäniksestä saatiin näköhavainto ja sitäkin erehdyin luulemaan ensin sorsaksi.

ruskaretki sallatunturiin

ruskaretki sallatunturiin

ruskaretki sallatunturiin

Puiden riemukkain ruska oli jo takanapäin, mutta maaruska räiskyi vielä punaisen sadoissa sävyissä keltaisia koivunlehtiä ja ikivihreitä sammalia vasten. Yökaste helmeili juolukan lehdillä, suoaukeat hohtivat kullankeltaisina ja vihertävä naavakasvusto koristeli kuusipuut. Metsä oli käsittämättömän kaunis.

Sallatunturin liepeillä kulkee satoja kilometreja kaiken tasoisia polkuja. UKK-vaellusreittiä myöten olisimme päässeet vaikka karhunkierrokselle asti, mutta sen sijaan teimme pieniä päiväpatikoita. Aamupäivällä polulle ja illaksi lihaksia lempeällä lämmöllään hoitavaan saunaan. Ensimmäisenä päivänä Kaunisharjulle, toisella tunturien ympäri, sitten Ruuhitunturiin ja viimein Salmijoen kuruun.

ruskaretki sallatunturiin

ruskaretki sallatunturiin

ruskaretki sallatunturiin

Matkavauhti oli vikkelä, mutta se ei estänyt meitä välillä pysähtymään poimimaan puolukoita, ihmettelemään sammaleen seasta nousevia, ikiaikaisia kivenlohkareita, ihailemaan maisemia tai kuuntelemaan tikan huutelua. Karpalot eivät olleet ehtineet kypsyä ennen pakkasia, mutta napsimme niitä silti suihimme soiden laitamilta.

ruskaretki sallatunturiin

ruskaretki sallatunturiin

Jalat väsyivät ja jalkapohjia särki, mutta mieli lepäsi. Se pureskeli paloiksi ja sysäsi lopulta syrjään kaiken turhan, joka pitkään oli pyörinyt päässä ympyrää. Vaatteisiin tarttui nuotion tuoksu, ja kengät upposivat sateen muhjaamaan mutaan. Vanhat pitkospuut olivat kiikkeriä ja liukkaita, jokainen askel oli aseteltava tarkasti edellisen eteen. Oli keskityttävä kivien yli kipuamiseen ja polun poikki kiemurtelevien juurakoiden ylittämiseen. Ajatuksilla oli vihdoin aikaa vaeltaa.

ruskaretki sallatunturiin

ruskaretki sallatunturiin

Metsäterapia teki tehtävänsä. Uni tuli odottelematta, ja ahdistus joka oli päivätolkulla painanut rintalastaa meni menojaan. Parasta lääkettä pitkään aikaan. Ison pyhätunturin huippu jäi vielä odottamaan valloittajiaan, joten ensi vuonna palaamme patikoimaan. Ajankohta on jo kirjattu kalenteriin – ruskaretki Sallatunturiin odottaa!

ps. Tunturilampi–Kylmähete–Pahakuru–Kaippahanoja-reitistä kirjoittelen vielä kattavan kuvauksen, toivottavasti siellä ruudun toisella puolella on patikoijia paikalla!

Testissä sähköläskipyörä eli e-fatbike – vauhdin hurmaa ja hohtavia hankia Sallatunturissa

Kaupallinen yhteistyö: Salla Ski Resort

Herätyskello soi puoli kahdeksalta. Kolistelen alas kelohonkamökin parvelta jyrkkiä portaita pitkin. Pesen kasvot, kaadan kupillisen teetä ja otan läppärin syliini. On tunti aikaa hoitaa työt sellaiseen kuntoon, että voin viettää loppupäivän sähköavustetun läskipyörän satulassa pöllyävän lumen keskellä. Pilvinen taivas rakoilee lupaavasti, olisikohan viimeinkin tulossa aurinkoinen päivä?

