Ensilumireissusta on tulossa hyvää vauhtia jokavuotinen traditio. Valo mustan marraskuun synkän tunnelin päässä, jota alan odottaa jo syyskuun viilenneinä iltoina. Rinkat selässä ja suksipussi olalla astumme yöjunaan, joka kuljettaa meidät unien aikana pimeydestä hankien hohtavaan valkeuteen. Kaamoksen kääntöpiirille, jossa aurinko nousee horisontin yläpuolelle vain muutamaksi tunniksi, mutta jossa silti on valoisaa vuorokauden jokaisena tuntina. Lumi heijastaa vähäisenkin valonsäteen ja vaimentaa ympäristön äänet, kuin maailman ääret olisi vuorattu pehmeällä pumpulilla.
Lappia pidetään kalliina matkakohteena. Kymmeniä kertoja minulle on toistettu samaa mantraa: mutta samalla rahallahan lentää etelään ja siellä on sentään lämmin. Hiihtokeskukset eivät toki ole halvimmasta päästä, mutta myös matkustusajankohdalla on merkitystä. Marraskuun lopussa monissa tuntureissa availlaan rinteitä ja ensimmäiset ladutkin ovat hiihtokunnossa.
Kausi ei ole virallisesti vielä alkanut ja mäessä on tilaa. Hisseissä ei ole jonoja, eikä 10 kilometrin hiihtolenkillä tule vastaan kuin kuukkeleita ja jäniksen jälkiä. Majoitus on edullista ja hissiliputkin tavallista halvempia. Myös lento- ja junaliput ovat huomattavasti edullisempia. Yöjunalla puksuttelee ensilumille 98 euron meno-paluuhintaan. Rovaniemen ja Kemijärven rautatieasemilta on suora bussikuljetus Pyhätunturiin. Ihanteellinen ratkaisu autottomalle, etenkin kun tunturissa kulkupeliksi riittävät omat jalat.
Eikä tarvitse ahnehtia, lyhyempikin loma riittää katkaisemaan arjen aherruksen. Viiden päivän visiitillä ehtii muutakin kuin suhaamaan rinnettä alas. Pyhätunturin Isokurun laavulle on vuokramökiltä vain muutama kilometri, siispä makkarat, sinappi puukko, sytykkeet ja tulentekovälineet reppuun ja kohti lumista metsää. Varustuksemme ei ole paras mahdollinen. Nilkkapituiset talvikengät hörppäävät hankea sisäänsä joka toisella askeleella. Lunta on tupruttanut päiväkausia ja kovaksi tallatun polun päällä on parinkymmenen sentin höttölumikerros. Reitin seuraaminen on silti helppoa, sillä vaikka muiden jälkiä ei näy, polvea myöten upottava hanki huomauttaa harha-askeleista.
Lähdimme liikkeelle vasta puolen päivän tuntumassa, joten pakkasimme mukaan myös otsalampun. Päivänvaloa oli odotettavissa vain muutaman tunnin ajan. Nälkä kasvoi kuitenkin syödessä. Isokuru kiinnosti meitä molempia, joten laavulle asettumisen sijaan rymyämme alas lumivaipan peittämät jyrkät portaat. Kurun pohjalla kyltti osoittaa Pyhänkasteenputoukselle. Taipaleen pituutta ei opaste kerro, mutta silmämääräisesti karttaa arvioiden sinne ei voi olla kovin pitkä matka. Reitti näytti kulkevan pitkospuita pitkin, joten tuumasta toimeen.
Reitin vierellä virtaava puro pulputtaa vielä paikoin vapaana jäästä. Painelemme eteenpäin reipasta vauhtia, sillä hämärä tekee jo tuloaan. Saamme seuraa yksinäisestä sarvipäästä, joka tonkii jäkälää lumen alta viereisellä rinteellä. Sitten pitkospuut päättyvät ja maisema avartuu. Tuuli on pakannut polulle kinoksia ja jalka uppoaa hankeen välillä reittä myöten. Kulkeminen hidastuu ja reitti alkaa kadota.
Nietosten keskellä on paikoin mahdotonta sanoa, mihin suuntaan polku mutkittelee. Meillä ei ole mitään käsitystä, kuinka pitkä matka Pyhänkasteenputoukselle vielä on. Se saattaa olla seuraavan mutkan takana tai sitten edessä on puolen tunnin tarpominen. Yritämme vielä hapuilla hitaasti eteenpäin, kunnes vajoamme vyötäröä myöten lumeen. Käymme tahtojen taiston ja päätämme lopulta kääntyä takaisin. Jääputouksen ihaileminen ja kuvaaminen jää toiseen kertaan.
Onneksi lumen tulo on lakannut ja tiedämme pystyvämme seuraamaan omia jälkiämme takaisin. Isokurun laavulla teemme tulet. Jaksan yhä uudestaan ihailla Metsähallituksen tarjoamia puitteita. Isokurussa on sekä kota että laavu, kaksi puuliiteriä ja kuivakäymälät myös liikuntarajoitteisille. Ihailla sopii myös kanssaretkeilijöiden käytöstapoja, kaikki tilat ovat varsin siistissä kunnossa. Laavun seinässä roikkuu kymmenkunta takorautaista makkaratikkua sekä muutama harja, joilla saa puhdistettua penkit lumesta. Kyllä kelpaa tulistella.
Otsalamppu jää repun pohjalle myös paluumatkalla. Miten olinkin unohtanut lumen luoman lisävalon! Vaikka tunturin valoihin on matkaa, hanget heijastavat sen kaiken takaisin taivaalle metsässä taivaltavien iloksi. Turhaan stressasin ehdimmekö ennen pimeää, seuraavalla kerralla saatan jopa uskaltaa lähteä matkaan hämärän jo laskeuduttua.
Saunan lämmetessä googletan Pyhänkasteenputouksen, haluan nähdä mistä jäimme paitsi. Etsiessäni kuvia törmään tietoon, joka pysäyttää. Kurun pohjalla liikkumista ei suositella talviaikaan lumivyöryvaaran vuoksi. Olen tyytyväinen, että käännyimme takaisin. Uhkarohkeus ja seikkailunhalu olisivat saattaneet koitua kohtaloksi. Lupaan kuunnella maalaisjärkeä myös seuraavalla kerralla.
