Kävelemme Douro-joen rantaa pitkin. Vastarannalla näkyvät portviinitalojen valot, ja vähän ylempänä rinteessä komeilee townhouse-rivistö, joista yhdessä majailemme neljä yötä. Pitkällisen taustatutkimuksen jälkeen olen varannut kuusihenkiselle seurueellemme ensimmäiseksi illaksi pöydän rantabulevardin ylätasanteelta, ravintola Bacalhausta. Bacalhau on portugalia ja tarkoittaa turskaa. Astuessamme ovesta sisään, huomaamme paikan olevan nimensä veroinen. Onneksi hajuun tottuu nopeasti.
Tarjoilija puhuu vain muutaman sanan englantia ja viittoo meidät ainoaan vapaaseen pöytään. Ravintola on pieni ja seurueemme täyttää käytännössä sen koko etuosan. Tavaamme ruokalistoja, turskaa tarjoillaan kymmenissä eri muodoissa. Alkupalaksi tilaan paistettua juustoa ja paprikaa. Muille kannetaan pieni salaatti, jonka päälle on raastettu levoton kasa juustoa. Pääruuaksi valitsen omalle lautaselleni turskankieltä ja paneroitua turskaa. Viinipullot kannetaan pöytään. Yksi punaista douron laaksosta ja toinen vinho verdeä, sekin paikallista.
Paprikan ja sulaneen juuston liitto on outo, mutta mainiolta maistuva. Kesken alkupalojen sisään astuu charmikkaasti harmaantunut herrasmies. Hänellä on yllään tumma puku ja jalassa hyvin hoidetut kengät. Sylissään herra kantaa kahta viinilaatikkoa. Spekulointi käy pöydässämme kuumana. Onko tässä paikan omistaja? Jos on, miksi hän kantaa viinilaatikoita?
Mies kiertää tiskin taakse ja alkaa latoa pulloja hyllyyn. Laatikot tyhjennettyään hän jää nojailemaan pöytämme taakse, ilmeisesti jokin kuuden naisen seurueessamme kiinnittää hänen huomionsa. How are you doing, ladies? Where are you from? Yleensä en lämpiä moiselle makeilulle, mutta tämä herra tyylikkyydessään niin hurmaava, että lähden leikkiin muiden mukana. Käy ilmi, että hänen tyttärensä on opiskellut Jyväskylässä. What are the odds?
Herra tiedustelee, mitä pidämme portugalilaisista viineistä. Nyökyttelemme hyväksyvästi ja osoitamme pöytään valikoituneita pulloja. Hän pyörittelee hetken päätään ja palaa tiskin taakse. Keskustelu tarjoilijan kanssa on lyhyt ja selkeä. Herra on viinintuottaja ja haluaa tarjota meille ilmaiseksi yhden pullon juuri tuomaansa Quinta de Carapecosin vinho verdeä. Tarjoilija tuo pullon pöytäämme ja esittelee viinin. Haluatteko maistaa vielä tätä? Oliko tämä kompakysymys, naureksimme ja vastaamme kyllä.
Turskankielirisotto saapuu suloisen pienessä padassa. Ruoka on ihanaa. Kielet ovat pehmeitä, eikä paneroitu kalakaan ole liian suolaista. Jälkiruokatilaukset aiheuttavat annoskateutta. Mehustetut päärynät kalpenevat suklaajälkkärin rinnalla. Onneksi kylkeen tarjoiltu portviini antaa uutta potkua myös päärynöille. Bacalhaun palvelu on erinomaista ja tarjoilijamme Vanessa yhtä hymyä. Kehumme kilvan ravintolaa ja vaihdamme lopuksi käyntikortteja. Tätä ravintolaa suosittelen mielelläni kenelle tahansa. Aitoa portugalilaista ruokaa, hyvällä hinta-laatusuhteella. Kolmen ruokalajin illallinen viineineen kustansi kuudelta hengeltä parisataa euroa. Pöytävaraus kannattaa, sillä myös maanantai-iltana useampi seurue joutui kääntymään ovelta takaisin tihkusateeseen.