Olin alunperin menossa fatbike-retkelle yksin. Suunnittelin polkevani uutta talvipyöräilyreittiä Ruuhitunturiin ja takaisin. Puolimatkan krouvissa Ruuhitunturin huipulla odottaisivat mahtavat maisemat, kuuma kaakao ja vastapaistetut munkit. Mehustelin matkaa monta viikkoa etukäteen ja mainostin sitä myös samassa mökissä asustaneille vanhemmilleni. Samaan syssyyn kuitenkin tokaisin itsevarmana, että ei teidän tarvitse sinne suksinenne lähteä, pärjään varmasti itseksenikin, olenhan istunut sähköpyörän satulassa ennenkin. Vähänpä tiesin ja liikoja luulin.

fatbike sallatunturi

Pikkusisko innostui ideasta ja ilmoittautui pyöräilyseuraksi. Sovin Sallatunturin väen kanssa retken ajankohdan muutaman päivän päähän. Sitten sain ikäviä uutisia: Ruuhitunturin reitti on suljettu, sillä talvipyöräilyura ylittää järven, jonka pinnalle on noussut keväisten kelien myötä kymmeniä senttejä vettä. Pettymys oli suuri, sillä sieluni silmin olin kuvitellut meidän seikkailemaan kahdestaan keskelle erämaata. Hiihtokeskuksen pyörävuokraamosta ehdotettiin, että ottaisimme mukaan oppaan, jonka kanssa turvallisen reitin voisi suunnitella. Puhisin hetken itsekseni, että me, juuriltamme sallalaiset, emme todellakaan mitään oppaita tarvitse, mutta myönnyin lopulta kuitenkin. Ehkä paremmasta paikallistuntemuksesta saattaisi sittenkin olla jotain apua.

fatbike sallatunturi

Tapaamme oppaamme Jonnen vuokraamolla tasan kello kymmenen. Saamme allemme täysjousitetut ja sähköistetyt fatbike-pyörät, joiden ovh kuulemma liikkuu 4.000 euron paremmalla puolella. Aikuisten pyörässä ajajan vähimmäispituus on 150 cm, ja pian  huomaan miksi. Pyörä painaa noin 25 kiloa ja sen tanko on yllättävän ylhäällä. Jalan saaminen pyörän rungon toiselle puolelle osoittautuu nimittäin jonkinmoiseksi haasteeksi. Tällaiselle 158-senttiselle ja vähän yli 50-kiloiselle pätkälle myös pelkkä taluttaminen lumihangessa nostaa hien pintaan. Tämä taitaa olla pitempien ihmisten hommaa.

fatbike sallatunturi

Pienen alkuopastuksen ja satuloiden säädön jälkeen lähdemme liikkeelle. Olemme lentää nurin heti reitin alkumetreillä, ja itseluottamus omaan osaamiseen alkaa karista hankeen hengästyttävää vauhtia. Neljätuumaiset maastorenkaat purevat hyvin, mutta ajajan tasapaino heittää pahasti.  Vastaan tulee kävelijöitä, sillä vajaan metrin levyinen ura on tarkoitettu sekä talvipyöräilyyn että kävelyyn. Vuorotellen suustamme pääsee kiljahduksia, tuntuu siltä kuin tasapainottelisimme ohuella nuoralla. Nyt ajatus itsenäisestä Ruuhitunturin-reissusta naurattaa – miten ihmeessä kuvittelin selviäväni 16 kilometristä yksin, kun hädin tuskin pysyn pystyssä ensimmäiset 500 metriä?

Moottori avustaa vain silloin, kun polkimet rullaavat ajajan alla. Lepäämään ei siis ehdi, vaikka sähköpyörän satulassa istuukin. Ylämäessä tunne on hyvin hämmentävä. Vastus ei kasva juuri nimeksikään, vaan pyörä paahtaa eteenpäin yhtä kevyesti kuin tasamaalla.

JonneVaahtera fatbike sallatunturi

Jonne pysähtelee tasaisin väliajoin odottamaan meitä. Hän varoittaa tulevista ylämäistä, kertoo mitä vaihdetta kannattaa käyttää ja mikä sähköavustuksen teho valita. Hän on pakannut meille mukaan suolaista piirakkaa, suklaapatukoita ja pannun, jolla kiehautamme Kaunisharjun laavulla kahvit ja teet. Repusta löytyy myös järeä järjestelmäkamera, joka kaulassaan oppaamme hyppää hankeen ja ikuistaa ekakertalaiset ammattlaisen ottein kuusen siimeksestä. Juttujen taso on juuri sopivanlainen ja kärsivällisyyttäkin riittää, vaikka kaadumme kumoon joka toisessa mutkassa. Ja minä hölmö olin ensin kieltäytymässä koko opastouhusta.

