Olen koukussa MasterChefiin. Katsottuna ovat kaikki suomalaisversion kaudet, junior-painos ja joitain täkäläisessä teeveessä esitettyjä muiden maiden versioita. Australian kotikokkien aiemmat tuotantokaudet ovat kuitenkin jääneet välistä, siskoni jatkuvasta hehkutuksesta huolimatta.
Pari viikkoa sitten flunssaisena etsin suoratoistopalveluista katsottavaa, kun silmiini osui aussien uusin kausi. Jo ensimmäisen jakson alkupuoliskolla kyynelehdin. Ohjelmasta oli osattu tehdä todella tunteisiin vetoava ja hyväntuulinen. Tuomarit olivat symppiksiä ja kannustavia ja kilpailijoiden tarinat samaistuttavia.
Siitä lähtien olemme katsoneet jaksoja miehen kanssa yhdessä, vähintään yhden per päivä. Olemme oppineet miltä näyttää krokotiilin liha, millaisia ovat inkamarjat ja mitä tarkoittaa leipurinkerma. Olemme seuranneet pastataikinan vaivaamista, majoneesin epäonnistumista ja viiriäisen puhdistamista luista ja ihmetelleet silmät suurina kokkaukseen hurahtaneitten tavisten taidonnäytteitä. Voittaja-annoksia, jotka voisi lisätä huippuravintolan listoille sellaisinaan.
Onnistuneiden annosten jujuna tuntuvat usein olevan erilaiset tekstuurit. On hampaissa rouskuvaa pekonimurua, suussa sulavaa moussea, tuhkaksi poltettua purjoa, rapeaksi pikkelöityjä vihanneksia, geelimäistä hyytelöä, samettista pyreetä, täydellisesti kypsynyttä lihaa tai kalaa ja kaiken kokoavaa kastiketta. Lautaselle kootaan useampia komponetteja samasta raaka-aineesta: inkivääriä crumblena, jäätelönä ja karamellisoituna. Lopputulos on kaunis katsella ja lähentelee taidetta.
Omassa keittiössäni harvoin yllän tai edes yritän päästä vastaaviin suorituksiin. Vaikka tykkään silloin tällöin syödä fine dining -ravintoloissa ja välillä hifistellä ja nysvätä itsekin, komponenttien määrässä en pärjää masterchefeille. Annoksen pikkutarkkaan sommitteluun ja pinsetein asetteluun kärsivällisyys tuskin koskaan tulee riittämään. Ruoka jäähtyy ja ruokaseura hermostuu.
Ruokafilosofiani noudattaa sanontaa vähemmän on enemmän, less is more. Yksinkertaista, hyvää ruokaa muutamista laadukkaista raaka-aineista. Tänä viikonloppuna se tarkoitti sitruunaperunoita ja broilerinsydämiä salvia-kermakastikkeessa. Lisukkeena pikkelöityjä porkkanoita ja vihersalaattia. Jälkiruuan löysi google: äidin ja isän pihapuusta poimitut omenat saivat kaverikseen uunissa paahdettua keksimurua ja nougatjäätelöä, joka haettiin lähikaupan pakastealtaasta. Inspiraatiosta kiitos HS:n ruokasivuille, joiden julkaiseman reseptin tuunasin suuhuni sopivaksi.
Jälkkäriohje vaikutti ensin monimutkaiselta, mutta osoittautui hyvinkin nopeaksi toteuttaa. Ihanan rapea keksimuru säesti voissa, sokerissa ja kanelissa pehmenneiden omenakuutioiden ja kermaisen jäätelön liittoa. Kun lahjaksi saamani musta mc-essu päälläni levittelin lasilautaselle murustettua, kullanruskeaa keksiä, asettelin päälle karamellisoituneita omenoita ja viimeistelin annoksen kuumalla lusikalla muotoillulla jäätelöpallolla, tunsin itseni lyhyen hetken ajan oman keittiöni masterchefiksi. Oikeaan kisaan minusta ei ikinä olisi.
Astetta hienompi omenamuru (2–3 nautiskelijalle)
keksi:
25 g huoneenlämpöistä voita
2 rkl neljänviljan hiutaleita
1 rkl vehnäjauhoja
1 rkl ruskeaa sokeria
1/2 rkl valkoista sokeria
25 g mantelijauhoa
1 tl kardemummaa
paistetut omenat:
omenaa kuutioituna
1–2 rkl tummaa ja/tai valkoista sokeria
1/2 tl kanelia
25 g voita
Tee ensin keksi. Sekoita kuivat aineet pehmeään voihin ja levitä leivinpaperoidulle pellille. Paista kullankeltaiseksi 200 asteessa n. 10 minuuttia. Tarkkaile keksiä, sen reunat palavat herkästi. Anna jäähtyä ja murustele. Kuutioi omena, kotimaisia ei tarvitse kuoria. Sulata voi pannulla tai pikkukattilassa ja heitä sekaan sokeri ja kaneli. Pyörittele omenakuutioita voi-sokeri-kanelissa, kunnes ne pehmenevät. Kokoa annos: alimmaiseksi keksimuru, väliin omenat ja päälle jäätelö.
