Kun näen kiinnostavan reseptin painettuna lehteen, repäisen sen irti tai otan talteen koko aukeaman. Sitten työnnän repaleisen lehtileikkeen mustan reseptikansion väliin ja unohdan sen samantien. Reseptikansion välissä on niin paljon irtonaisia paperinpaloja, että luovuin jo kauan sitten sen säilyttämisestä kirjahyllyssä pystyasennossa.

Pitkään reseptit lepäsivät vaakatasossa keittokirjojen päällä. Joka kerta, kun otin irtopainoksen esiin, puolet lippulappusista levähti lattialle. Kiroilin ja siirtelin ohjeita pinosta toiseen, kunnes löysin etsimäni. Sitten tungin pinkan takaisin kansien väliin. Toistettuani tätä kaavaa kymmeniä kertoja sulloin kansion lopulta kangaskassiin, jonka ripustin vaatehuoneen seinälle.

Pari vuotta sitten, kun heitimme miehen kanssa hynttyyt yhteen, saimme täydellisen tupaantuliaislahjan. Ruokaystäväni Lotta oli katsellut naureskellen taisteluani repsahtaneen kansioni kanssa ja lahjoitti minulle selviytymispaketin. Se sisälsi jääkaapin oveen magneetilla kiinnitettävän kauppalistalehtiön, kaksi puna-valkoruudullisilla kangasteipeillä koristeltua kansiota, seitsemän settiä post-it-lappuja, kaksipuoleista teippiä, tähtitarroja ja paksun kasan muovitaskuja.

Eikä tässä vielä kaikki. Siellä täällä kansion aakkostusvälilehtien lomassa oli Lotan luottoreseptejä, käsin kirjoitettuina tietenkin. Paketti sisälti myös mittojen muunnostaulukon sekä yrttien ja mausteiden käyttövinkkejä. Mikä mieletön lahja tällaiselle huithapelille, jonka koti on jatkuvasti kuin hävityksen kauhistus!

Tupaantuliaisista kului vuosi ja toinenkin. Projekti antoi odottaa itseään. Välillä intouduin pläräämään repaleiset paperinpalat läpi ja heitin jopa jotain poiskin. Sitten kyllästyin ja tartuin johonkin palkitsevampaan toimeen. Tänään tapahtui kuitenkin jotain odottamatonta. Kaivoin kangaskassin vaatehuoneesta, istuin olohuoneen lattialle ja levitin reseptit ympärilleni.

Luin jokaisen ruokaohjeen ja siirsin sen joko säilytettäviin tai pois heitettäviin. Välillä tarkistin, olenko kirjannut suosikkireseptin blogiin vai en. Joukossa oli sfnetin keskusteluryhmistä printattuja booliohjeita 20 vuoden takaa, hotmailin logolla varustettuja sähköposteja 2000-luvun alusta, ikivanhoista yhteishyvistä repäistyjä artikkeleita, kellastuneita hesarin ruokaliitteen aukeamia ja hätäisesti käsin kirjoitettuja lappusia sekä työkaverin antama piimäkakun resepti. Teemun blinien takapuolelta löytyi ex-avomieheni ote työaikakirjanpidosta ja lammascurryn taakse oli liimattu kauppalista.

Kolmen tunnin kuluttua kaksi kolmasosaa resepteistä oli heitetty kierrätykseen ja loput sujautettu aakkosjärjestyksessä muovitaskuihin. Lopuksi merkitsin pinkeillä tarralapuilla ne reseptit, jotka ovat vielä kokeilematta ja sinisillä lippusilla ne, jotka odottavat blogiin siirtämistä. Muutaman valokuvan jälkeen pääsin kirjoittamaan tätä tekstiä. Uhosin miehelle kirjoittavani postauksen puolessa tunnissa. Nyt aikaa on kulunut 32 minuuttia, hartiat ovat tulessa ja nälkä mouruaa vatsassa, mutta projekti on vihdoinkin valmis. En oikein usko omia silmiäni.

Sohvan syrjällä lojuu kymmenen paria parsittavia sukkahousuja. Voi olla, että neula ja lanka saavat odottaa huomiseen.