Tasaisin väliajoin menetämme pyörän hallinnan, pyllähdämme puuterihankeen ja kikatamme katketaksemme. Lunta on tullut edellisinä päivinä melkein puoli metriä, ja reitit ovat edelleen pöpperöisiä, sillä niitä ei ole tallattu vielä tarpeeksi. Pehmeä lumivaippa ottaa meidät hellästi vastaan, mutta yli 20-kiloinen pyörä tekee ilkeää jälkeä. Sisäreidet ovat hätää kärsimässä, sillä ne osuvat pyörän runkoon joka kerta myös silloin, kun pysähdymme tai nousemme pyörän selkään uudelleen.

JonneVaahtera fatbike sallatunturi

Ajaminen alkaa pikkuhiljaa sujua, mutta puhelinta tai kameraa en vielä uskalla vauhdissa kaivaa esiin. Ajoura kulkee hiihtolatujen vierellä, ja jokainen sivakoija jää tuijottamaan peräämme. Moni pysähtyy ja alkaa kysellä, miltä ajaminen tuntuu, onko se helppoa ja selättääkö läskipyörällä jyrkemmätkin ylämäet. Vastaamme parhaamme mukaan. Parin tunnin lenkin aikana juttelen ainakin kymmenen minulle tuntemattoman reippailijan kanssa. Se on enemmän kuin Helsingissä kokonaisen kuukauden aikana. Sosiaalista porukkaa nämä lappilaiset ja hiihtoturistit.

Käännymme Kaunisharjun ladulle, jolla talvipyöräily on sallittu. Meno on tasaista, nyt uskaltaa jo katsella maisemiakin. Jonne ohjeistaa, että paras paikka ajaa on noin puoli metriä ladusta. Keskiosa on pehmämpi, sillä latukoneen tamppaa latu-urat tiukemmin. Kannattaa kuulemma myös seurailla, miten edellä ajavalla menee ja tehdä omat peliliikkeet sen mukaan. Ladun laidassa on vaativan laskun varoituskyltti. Jonne painelee jo hyvää vauhtia alamäessä, joten minäkin uskallan ottaa enemmän vauhtia. Nopeusmittari näyttää 35 km/h, kun huomaan, että edellä ajavan takarengas alkaa upota pehmeään pohjaan. Teen liian nopean korjausliikkeen ja olen sekunnissa selälläni keskellä latua. Olkapää tömähtää lumeen, ja sisäreisiin alkaa syntyä mojova mustelma, mutta muuten selviän säikähdyksellä. Onneksi kohta ollaan laavulla.

fatbike sallatunturi

fatbike sallatunturi

Kuukkeleita ei tällä kertaa näy, vaikka ne usein juuri tässä kohtaa lennähtävät kädelle herkkupalojen toivossa. Laavulla on ruuhkaa ja meiltä udellaan kokemuksia ja teknisiä yksityiskohtia. Eväspiirakat ovat jäässä, mutta sulavat nuotion lämmössä nopeasti. Takaisin suunnittelemme ajavamme Poropuiston kautta, mutta muhjuinen, vähemmän kävelty reitti osoittautuu mahdottomaksi ajaa. Käännymme kannoillamme ja ajamme tuttua reittiä takaisin hiihtokeskukselle. Joko ajouraa on tallattu nyt tarpeeksi tai sitten olemme oppineet tasapainottelemaan, mutta emme kaadu paluumatkalla kertaakaan.

Itse asiassa innostumme niin, että haemme hiihtokeskukselta pyöriin lukot ja lähdemme polkemaan kohti kirkonkylää, sillä vuokra-aikaa on vielä jäljellä. Vähennämme moottorin tehoja, sillä pyörätiellä fatbike rullaa mukavammin kuin hankien keskellä. Reisiä alkaa hapottaa nopeasti ja takaisin ajamme turbovaihteella. Matkaa kertyy yhteensä yli 30 kilometriä, mutta akkuvirrasta on kulunut vain 51 prosenttia. Jotain on siis tehty jaloillakin.

