Jäähyväiset kesäparatiisille

Siinä se nyt oli. Viesti, jonka olin aavistanut tulevan, vaikka kuinka koetin olla ajattelematta asiaa. Mökin vuokrasopimus päättyisi vuoden 2019 loppuun. Edessä olivat jäähyväiset kesäparatiisille.

Olisin halunnut viivytellä ja jättää kysymättä, ennen kuin on pakko. Mies kuitenkin halusi tietää. Ymmärrän sen kyllä, sillä kampetta oli kertynyt mökin kaappeihin sellaiset määrät, että niiden roudaamiseen tarvittiin enemmän kuin neljä kättä ja moottoripyörä. Oli katsottava kalenteriin, suunniteltava aikataulu ja lainattava auto.

jäähyväiset mökkiparatiisille

Pala nousi kurkkuun ja purskahdin itkuun. Tunteiden voimakkuus yllätti itsenikin ja vasta siinä hetkessä tajusin, kuinka tärkeä punaisesta tuvasta ja mielen rauhoittavasta mökkimaisemasta oli meille molemmille tullut. Ajatus siitä, että en ehkä enää koskaan pääsisi istumaan tällä lasiverannalla, uittamaan varpaitani tältä laiturilta, saunomaan näillä lauteilla ja uimaan kirkasvetisessä järvessä, oli lohduton.

Ikävä tulee paitsi mökkimaisemaa myös rauhaa ja levollisuutta, kurkien kailotusta, joutsenten laulua, kuikan kaihoisaa huutoa ja isokoskeloiden sukellusnäytöksiä. Ei enää uskomattomia auringonlaskuja, romanttisia souturetkiä, rasvatyyntä järvenpintaa, pihapiirin mustikkamättäitä, hiekkapohjassa vaeltavia simpukoita eikä rannassa nukkuvia haukia. Ei riippumatossa loikoilua, takkatuleen tuijottelua, saunan lämmittämistä ja kesäkeittiön tuoksuja. Ainakaan tässä eteläsavolaisessa osoitteessa.

jäähyväiset mökkiparatiisille

jäähyväiset mökkiparatiisille

Nyyhkytykselle ei meinannut millään tulla loppua. Kipusin kainaloon ja yritin hengittää syvään. Illalla saunan lauteilla mies käytti kovia kirosanoja, minä seisoin kylpytakissani laiturilla, seurasin kurkiauran lentoa ja annoin viileän tuulen riepotella tukkaa ja helmojani. Olo oli haikea.

Siksi mökkikesää jatkettiin tänä vuonna lokakuulle asti. Viimeisenä viikonloppuna jätimme jäähyväiset kesäparatiisille. Pakkasimme ja puunasimme, tyhjensimme kaappeja ja täytimme auton takakonttia. Kyytiin kannettiin kaiken muun mökkikamppeen lisäksi pulsaattoripesukone, iso laatikollinen kirpputorilta kerättyjä astioita, kolme kangaskassillista lukemattomia kirjoja, repullinen reseptejä, laukullinen lakanoita ja mieletön määrä mökkivaatteita. Kenkiäkin oli kertynyt nurkkiin vino pino.

jäähyväiset mökkiparatiisille

Monivuotiset yrtit kaivettiin ylös ja Jyväskylästä saatu perinneraparperi siirrettiin ämpäriin. Laituri nostettiin talviteloille ja tuhkatkin tyhjennettiin pesästä. Viimeisenä pimeänä yönä onnistuin kadottamaan toisen korvakoruni huussipolulle. Jääköön se muistoksi mökkimaisemaan, merkiksi minusta ja meidän täydellisistä mökkikesistämme.

Ovea lukitessa ei tuntunut oikeastaan miltään. Haikeus oli haudattu toiveikkuuden alle.

jäähyväiset mökkiparatiisille

Saattaa olla, että pääsemme vielä piipahtamaan tutuksi tulleissa maisemissa, mutta koko kesää meillä ei ole mahdollisuus siellä enää viettää. Omistaja haluaa ensi vuonna viettää enemmän aikaa omilla tiluksillaan. Ymmärrän hyvin, sillä jos minulla olisi täydellinen pakopaikka, olisin siellä aina. Siksi hakuvahdit on nyt asetettu, ja sormet selailevat myyntipalstoja harva se päivä.

jäähyväiset mökkiparatiisille

Rantasauna, etelään tai lounaaseen katsova lasiveranta, kirkas vesi ja alle kolmen tunnin ajomatka Helsingistä. Sähköjä emme välttämättä tarvitse, mutta oma kaivo olisi hyvä olla. Aitta vieraille tai ainakin mahdollisuus rakentaa sellainen. Bussipysäkki korkeintaan kymmenen kilometrin päässä. Siinä kai ne tärkeimmät. Ehkäpä ensi kesänä meillä onkin ikioma kesäparatiisi?

