Huhtikuinen Helsinki on kolean kaunis. Lämpötila keikkuu tukevasti plussan puolella, aurinko paistaa ja harmaat hanget ovat muisto vain. Tuuli pyörittää katupölyä, silmiä kirvelee ja hiekka narskuu hampaissa. Paju kukkii ja allergikot jonottavat apteekkiin. Viherpeukalot työnnetään multaan ja parvekepuutarha on suunnittelua vaille valmis.
Samaan aikaan Sallatunturissa on 90 senttiä lunta. Siis melkein metri. Valo on niin kirkas, ettei ilman aurinkolaseja ja suojakertoimia ole ulos mitään asiaa. Aamulla pakkasta on 15 astetta, iltapäivällä riisutaan untuvatakit ja lekotellaan rinneravintolan terassilla. Ladut ovat huippukunnossa, eikä ruuhkaa ole. Nuotiopaikalla seuraa pitävät vain puolikesyt kuukkelit.
Harva tietää, että Sallatunturit eivät ole aina sijainneet nykyisellä paikallaan. Alkuperäiset, korkeammat ja jyrkemmät tunturit jäivät sodan melskeissä rajan toiselle puolen. Vuonna 1937 näillä alkuperäisillä Sallatuntureilla kuitenkin kuhisi. Silloisen Sallan kirkonkylän ensimmäiset talviurheilun suurkisat olivat alkamassa. Suomenmestaruudesta kamppailtiin pujottelussa ja syöksylaskussa. Olosuhteet olivat vaativat, huipulle noustiin jalan, sukset olivat puuta eikä kukaan käyttänyt kypärää. Laskijat väistelivät puita ja tunturiin kokoontunutta yleisöä. Tunnelma on silti taatusti ollut huikea.
Nykyisessä Sallatunturissa laskuhommia aloiteltiin 1960-luvulla. Myös isäni, joka on kotoisin Sallasta ja äitini, joka oli sattuman johdattelemana saapunut Savosta Sallaan sairaanhoitajaksi, viettivät kaiken vapaa-aikansa tunturissa. Rakensivat kaveriporukalla rinteitä, pistivät pystyyn ensimmäisen hiihtohissin, laskivat kilpaa ja opettivat pujottelua muillekin. Siinä sivussa rakastuivat ja menivät naimisiin.
Äitini tyylinäyte Sallan Karhujen piirimestaruuskisoissa vuonna 1968.
Sallatunturin ensimmäinen rinne muokattiin ihmisvoimin ja tunturin laelle kiivettiin sukset olalla, omin jaloin. Talvella kaavaillun rinteen paikalla olevat, hangesta esiin pistävät kivet sudittiin maalilla punaisiksi. Kesällä kaikki punavärillä merkityt lohkareet moukaroitiin lekalla pieniksi palasiksi. Kisoja varten lunta siirrettiin rinteiden ulkopuolelta aaltopeltikouruja pitkin radalle. Kisarinne tampattiin tiiviiksi miesvoimin: avuksi saapui rajavartiosto, jonka jalkaparit polkivat pinnan tasaiseksi. (Tamppaajia on siis ollut oikeasti olemassa, muuallakin kuin siinä merimerkin mukaan nimetyssä suomalaisessa huumoriohjelmassa!) Vasta sen jälkeen rinne tasoitettiin suksilla, sillä niiden pintapaine jakautui laajemmalle alalle kuin jalkaterän. Kierrettävät kepit haettiin metsästä ja iskettiin lumeen hartiavoimin. Sukset olivat edelleen puuta ja päässä kypärän sijaan villapipo. Hieman ovat välineet sittemmin kehittyneet.
Vaikka tunturi on vuosien vieriessä vaihtunut, ei se aktiiviharrastajia lannistanut. Rakkaus lajiin elää ja hengittää tänäkin päivänä täysin keuhkoin. Lapsia ja nuoria kannustetaan pujottelun pariin, sillä hiihtokeskus ja kunta tarjoavat jokaiselle alle 16-vuotiaalle kausikortin nimelliseen parinkympin hintaan. Myös vuokrasuksien hintaa tuetaan, jotta kaikilla olisi sama mahdollisuus harrastaa.
Tänä talvena ensimmäisistä Sallan suurkisoista tulee kuluneeksi 80 vuotta. Virstanpylvästä juhlistetaan maalis-huhtikuun vaihteessa viisi päivää kestävillä aikuisten ja nuorten SM-kisoilla, joissa keppejä kiertää Suomen parhaimmisto. Vaikka tunturin laelle nyt noustaan konevoimin ja rinteet on tassuteltu lumikissoin huippukuntoon, tapahtuman järjestelyt hoituvat tälläkin kertaa talkoilla, sallalaisten voimin.
Keväthankikammassani on enää neljä piikkiä. Ensi maanantaina lennähdän Rovaniemelle, josta linja-auto kuljettaa minut Kemijärven kautta Sallatunturiin. Palaan Itä-Lappiin jo neljättä kertaa tänä talvena. Veri vetää, kuten sanotaan. Tunturin voima on vastustamaton.