JonneVaahtera fatbike sallatunturi

JonneVaahtera fatbike sallatunturi

Aloittelijan vinkit sähköavusteiseen fatbike-talvipyöräilyyn:

1. Pukeudu lämpimästi kunnon varusteisiin. Älä kuvittelekaan lähteväsi liikenteeseen ohuilla lenkkitossuilla ja vuorettomilla hanskoilla, jos mittari on pakkasen puolella. Moottori avustaa sinua eteenpäin sen verran tehokkaasti, että lihasvoima ei lämmitä. Viimeistään viima jäädyttää varpaat ja näpit. Jos omistat laskettelukypärän, käytä sitä, myös laskettelulasit saattavat tulla ajoviimassa tarpeeseen. Kypärä kuuluu toki vuokraan, mutta oma kypärä on aina oma.

2. Varaa mukaan lämmintä vaatetta, kuumaa juomaa ja evästä tauolle. Kun pysähdyt, tulee vieläkin viileämpi. Silloin on ihanaa vetää niskaan kevytuntuvatakki tai pukea takin alle kunnon villapaita.

3. Polje mielummin pienellä vaihteella ja käännä rohkeasti moottorin tehot kaakkoon. Vuokraamon akuista pidetään sen verran hyvää huolta, että parin tunnin retki kuluttaa virrasta korkeintaan puolet.

4. Pidä pylly satulassa, etenkin ylämäessä. Kun takarenkaan päältä lähtee paino, se alkaa sutia paikallaan ja kohta oletkin jo nurinniskoin syvässä hangessa.

5. Pysyttele ajouran keskellä, sillä laidat ovat aina pehmeämpiä kuin kovaksi tallautunut keskikaista. Jos joudut pysähtymään ja laskemaan jalan maahan, varaudu siihen, että humpsahdat päistikkaa pehmeään hankeen. Jos pysähdyt ylämäessä, joudut käytännössä palaamaan takaisin tasamaalle tai taluttamaan pyörän mäen päälle (ks. kohta 4.). Fatbike ei ole kevyimmästä päästä, eli umpihangessa sitä on turha yrittää edes taluttaa.

6. Ainakin aluksi katso eteesi, keskity ajamiseen,  äläkä ihaile maisemia. Kun lumi ja fatbike löytävät yhteisen rytmin, ja opit luottamaan leveiden renkaiden pitoon, voit pikkuhiljaa alkaa katselemaan myös ympärillesi.

JonneVaahtera fatbike sallatunturi

JonneVaahtera fatbike sallatunturi

Pyörien palauttamisen jälkeen joimme kaakaot Sallatunturiin rakennetussa lumilinnassa, Snowloungessa. Munkit jäivät tällä kertaa syömättä, mutta ehkäpä ensi vuonna Ruuhitunturinkin reitti on ajokunnossa. Joka tapauksessa päätämme palata satulan selkään syksyllä uudelleen. Ruskan värjäämät lehtipuut, kirpeä ja hapekas syyskuinen ilma ja satojen kilometrien retkeilyreitistö houkuttelevat palaamaan pian. Siihen mennessä myös sisäreisien mojovat mustelmat ovat menneen talven lumia. Kaivamme kalenterit esiin heti, kun arki taas koittaa.

JonneVaahtera fatbike sallatunturi

Täysjousitetun sähköläskipyörän päivävuokra on 69 euroa, jousittamattoman saa kymppiä halvemmalla. Hintaan sisältyy kypärä ja lukko. Kahden tunnin opastettu retki pyörävuokrineen kustantaa 65 euroa per henki. Meille retken tarjosi Salla Ski Resort, ja ammattitaitoisesta opastuksesta vastasi Jonne Vaahtera, joka on ottanut myös suurimman osan tämän jutun kuvista. Vain kolme ensimmäistä ja laavulla otetut kuvat ovat minun käsialaani. Kiitos ikimuistoisesta elämyksestä, ja pikaisiin jälleennäkemisiin!