Kahden vuoden kuluttua vanhempani juhlivat safiirihäitä. On käsittämätöntä ajatella, että kaksi ihmistä ovat pysyneet yhdessä ja jaksaneet toisiaan jo 43 vuotta. Ihastuneet, rakastuneet, saaneet ja kasvattaneet neljä lasta, yrittäneet, onnistuneet, lyöneet päätään seinään, nauraneet, itkeneet, ja siitä huolimatta jatkaneet. Koska ovat tahtoneet. Tässä perspektiivissä oma parisuhdehistoriani on pientä puuhastelua. Onneksi eliniän ennuste on lupaava, minullakin on vielä mahdollisuus neljäkymmentävuotiseen yhteiseloon.

Aikuistuttuamme me tyttäret olemme heränneet arvostamaan vanhempiemme tahdon voimaa ja monikymmenvuotista parisuhdetta, jossa edelleen halataan, puhutaan ja pussataan. Ikävöidään ja ollaan ylpeitä puolison saavutuksista. Tsempataan ja seisotaan toisen takana, vaikka mikä olisi.

Siksi tänäkin vuonna halusin tehdä heidän hääpäivästään jollain lailla spesiaalin. Muistaa jollain tavalla, ihan vaikka pienestikin. Ostin kalatiskistä kilon ahvenia ja kolusin kotimetsien kantarelli- ja mustikka-apajat. Istutin juhlakalut kotitalonsa terassille ja tarjoilin lasin kuohuvaa, rakkaudella haudutettua ahvenpataa ja jäätelöä tuoreiden marjojen kera jälkiruuaksi.

ps. Myönnettäköön, että pääkokkina tällä juhlaillallisella hääri eräs hyvinkin potentiaalinen vävyehdokas, mutta siitä lisää joskus myöhemmin. 😉