Bacalhau
Muro dos Bacalhoeiros 153–155, Porto
**************************
Toisena iltana seikkailemme metrolla (linha A) Matosinhosin meren rannalla seisovaan 170 000 asukkaan pikkukaupunkiin. Yksi meistä on saanut ystävältään luotettavan vinkin paikallisesta kalaravintolasta, jonka haluamme päästä testaamaan. Olemme liikkeellä auringonlaskun aikaan, joten ennen pöytään istumista etsiydymme aavan Atlantin ääreen. Ranta tuntuu jatkuvan loputtomiin. Rantaviiva on paennut laskuveden mukana satojen metrien päähän ja jättänyt jälkeensä paitsi simpukoita ja muita mereneläviä, myös suuren määrän roskia.
Kävelemme vedenrajaan ja annamme atlantilta puhaltavan tuulen sekoittaa hiukset. Suuri sininen on sadoissa sävyissään käsittämättömän kaunis. Rannalla on meidän lisäksemme vain lokkeja sekä yksi koira ja hänen isäntänsä. Biitsille rakennetut hotellikolossit seisovat tyhjillään, sillä kuumin sesonki on vielä kuukausien päässä. On kuin aavekaupungissa astelisi.
Casa Serrão on vielä tyhjillään. Olemme portugalilaisittain etuajassa. Kyllästyneen oloinen miestarjoilija viittoilee meidät pöytään. Täälläkään ei puhuta englantia, tai sitten ei vain haluta puhua. Kommunikointi tapahtuu elekielellä, loput selvitetään espanjaksi. Osoittelemme ruokalistaa ja miekkonen pudistelee päätään. Jotain sentään löytyy, minä tilaan grillattua mustekalaa ja muut hiillostettuja sardiineja. Alkupaloiksi valitaan pimientos de padron paprikoita ja iso lautasellinen anjoviksia. Olen taivaassa.
Vettä tilatessaan vieruskaveri saa osakseen pitkän katseen. Tarjoilija tokaisee vakavalla naamalla: Não agua, só vinho – ei meillä vettä ole, täällä juodaan viiniä! Tajuamme, että kyypparilla on samanlainen lakoninen huumorintaju kuin meillä suomalaisilla. Ilmankos tuli niin kotoinen olo.
Hiiligrilli sijaitsee ravintolan etupihalla. Nuori kokki juoksuttaa annokset pöytään. Paistetun kalan tuoksu hulmahtaa tarjottimien mukana ympärillemme. Juuri kun kollega saa viestin mieheltään viestin, että tilatkaa perunoita valkosipuli-persiljaöljyllä, tarjoilija kantaa kastikekannun pöytään. Vaikka lautasella on vain kalaa ja perunaa, on siinä silti kaikki mitä tarvitaan. Ateria on paras matkalla nauttimamme.
Jälkiruoka valitaan vitriinistä. Kakkujen sijaan minun huomioni kiinnittyy kääretorttua muistuttaviin kirkkaan keltaisiin leivoksiin. Mehevän appelsiinirullan suutuntuma muistuttaa ihanan pehmeitä mannaryynejä. Seuralaisten kakkupalat ovat elämää suuremmat, silmät syövät senkin jälkeen kun jälkiruokavatsa on täytetty. Yritämme tilata jälkiruoan kylkeen juomalistalta italilaista likööriä. Tarjoilija kieltäytyy jyrkästi, hakee baaritiskin takaa pullon paikallista Beirão-likööriä ja tarjoaa meille kierroksen.
Ateria oli paitsi reissun herkullisin, myös halvin. Viiden hengen sapuskat ja viinit laihduttivat lompakkoa alle 80 euron verran. Takaisin Douro-joen tuolle puolen kiidämme taksikyydillä, ketään ei kiinnosta puolen tunnin metromatka läpi pimeän kaupungin.
