Kesän korvilla pyörin lakanoissani, enkä saanut unta. Ajatukset heittivät kärrynpyörää, eikä mieli rauhoittunut millään. Oli pakko nousta ylös ja ottaa kynä käteen. Jos kirjaisin ylös kaiken, mitä mielessä liikkui, olisi ehkä helpompi nukahtaa. Kirjasin tekemättömiä töitä ja ideoita, jotka odottivat toteuttamistaan.

Sinä yönä pyörittelin päässäni myös kirjaideaa, joka omasta mielestäni oli erinomainen ja toimiva, ja johon en ainakaan itse vielä ollut törmönnyt. Ladoin ranskalaiset viivat allekkain ja lisäsin mustaa valkoiselle kaiken, mitä aamuyöstä itsestäni irti sain. Sitten suljin vihkon ja painoin pääni tyynyyn.

Aamulla alkoi kiivas googlettaminen. Onko tosiaan niin, ettei tällaista kirjaa ole aiemmin tehty? Miten voi olla mahdollista, ettei ulkomailtakaan löydy vastaavaa? Kirjoitin siltä seisomalta kirjaehdotuksen, hahmottelin käsikirjoitusta ja sepitin saatekirjeen. Heti seuraavana päivänä uskaltauduin lähettämään tuotokseni muutamalle kustantajalle. Sydän pamppaillen jäin odottamaan vastauksia.

Nytkö se viimeinkin tapahtuu, yhdestä suuresta unelmasta tulee totta?

Keittokirjaa en halunnut kirjoittaa, mutta yhdessä syömistä halusin edistää. Uskoin omaan ideaani niin lujasti (kuten jokainen esikoiskirjailija todennäköisesti tekee), että tyrmistyin, kun ensimmäinen torjunta tuli. Kirjoitat hyvin, palautteessa sanottiin, mutta juuri nyt kyseinen kirja ei sovi kustannusohjelmaamme. Ole ihmeessä yhteydessä, jos muita ideoita ilmaantuu!

Samantapaisen palautteen sain useammalta kustantajalta ja aloin vähitellen lannistua. Kaiken huippuna yksi maamme suurimmista kustannustaloista puhutteli minua väärällä nimellä ja kertoi, kuinka keittokirjojen kustantaminen ei tällä hetkellä ole kovin kannattavaa. Jos he oikeasti olisivat lukeneet lähettämäni käsikirjoituksen saatteineen, olisi kustantamolle saattanut käydä ilmi, että kyseessä ei ole keittokirja, eikä nimeni ole Päivi.

Kirjamessuilla ojentelin käynttikortteja kustantajalle jos toisellekin ja sanoin palaavani asiaan. En kuitenkaan koskaan ehtinyt tehdä niin, sillä seuraavalla viikolla matkustin Ranskaan. Happy Hamletin kiireettömässä ja lempeässä ilmapiirissä uskaltauduin jakamaan ideani residenssiin saapuneelle Jonna Hietalalle, kansainvälisesti menestyneen neulelehden, Laine Magazinen perustajalle.

Tapani mukaan vähättelin ideaani ja kerroin heti kättelyssä, että ei siitä varmaan koskaan tule mitään, kun niin moni kustantajakin on kirjan torpannut. Jonna kuitenkin maanitteli minut kertomaan ajatuksistani tarkemmin. Mitä pitemmälle pääsin, sitä enemmän hän innostui. Tiedätkö mitä, hän lopulta sanoi, minusta kirjaideasi on loistava, ja olisi mahtavaa saada kustantaa se! Lähetä minulle käsikirjoitushahmotelmasi ja katsotaan, onko yhtiökumppanini samaa mieltä.

Tuijotin hölmistyneenä vastapäätä istuvaa tyyppiä. Kuulinko oikein, halusiko joku oikeasti ottaa ideastani kopin? Suhtauduin entisen koulukiusatun varauksella: olin melkein varma, että minua pidetään pilkkanaan, ja että kyseessä on vain vitsi. Jonna joutui vakuuttelemaan minulle useaan otteeseen, että tarkoitti sanojaan. Ja kun en ottanut uskoakseni, hän tarttui lautasliinaan ja kirjaili siihen alustavan kustannussopimuksen.

Toissapäivänä, joulukuisena perjantaina matkustin Tampereelle allekirjoittamaan varsinaisen sopimuksen. Työnimellä Ruokaystävät kulkeva kirja julkaistaan kesän korvilla 2020, vain vuosi unettoman yön ja unelman heräämisen jälkeen. Se ilmestyy saman tien myös englanniksi ja lähtee kansainväliseen levitykseen. Voitte uskoa, että jännittää ja kauhistuttaa, vaikka tiedänkin, että kirjasta tulee hyvä ja hieno. Ja minusta kirjailija.

Uskokaa ihmiset itseenne, puhukaa haaveistanne ja tuokaa julki unelmianne, ja sillä saattaa hyvinkin käydä niin, että ne toteutuvat!