Hei Pia! Monesti on pitänyt laittaa kiitosviestiä hyvistä jutuistasi. Mukava ja mielenkiintoinen teksti jälleen, niin tutut maisemat ja tänäkin vuonna olemme tulossa viettämään viikkoa Sallaan.
Bongasin sinut myös istumassa ”kirkon”penkillä uusintana pyörivässä, hulvattomassa Tahdon asia -sarjassa 😀
Iloa ja aurinkoa kevääseesi!
Hei Pia! Tein saman havainnon kuin Tuikku eli bongasin sinut Tahdon asia -sarjassa istumassa maailmankauttalaisten kokouksessa 😀 Ensin mietin, että hetkinen, että kuka tuttu kasvo tuolla penkissä istuu ja sitten keksin, että sehän olet sinä. Seuraavaksi palautui mieleen, että olet jossain ammatteihin liittyvässä postauksessa maininnut kokeilleesi myös elokuva-avustajan työtä. Olen muuten katsonut sarjan aika monta kertaa ja uudestaan ja uudestaan se vain uppoaa:) Mukavaa viikonloppua ja kiitos jälleen hyvistä teksteistäsi!
Heh, jopas sielläkin on oltu silmä tarkkana! Aikanaan ohjelma-avustajan hommia tuli tehtyä opiskelujen ohessa useita vuosia. Kerran yllätin ystävänikin, joka oli Salkkari-fani, viemällä hänet mukaan kuvauksiin. 😀 Mukavaa viikkoa, Maarit!
Hei tuikku, ja kiitos, että jätit viestin! Sallan suhteen en varmaankaan osaa olla objektiivinen vaan pelaan puolueellisesti omaan pussiin. Ehdoton Itä-Lapin helmi, jos minulta kysytään. Mukavaa reissua keväthangille teillekin!
Hihi, huomasin itsekin, että sarja pyörii taas ylellä. Pitääkin käydä areenasta kurkkaamassa, juonenkäänteet ovat unohtuneet jo aikaa sitten. Harmaasta päivästä huolimatta aurinkoista huhtikuuta myös sinulle!
Heippa; Kuten olet varmaan huomannut, kehun aina juttujasi. Ne ovat niin hyviä joten on helppoa antaa myönteistä palautetta. Niin, jos nyt yleensä palautetta kaipaat…tätä pitääkin miettiä. ?
Juttu tuntureista oli mielenkiintoista, koska en tosiaan tiennyt historiaa. Tällä viikolla urheiluruudun ” loppukevennyksenä” Ylellä oli kuvaa laskettelusta, joka hyvinkin oli samaa aikakautta kuin äidistäsi kuvan laitoit. Pahus, kun meni ohi, että oliko Sallatunturista. Havukepit olivat kyllä hauskasia ja se vaatetus.
Enkä millään haluaisi niuhottaa. Mutta kun häiritsee, että tämä postaus tuli maaliskuun 29. pvä, etkä voi tietää huhtikuun aurinkoa… Lumi on varmaan sulanut 1.4, joten ennustit oikeaan säätilan. Anteeksi nyt tämä pikkumaisuus. ? Toisaalta, teksteissäsi rima on korkealla ja siksi kai haen ” täydellisyyttä”. Kerroit, että tekstejä ajastetaan ja tehdään etukäteen. Ja myönnän, luen tekstisi aina useampaan kertaan, ensin hotkaisen, sitten hitaammin, sitten mietiskellen ja lopulta näen ne kuvatkin. Joten saanen anteeksi, olen ja pysyn innokkaana tekstiesi lukijana ?
Huomattu on, kiitos. 🙂 Itse katson niin vähän telkkaria, että urheiluruudun loppukevennys on jäänyt näkemättä. Kysyin asiasta isältäni, joka oli seuraamassa kisoja ja hän tiesi kertoa, että Sallastahan se klippi tosiaan oli. Tarkat silmät sinulla! Nyt ehkä vähän takerrutaan lillukanvarsiin, mutta huhtikuu edustaa minulle kevättä, aurinkoa ja heräilevää luontoa, siksi pieni yleistys sallittakoon, vaikka ennustaja en olekaan. 😉
Kyllä, rutistin ja puristin lillukanvarsia ja lujasti ?. Mutta hei, se oli vasta neljännellä lukukerralla… No hyvä on, lukaisin tämän jutun tänäänkin. Koitan jatkossa takertua tyynyyn, jos tulee tällaisia epäoleellisia ajatuksia päähän ?. Kaikki hyvin?
Tunturin voima on niin vastustamaton että muutin tänne länsilappiin vantaalta. Enkä ole katunut
Sydämen ääntä on seurattava. Arvostan.
Hei Pia. Huomasin laskettelukuvasta vanhan ystäväni Raijan, äitisi. Isäsi taas on sukulaisemme, joten olipa hauska osua sivuillesi. Terveisiä kotiin.
Onpas tosiaan hauska yhteensattuma! Terveiset kerrottu! 🙂