Kaupallinen yhteistyö: Visit Kajaani
Olen pyhittänyt vuoden 2019 kotimaanmatkailulle. Suunnitellessani reissuja ja pähkäillessäni kotimaan kohteita olen törmännyt sekä omiin että muiden ennakkoluuloihin. Kajaani toi mieleeni lähinnä työttömyydestä kärsivän kaupunkipahasen keskellä karuinta Kainuuta. Kun etsiskelin internetin uumenista muiden matkabloggaajien kokemuksia Kajaanista, vastaan tuli vain lumisia kuvia Kajaaninlinnan raunioista. Ei kovin houkuttelevaa.
Sitten puoliskonikin, joka ravaa Kajaanissa tasaisin väliajoin työtarkoituksissa, totesi, ettei kaupunkiin todellakaan kannata huvikseen matkustaa. Siellä ei kuulemma ole mitään nähtävää. Kuultuani saman totuuden useammasta suusta, alkoi Kajaani toden teolla kiinnostaa. Kaupungissa, joka on perustettu yli 400 vuotta sitten, on pakko olla jotain nähtävää. Päätin löytää parjatusta pitäjästä positiivisia puolia – vaikka väkisin.
Lyöttäydyin miehen matkaan, kun hän seuraavan kerran matkusti Kainuun pääkaupunkiin. Hän lensi paikalle päivää aiemmin, minä matkustan maata pitkin. Valtion Rautatiet kuljettaa minut perille vain puoli tuntia myöhässä, mikä lienee omanlaisensa saavutus sydäntalvella, jolloin lumi tuiskuaa ja pakkanen paukkuu. Konduktöörin kuulutuksissa on havaittavissa sarkasmia, kun hän kertoi talven yllättäneen tämänkin kiskoilla kulkevan intercity-junan. Viivästystä kompensoidaan sentään ilmaisella kahvilla ja teellä.
Kahden vuorokauden pikavisiitistä kehkeytyykin lopulta Visit Kajaanin emännöimä blogimatka, jonka aikana juoksen läpi pitäjän tarkan aikataulun ohjailemana. Suoraan junalta taivallamme läpi kiristyvän pakkasen sisälle lämpöistä valoa hehkuvaan, keltaiseen hirsitaloon, jossa meitä odottaa kolmen ruokalajin illallinen.
Anorak on kuin punavuorelainen hipsteriravintola keskellä Kajaania. Keltaisen talon valmistumisvuodesta ei ole vuorenvarmaa tietoa, mutta seinien sisältä löytyneiden sanomalehtien perusteella rakennuksen vanhimmat osat, Kajaanin piirilääkärin, Samuel Roosin, entiset asuintilat ovat lähes 200 vuotta vanhoja. (Roos muuten oli aikanaan myös yksi suomen kielen kehittäjistä ja on keksinyt mm. sanat sähkö ja hiilihappo. Kielen ammattilainen arvostaa!). Paksut hirsiseinät ovat nähneet elämän koko kirjon. Vuosien mittaan se on kätkenyt kattonsa alle synnytyssairaalan vastasyntyneitä, kansakoulun pulpetteja, sähkölaitoksen virkamiehiä, hyllymetreittäin kirjaston kirjoja ja seinätolkulla kuvataidekoulun taidetta. Ennen mittavaa sisätilojen remonttia talovanhuksessa toimi Kainuun Pirtti – käsityöläisasema kangaspuineen kaikkineen.
Vuonna 2013 rakennus jäi tyhjilleen, ja kun uusia vuokralaisia ei löytynyt, kiinteistön kohtalona oli kaupungin järjestämä huutokauppa. Onneksi kajaanilaisen, R-collection -vaatemerkistä tunnetun yrityksen omistajat näkivät historiaa havisevan hirsitalon mahdollisuudet. Kolme ja puoli vuotta kestänyt perinnerakentamisen periaatteita noudattanut korjausprojekti valmistui vuonna 2017. Ravintola Anorak oli syntynyt.
Huom! Ravintolan omistajat ovat sittemmin vaihtuneet ja nykyään (2020) keltaista hirsitaloa emännöi Gastrobar3. Vielä en ole ehtinyt istumaan uuden ravintoloitsijan pöytään, mutta kovasti olen jo kehuja kuullut. Ehkä tänä kesänä?