Casa Serrão
Rua Heróis França 499, Matosinhos
**************************
Ensimmäisenä iltana kolkuttelimme hyvät arvostelut saaneen lähiravintolamme ovea. Se oli lukittu. Sisällä juoksenteli kuitenkin nappisilmäinen pikkupoika, ja leviteltyämme ikkunassa käsiämme, kävi tarjoilijattaren eleistä selväksi, että Meet & Taste on suljettu siltä illalta. Parin päivän kuluttua kuljemme ravintolan ohi lounasaikaan. Kello n jo kaksi, mutta meidät huolitaan vielä lounaspöytään.
Päidemme yläpuolelle on kiinnitetty iso tv-ruutu, jossa pyörii paikallinen Big Brother. Tilaamme yhteiseksi alkupalaksi pari salaattia sekä matkan ensimmäisen ja ainoan mustekalacarpaccion. Valinta osuu nappiin, jopa imukupeilla varustettuja mereneläviä kammoava pöytäseurakin kehuu kirpeää ja raikasta mustekalaa.
Olemme Portugalissa jo neljättä päivää, joten menun tavallisimpia tarjoomuksia olemme jo maistaneet. Niinpä päädymme paikalliseen makkaraan, josta on tarjolla liha- ja turskaversiot. Annos on hillittämän suuri, eikä kukaan meistä jaksa syödä omaansa loppuun. Mainion makuiset makkarat huuhdellaan alas kahdella pullolla Lello-punaviiniä, sekin lähialueella tuotettua – tietenkin.
Jälkiruokavatsa ammottaa vielä tyhjyyttään ja kun yksi tilaa suklaamoussen, muut seuraavat perässä. Se kuulkaa kannatti. En tiedä johtuiko makuelämys ympäristöstä tai hyvästä seurasta, mutta mousse on tähänastisen elämäni paras. Silkkinen, ilmava, erittäin suklainen ja juuri sopivan tuhti. Jälkiruoka on niin hyvä, että viemme maistiaiset myös majoituksessa punkan pohjalla loikoilevalle flunssapotilaalle. Tarjoilija tuo lasipurkkiin pakatun moussen pöytään ja vannottaa, että tuomme purkin takaisin huomenna. Kolmen ruokalajin lounas ja kaksi pulloa viiniä maksaa viideltä hengeltä 110 euroa. Varsin kohtuullista, sanoisin.
Meet & Taste
Rua Candido dos Reis 27, Vila Nova de Gaia
**************************
Käsitys paikallisesta ruokakulttuurista oli ennakkoon kehnonlainen: perushyvää, muttei mitään maata mullistavaa. Jälkikäteen uskallan olla eri mieltä, sillä Porto ylitti odotukset myös lounas- ja illallispöydässä. Suuret kehut sai myös yhden tähden Michelin-ravintola Antiqvvm, jonne päivää aiemmin kaupunkiin saapuneet kollegat eksyivät pitämään sadetta. Yhdeksän ruokalajin ajaksi.
Lue myös:
Mykistävien maisemien Porto
Etätyöviikko Douro-joen rannalla
Parasta mustekalaa koskaan on kyllä tullut syötyä Portossa, ravintolaa en tosin juuri muista.
En yhtään ihmettele, sillä mustekala-annokset olivat Portossa poikkeuksetta loistavia!
Vesikielellä luin maistelutarinoita. Tuore kala ja yksinkertainen valmistus toimii. Porto on suunnitelmissa ja nyt on koemaistellut ravintolasuositukset 🙂 Hyvän ravintolan löytäminen on taitolaji. Siinä ei auta joukkoistus kun makuja on niin monenlaisia.
Oikeassa olet. Kaverien vinkit toimivat useimmiten parhaiten, sillä heidän makunsa tunnen. Trip Advisoriin ja muihin vastaaviin en enää uskalla luottaa, mutta blogituttujen vinkkejä harkitsen jo pidempään. Tervemenoa Portoon!