Vatsataudin jälkimainingeissa ei ensimmäiseksi tulisi mieleen lähteä katsoa teatterikappaletta, jossa ahmitaan ylettömiä määriä ruokaa, ahnehditaan, röyhtäillään, voidaan pahoin, ammutaan, humallutaan ja sikaillaan, jossa veri valuu ja miehet seisovat munasillaan katsojan silmien edessä. Ennakkoasetelmasta huolimatta tartun KOM-teatterin lavalle rakennetusta keittiöstä tarjoiltuun valkosipulileipään ja heittäydyn hetkeen, tuli mitä tuli.
Ranskalainen luomukana menettää kaulansa Antto Melasniemen heilauttaessa veistään. Parsa-annosten päälle valutetaan hollandaise-kastiketta ja sinisimpukat kypsyvät silmiemme alla. Jälkiruoan marenki liekitetään avotulella, joka roihuaa hetken aikaa kaasuhellan lisäksi työtasolla ja lattialla. Lopuksi pöytään kannetaan koston väline, se karmaisevin ruokalaji, jota nuollaan, nuuskitaan ja imeskellään hartaasti.
Ensimmäisen näytöksen aikana lavalla ja sen takana tapahtuu. Kameramies (joka itse asiassa on nainen) juoksee näyttelijöiden mukana pihalla, autossa, kadulla ja kirjastossa, joka on piilotettu sivuhuoneen oven taakse. Samaan aikaan ravintolan valokirjaimet vilkkuvat, Elmer Bäckin kertoja lukee otteita gourmetkirjallisuudesta ja Vilma Melasniemen näyttelemä vaimo purjehtii paljettiasussaan vasemmalta oikealle. Lava täyttyy teatteritupakan savusta, varkaan veli suoltaa solvauksia ja poikasopraano laulaa mikrofoniin. Kun kaiken tämän lisäksi teatterisalissa leijuu vastavalmistetun ruuan tuoksu, aistien ylikuormittuminen on todella lähellä.
Kuva: Noora Geagea
Vuosiin en ole nähnyt vastaavaa visuaalista ilotulitusta näyttämöllä. Ärsykkeiden yltäkylläisyys hengästyttää, eivätkä silmät ehdi millään mukaan jokaiseen yksityiskohtaan. Jättikokoisen taulun kehyksiin heijastetaan lähikuvaa keittiöstä. Livekuvassa apupoika ja kokki mässäilevät vihanneksilla ja hedelmillä tavalla, jonka symbolinen merkitys ei jää epäselväksi. Mehustetun kurkun siemenet valuvat leukaa pitkin, survotun sitruunan mehu lainehtii kaulalla ja kädet tekivät työtä käskettyä. Suorasukainen ja irstas leikki saa kolme vanhempaa rouvaa poistumaan päitään pyöritellen katsomon takaovesta. Väliajan alkaessa ranskalainen kananpoika pilkotaan palasiksi ja tarjoillaan halukkaille. Olen ensimmäisenä jonossa.
Toisella puoliajalla ehtii hengittää. Varsinainen väkivalta ja kidutuskohtaukset on onneksi jätetty valkokankaalle. Fiktiokin karkaa lavalta, mutta palaa takaisin loppukohtaukseen.
Esityksen jälkeen vatsa ei vello, mutta pää humisee. En tiedä ymmärsinkö mitään, mutta taidetta ei aina tarvitsekaan ymmärtää. Riittää että ajatukset saavat uuden suunnan. Himoitsemme valtaa, mutta kestämmekö seuraukset? Onko meillä oikeus uhrata eläviä olentoja lautasillemme pelkän nautinnon vuoksi? Sillä niinhän me teemme, emme me elääksemme lihaa tarvitse.
Kuva: Noora Geagea
Peter Greenawayn vuonna 1989 ohjaamasta elokuvasta muokattu teatterisovitus on ruokaharrastajalle ehdoton elämys. Mutta millainen, sen saa jokainen päättää itse. Näytökset pyörivät toukokuun puoliväliin saakka ja lippuja on edelleen saatavilla.