Istumme tunnelmallisen ravintolan ikkunapöytään. Yksi kajaanilaisen ruokaperinteen edustajista, hölskyhauki, on valitettavasti viivattu listalta yli, sillä menu on vaihtumassa seuraavalla viikolla. Onneksi ruokalistalla on muutakin mielenkiintoista, kuten sienibruschetta ja lanttucappuccino. Etenkin jälkimmäinen on ihana – kekseliäs ja omaperäinen makuelämys, joka tarjoillaan voissa paistetun leivän kanssa. Minä tungen lusikkani miehen annokseen ja yhteistuumin päätämme yrittää toistaa sen kotona.
Nappisuoritus sekä visuaalisesti että makumielessä on myös pääruuaksi tilaamani kvinoalla ja sienillä täytetty kaalikääryle. Lisukkeeksi lusikoitu kukkakaali on mieletön makuelämys. Kokki ei uteluista huolimatta suostunut paljastanut, miten rouskuvan rapeaksi paahdettu kukkakaali oli valmistettu. Riittävästi mausteita ja uuniin, tuohon ylimalkaiseen ohjeistukseen oli minun tyytyminen. Jälkiruokalistan jugurttipannacotta tarjoiltiin fenkolin kanssa. Enpä itse olisi koskaan osannut yhdistää kyseisiä raaka-aineita, mutta kokeileva keittiö ottaa kopin tästäkin.
Keskustelu käy kiivaana illallisen aikana. Puhumme kirjastopalvelujen parantamisesta ja legendaarisen Pekka Heikkisen leipomon tulipalosta. 105-vuotias, Suomen paras -tittelilläkin palkittu leipomo paloi poroksi keväällä 2018. Onneksi yli satavuotias leipäjuuri pelastui, sillä sitä oli säilytetty kolmessa eri paikassa. Varmuuden vuoksi.
Viinisuositukset osuvat napakymppiin. Ne toimittaa ravintolaan persoonallisista viineistään tunnettu Soil Wine Group, joka aina menun vaihtuessa opastaa Anorakin sommelieria viinien valinnassa. Mielet muikeina jätämme jäähyväiset keltaiselle hirsitalolle ja lähdemme suunnistamaan kohti Karolineburgin kartanoa. Joelle avautuva aurinkoinen terassi on tultava testaamaan lämpimämmillä keleillä, nyt pakkasta on lähes 20 astetta.
Ylitämme Kajaaninjoen ja käännymme vasemmalle. Lunta on melkein puoli metriä, onneksi huopatossuissa on pitkät varret. Suomen pohjoisimman kartanon, Karolineburgin paraatipuolen portit ovat kiinni, mutta muutaman mutkan kautta löydämme vihdoin pääsisäänkäynnille. Sormia nipistelee, mutta varpaat ovat lämpöiset. Pihassa on hipihiljaista, lumi vaimentaa vähäisetkin äänet. Saamme avaimet pihatalossa olevaan saunalliseen huoneistoon ja kopistelemme sisään. Huoneisto on kaunis kuin karamelli, historia humisee tyylihuonekalujen kaarevissa jaloissa ja seiniä peittävissä kangastapeteissa. Nurkassa kohoaa kaunis kaakeliuuni. Nostan jalat sohvalle ja kaivan läppärin esiin. Haluan kirjata muistiin tuoreeltaan kaiken jo tähän mennessä koetun.
Mies kolistelee toiletissa, ja kurkkaa kohta ovesta. Putket ovat varmaan jäässä, hän huomauttaa, sillä vessa ei vedä. Yritämme keksiä konsteja omin päin, mutta joudumme lopulta luovuttamaan ja soittamaan apua. Tilanne hoidetaan sujuvasti. Saamme ohjeistuksen kerätä kamppeemme kasaan ja vaihtaa huoneistoa. Uusi kortteeri sijaitsee Karolineburgin päärakennuksen yläkerrassa, kartanon rouvan mukaan nimetyssä hillittömän hienossa sviitissä. Seuraavat puoli tuntia vietän tutkaillen huuli pyöreänä salin ja kahden makuuhuoneen yksityiskohtia, enkä malta rauhoittua ennen kuin olen taltioinut jokaisen niistä kameran muistikortille.
