Tuolta se tuli ja tuonne se meni. Keskikesän juhla, vuoden valoisin yö. Kokko syttyi ja sammui, kuohuviinipullot palautettiin tyhjinä lähikauppaan ja jääkaappi on täynnä tähteitä. Ja juhannuslapsikin on jälleen vuoden vanhempi.

Rypyt silmien ympärillä ovat naurusta syviä, iho auringosta hehkuva. Vyötärö vielä kapea, lantio vuoden verran leveämpi. Valon vaalentamat hiukset ovat venähtäneet pituutta, joukossa muutama harmaa ja hartioilla kaksihaaraisten armeija. Varpaat on maalattu punaisiksi, ranteessa hohtaa hopeinen koru. Kaiverretut kirjaimet muistuttavat elämästä. Se on tässä ja nyt, ei sitten kun tai eläkkeellä.

Kaksitoista tuntia ennen vuorokauden vaihtumista syntymäpäivän puolelle sankaritar painiskelee tuttujen kysymysten äärellä. Ei ole viisastunut vuodessa piiruakaan. Jos kutsun esittää nyt, tuleeko kukaan? Onko kaupungissa ketään, ovatko kaikki karanneet mökille? Onko mökkikutsu kadonnut bittitaivaaseen? Miksi emme kuulu yhteenkään mökkijuhannusporukkaan? Miksei meillä vieläkään ole mökkiä? Juhannuslapsen ainainen angsti hipoo ennätyslukemia.

Olen vuosikausia liputtanut stressittömän kaupunkijuhannuksen ja spontaanien puistopiknikkien puolesta, mutta tänä kesänä tuntui ensimmäistä kertaa siltä, että mittumaari kaupungissa on nyt nähty. Helsinki ei ole enää hiljainen, se on täynnä juhannusjuhlia, toikkaroivia teinejä, jytkyttäviä bassoja ja keskustan katuja tallaavia turisteja. On pakko myöntää, että keski-ikäinen tahtoo jotain muuta. Rikkumatonta rauhaa, lintujen konsertteja, punaiseksi värjääntyviä horisontteja, kuikan huutoa, lämpiävän puusaunan tuoksua, järvivedessä heiluvia varpaita ja laiturilla nautittuja aamiaisia, jotka loppuvat siihen, mistä lounas alkaa.

Avoin kutsu heitettiin lopulta ilmoille. Varoitusaika oli olematon, eikä kukaan tullut, mutta ei maailma siihen kaatunut. Rankkasateen päätyttyä korkkasimme kuplivan kahdestaan, sitten pakkasimme viltin, untuvatakin ja villasukat reppuun ja istahdimme Teurastamon nurmikolle toistemme kainaloon. Lavalle nousivat Matti Mikkola ja Saimaa. Kaikki oli hetken tässä.

Tarkastin juuri kalenterista, että ensi vuonna ikääntymistä juhlitaan juhannusaattona. Silloin aion olla mökillä tai ainakin poissa Helsingistä. En vielä tiedä kenen mökkirantaan tai omakotitalon takapihalle aion itseni änkeä. Ehkä ostamme oman pikkumökin tai alamme mökkitalkkareiksi, ehkä lainaamme ystävien tiluksia, ehkä meidät kutsutaan juhannusvieraiksi. Mene ja tiedä, kyllä hätä keinot keksii tässäkin tapauksessa. Mökkijuhannus 2018, täältä tullaan!