Vielä joskus vietän joulun keskellä kaamosta. Sinisen hämärän sylissä, lempeän pimeyden keskellä, hankien kimmeltäessä tähtikirkkaassa yössä. Takkatulen loimussa, kelomökin lämmössä, kuusen kynttilöiden hennossa valossa. Kaukana kaikesta, käpertyneenä kalleimpani kainaloon.
Yöllä kiipeän tunturin laelle todistamaan revontulien pauketta. Pienenä, nöyränä olen yhtä alla avautuvan maailman ja ikuisen avaruuden edessä. Ympärilläni suuri hiljaisuus, kädessäni rakkaimpani käsi.
Lumen valo, sen tuhannet erilaiset värisävyt. Pakkasen narina huopatossujen alla, posket, jotka hehkuvat punaisina, kehyksinään valkoisiksi huurtuneet hiussuortuvat. Upottava hanki, tykkylumen kuorruttamat puut ja tuulen hiomat kinokset. Harmaantuneet kelohonkaiset seinät, nenään hiipivä lämpiävän puusaunan tuoksu.
Suksen ääni vasta ajetun rinteen pinnassa, sauvan narina murtomaaladulla, hissien kolahdukset ja uutteran lumikissan yössä loistavat silmät. Kuuma kaakao ja lumesta paakkuuntuneet lapaset. Vaaramaisemat, joissa sieluni lepää. Pohjoisen tyttö, etelään eksynyt, se minä olen.
Hui! Enpä ole lukenut aiemmin tekstiäsi niin, että hyppäsin kuvien yli löytääkseni äkkiä lisää. Kolmannella lukukerralla maltoin katsoa jo kuvatkin. Aivan huikeaa tekstiä, aivan mahtavat kuvat! Miten osaat kirjoittaa näin tunnelmaisesti ja sydämeen menevästi? Tämä on Top3:ssa! Ja mikä aamunavaus minulle. Iiiiso hymy ?
Olikohan tämä todellista? ❤
KIITOS, tämä on parasta palautetta, mitä kirjoittajalle voi antaa! 🙂 🙂
Vau! Tämä teksi sai aikaan sydämen iloisen sykähdyksen ja kaipuun tuonne Pohjolaan. Olen itse kasvanut vaaramaisemissa kaukana Pohjois-Karjalassa, samonnut metsiä ja pitänyt niitä yhtenä suurena leikkikenttänä. Lapsuudessa kuitenkin vähintään kerran vuodessa matkustimme Lappiin, Muonion seudulle tai yhä ylemmäksi Saana – tunturin kupeeseen. Nuo reissut jättivät ikuisen ikävän niihin maisemiin. En tiedä onko se kaipuuta lapsuuteen, vanhempieni omaa Lappi – rakkautta (70-luvulla ja 80-luvun alkupuolella he vaelsivat suksin ja jalkaisin ympäri pohjoista vuoden ajasta riippumatta, rinkat selässään, autiotuvasta autiotupaan, Norjan puolelle ja takaisin, valloittivat lähes kaikki tunturit. Kahdestaan tai suuremmassa joukossa, toinen toistaan tukien silloin ja yhä edelleen kohta 40 vuoden jälkeen) vai omaa mielikuvitukseni tuotetta. Tiedän vain, että tunturilappiin on vielä päästävä! Käsi kädessä sen rakkaimman kanssa, niin kuin itsekin kirjoitit 🙂
Ooh. Kylmät väreet kulkivat selkäpiitäni pitkin kommenttiasi lukiessa. Tälläkin hetkellä istun Pyhätunturin hotellin ravintolassa ja katson ikkunoista kun lumi pöllyää ja kinokset kasvavat silmissä. Tänään lähden taas kohti etelää, mutta seuraavan reissun lennot on jo melkein ostettu helmikuun alkupuolelle. Nämä maisemat ovat sellaisia, ettei niitä unohda koskaan. Ihana on myös vanhempiesi tarina, kiitos, kun jaoit sen Kat!
Moi Pia!
Ihanaa haaveilua sulla.Nykypäivän nuorilla on niin kiireinen elämänrytmi,että en yhtään ihmettele sun kaipuuta hiljaisuuteen ja rauhaan.
Mä oon kans pohjosesta Pyhäjoelta.
Kävin kansakoulua ykkös ja kakkosluokan pohjosessa.Talvella oli kovat pakkaset ja huopatossut narskuen kävellen kouluun.
Sitten isä päätti(se oli perheessä laki) että muutetaan etelään Turun lähelle vuosi oli -57.Sen olen huomannut että luonteeni on niin pohojalainen juuret kun ovat siellä.
En tiedä kaipaanko sinne koska olin niin nuori sieltä lähtiessä.Monien asuinpaikkojen Turku Malmö Helsinki Lahti Tukholma jälkeen pysähtynyt tänne Turun seudulle eläkepäiviä viettämään.
Moi Eeva! Huopatossut narskuvat näissä jaloissa edelleen, viimeksi tänään 20 asteen pakkasessa. Kovimmilla pakkasilla pohjoisessa kaikilla naapuruston lapsilla oli päässään karvalakit, sellaiset missä keikkui ketunhäntä. Uskaltaisikohan sellaista enää päähänsä pukea, kun turkisten käyttämistä katsotaan karvaasti. Lapissa sen antama lämpö oli ja on varmasti edelleen vertaansa vailla. Mukavia eläkepäiviä Turkuun, kiitos kun jaoit tarinasi!
Helsingin tyttö, pohjoiseen eksynyt,se minä olen. Reilu vuosi sitten muutto Äkäslompoloon ympärillä suuri hiljaisuus ja hämärän hyssy.
Ooh. Rohkeaa ja kadehdittavaa. Ei Helsinki täältä mihinkään katoa, aina pääsee takaisin. Kahden viikon kuluttua minäkin palaan taas hetkeksi lumille, ikävä on jo kova.