Hetken kuluttua tajuan, että olemme yksin 180-vuotiaassa rakennuksessa. Alkaa hirvittää. Kuuntelen, kun kartanon seinähirret pitävät ääntä. Lattia narisee ja lasivitriini helähtää joka askeleella. Peilejä on paljon, ja pelkään näkeväni niissä varjoja menneisyydestä. Mieleni kehittelee yliluonnollisia selityksiä milloin millekin kolahdukselle. Luojan kiitos mieheni päätti yöpyä kartanossa kanssani, ilman häntä olisin varmasti juossut karkuun aikoja sitten. Hänen turvallisesta kainalostaan huolimatta en uskalla avata silmiäni, kun havahdun aamuyöstä. Hapuilen yöpöydällä olevaa lasia, otan kulauksen ja kaivaudun tiukemmin vällyjen väliin. Loppuyön nukun lapsen lailla, eikä kummituksesta kuulu pihahdustakaan.
Saavuimme kartanolle säkkipimeässä, aamun valossa kaikki näyttää vieläkin kauniimmalta. Historiallinen kartanomiljöö näyttää lumivaipassaan lumovalta. Laskeudumme alakertaan aamiaiselle. Tarjolle on katettu paljon paikallisia tuotteita: savumuikkua, juustoleipää ja rönttösiä, jotka on täytetty perunalla ja puolukalla. Niiden lisäksi kannan pöytään pitkään haudutettua puuroa, maukasta munakasta ja hillopurkkiin kerrostetun jugurttiannoksen. Kristallikruunujen loisteessa ja valkoisten pöytäliinojen ääressä tunnen itseni entisten aikojen kartanonrouvaksi. Näissä saleissa on skoolannut muiden säätyläisten mukana myös Elias Lönnrot. Aikamoista.
Seuraan liittyy Arja Kurkinen, Kainuun maa- ja kotitalousnaisten asiantuntija. Keskustelemme pitkään lähiruoasta, sen kannattavuudesta ja haasteista. Kainuu maistuu kotoisalta, onhan alueen erikoisuuksissa paljon samaa kuin vanhempieni synnyinseuduilla, Itä-Lapissa ja Savon sydämessä. Sijaintinsa perusteella se on varmasti saanut vaikutteita molemmista suunnista.
Pienen sulatteluhetken jälkeen on ohjelmassa käyskentelyä Kajaaninjoen rantapenkereillä. Saan oppaakseni Päivi Huuskon, joka tuntee Kajaanin ja sen historian kuin omat taskunsa. Ihailemme Suomen ainoaa toiminnassa olevaa tervakanavaa. Juuri nyt se on kaivautunut kinosten alle, mutta kesällä kanavalla järjestetään tervansoutunäytöksiä, joissa käytetään alkuperäisen mallin mukaisia kapeita ja pitkiä puisia veneitä. Jalka humpsahtaa syvälle hankeen, kun kurkistelen kanavan syviin syövereihin. Talvisin tervakanava ei ole parhaimmillaan, mutta onneksi mielikuvitus hoitaa homman kotiin.
Kapeaa tervakanavaa pitkin Kainuun metsissä keitetty kallisarvoinen terva soudettiin aina Ouluun asti. Terva lastattiin 100 litran tynnyreihin ja niitä soutamaan määrättiin naisia ja lapsia, kun miehet pitivät perää ja varmistivat veneen suunnan. Kainuun mereksikin kutsuttu Oulujärvi koetteli kulkijoita ja moni jäi sille tielleen aaltojen ärjyessä aavalla ulapalla.
Vaikka tiesin Oulujärven suureksi, en arvannut, että se on Suomen neljänneksi suurin järvi. Ja jos lähdetään mittaamaan valtakunnan suurimpia selkiä, Oulujärvi vie ylivoimaisen voiton. Kesäaikaan järvenselällä seilaa höyrylaiva S/S Kouta. Alkaa pikkuhiljaa tuntua siltä, että minun on palattava Kainuun sydämeen kesällä. Haluan höyrylaivan kannelle aistimaan menneitä aikoja, haluan istua vierasvenesataman terassilla ja pistäytyä joen rantatöyräällä komeana kohoavassa Siriuksessa, vain kesäisin auki olevassa ravintolassa, jossa ovat istuneet iltaa muiden suurmiesten ohella Kekkonen ja Bresnev.
Joki on jäässä, mutta voimalaitoksen kautta kulkeva vesi virtaa vapaana. Sulassa vedessä lipuu parikymmenpäinen joutsenparvi, jotka ovat päättäneet jäädä. Pakkanen ei tunnu vaikuttavan valkoisiin lintuihin, ne pörhentelevät sulkiaan ja tarkkailevat sillalla kulkijoita. Tämän tästä sillalle ilmaantuu joku, jolla on taskussaan leivänmuruja. Silloin parvessa käy kuhina. Unohdun katselemaan lintuja niin pitkään, että myöhästyn muutaman minuutin seuraavasta tapaamisestani. Puhelinkin on unohtunut majapaikkaan, joten en pysty ilmoittamaan myöhästymisestä kenellekään. Naurahdan itsekseni, sillä tällaistahan elämä ennen oli. Kännykät ovat kulkeneet taskuissamme vasta reilut 20 vuotta.
Teehuone Tsaikassa minua odottaa Kajaanin kulttuuri- ja tapahtumapäällikkö ja Runoviikkojen vetäjä Tuula Tikkanen. Syömme lounasta ja keskustelemme kulttuurista ja Suomen suurimmista runofestivaaleista, joita kuratoi tänä vuonna Kati Outinen. On jotenkin käsittämätöntä, että täällä keskellä Kainuuta kulttuuri kukoistaa yhtä voimakkaana kuin pääkaupunkiseudulla. Toisaalta, jos kaupunki on perustettu vain muutama vuosikymmen Helsingin jälkeen, onko tuo loppujen lopuksi suurikaan ihme.
Jonkinlaista vihiä Kajaanin runsaasta kulttuuritarjonnasta sain jo kollegoiltani Helsingissä. Työkaverini kertoi, kuinka hän ihailee Kajaanin kaupunginteatterin johtajaa Helka-Maria Kinnusta, ja kehotti varaamaan liput johonkin kaupunginteatterin näytökseen. Tein työtä käskettyä, joten iltapäivän päätteeksi istahdin teatterikatsomon kolmanteen riviin. Ennen näytöstä pääsin kurkistamaan kulisseihin, vaatevarastoihin, ompelimoon ja muihin teatterin takatiloihin. Kaupunginteatteri toimii kahdessa vanhassa puutalossa, eivätkä fasiliteetit vastaa lähellekään arvostetun talon toimintaa. Uudet toimitilat ovat suunnitteilla, mutta siihen asti on pärjättävä lahoavien lattioiden ja kylmää hohkaavan kallioperustuksen kanssa.
Pässin päivänäytös käsittelee maahanmuuttopolitiikkaa, perhemalleja, ja sitä, miten teemme joka päivä pieniä valintoja, jotka voivat vaikuttaa koko loppuelämään. Pässi itkettää ja naurattaa. Suurimman vaikutuksen minuun tekee yli 40 vuotta teatterissa töitä tehnyt karismaattinen näyttelijä Esko Vatula esittää triplaroolin Jokke-pässinä, Bagdadin filharmoonikkojen sellisti Damirina ja 9-vuotiaana Tinja-tyttönä. Loppu raastaa ja repii, näytelmä tekee vaikutuksen ja jää pyörimään päähän pitkäksi aikaa. Jos joskus Kajaaniin matkaatte, menkää teatteriin. Lupaan, ettette kadu.
Kello alkaa lähestyä viittä ja juna Paltamoon odottaa. Marssin Cafe Mokkaan ja pyydän mukaani runsaan salaatin. Yhdessä vuorokaudessa olen kokenut enemmän kuin koskaan osasin kuvitella. Olen tyytyväinen, etten kuunnellut neuvoja, joita ennen matkaa sain. Menkää Vuokattiin, minulle sanottiin. Vuokatissakaan en ole käynyt, mutta hiihtokeskus on hiihtokeskus. Halusin todistaa, että myös Kajaani on näkemisen arvoinen.
Junassa matkalla Paltamoon käyn mielessäni läpi kokemaani, ja tiedän onnistuneeni paremmin kuin hyvin. Tiedän myös palaavani, sillä haluan kokea kaupungin kesäaikaan. Tahdon seilata höyrylaivalla Ärjänsaareen ja kivuta Akkovaaran laelle. Haluan seurata tervansoutunäytöstä ja kierrellä kajaaninlinnan raunioilla. Ja sinut, joka tätä luet, tahdon toivottaa tervemenneeksi Kajaaniin, sillä kulttuurikaupunki on todellakin kokemisen arvoinen!