FoodiEX – ajatuksia ruoasta ja tulevaisuudesta

Joskus sitä sattuu olemaan oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Kuten viime toukokuussa Food & Talk -seminaarissa, jossa haahuilin yksinäni. En tuntenut ketään, joten ujoudenpuuskassani istuin lounasviinilasilliseni kanssa keskelle tyhjää penkkiriviä ja selasin kännykkääni. Pian viereeni istui Laura, joka epäsuomalaiseen tapaan ryhtyi heti juttusille.

Selvisi, että uusi tuttavuuteni on mukana Turun yliopiston FoodiEX-hankkeessa, joka tutkii sitä, miten oudoista ja hankaliksi koetuista raaka-aineista tehdään tavallisille kuluttajille maistuvaa ruokaa. Projekti pohtii myös ruoan tulevaisuutta, etsii uusia vaihtoehtoja ja pyrkii kehittämään kekseliäitä tuotesuunnittelun tapoja, jotta jatkossa ruokaa voitaisiin tuottaa entistä kestävämmin ja kiertotalouden periaatteita noudattaen.

foodiex

Pitkän alustuksen päätteeksi Laura kertoi, että he etsivät syksyllä 2018 järjestettäviin työpajoihin vielä yhtä ennakkoluulotonta vaikuttajaa, ja kysyi kiinnostaisiko minua osallistua. Minä tietysti syöksyin suin päin kohti tuntematonta, vaikka en vielä täysin hahmottanutkaan mistä on kyse. FoodiEX-hankkeen alaotsikko – aktiivinen kuluttaja moniaistisen ruokaelämyksen kehittäjänä – sai kuitenkin mielikuvitukseni laukkaamaan sellaista kyytiä, että vastasin alustavasti kyllä.

Niinpä syyskuussa parikymmenpäinen tutkijoiden, ruokabloggaajien, elintarviketeollisuuden edustajien ja keittiömestareiden joukkio kokoontui naantalilaiseen opetuskeittiöön, kääri hihat ja ryhtyi hommiin. Tavoitteenamme oli vaatimattomasti kehittää kestävän kehityksen innovaatioita ja tulevaisuuden ruokaa. Syksyn aikana tapasimme kolme kertaa, joten tutuksi tulivat paitsi Rasekon opetuskeittiö, myös turkulaiset ravintolat.

Foodiex

Foodiex

Ensimmäinen työpaja keskittyi moniaistilliseen kokemiseen ja sen hyödyntämiseen tutkimusprosessissa. Kirjasimme vihkoihimme huomioita, ja yritimme luonnehtia miltä eteemme kannetut raaka-aineet maistuivat, tuoksuivat, tuntuivat ja kuulostivat. Oli hauskaa lähestyä tuttuja aineksia täysin eri näkökulmasta. Koskaan ennen en ole ajatellut, miltä nokkosten syöminen suussa tuntuu ja miltä rouskuva parsakaalinvarsi pureskellessa kuulostaa.

Testasimme kolmea eri raaka-aineryhmää: biojätteiksi miellettäviä kasvisten kuoria ja lehtiä, vähemmän hyödynnettyjä villivihanneksia ja viime aikoina kovasti tapetilla olleita hyönteisiä. Parsakaalinvartta ja kukkakaalin lehtiä olin järsinyt ennenkin, mutta porkkanan ja sipulin kuoria en ennen ollut suuhuni sellaisenaan laittanut. Villivihanneksista tuntemattomin suuruus allekirjoittaneelle oli maahumala, nokkosia ja mustaherukanlehtiä on tullut kokkailtua omassakin keittiössä. Jauhomatoja, kotisirkkoja ja kuhnurintoukkiakin olin maistanut useita kertoja aiemmin. Ei tässä ihan eilisen teeren tyttäriä olla.

Foodiex

Foodiex

foodiex

Syksyn mittaan työstimme yhdessä valittuja raaka-aineita. Kukkakaalista ja sen lehdistä kehiteltiin jäätelöä, sirkkajauhoja ujutettiin tattirisotolla täytettyihin ”karjalanpiirakoihin” ja jauhomadot pääsivät rapeuttamaan dukkahia. Mustaherukanlehdet jalostuivat uutteen ja herukanlehtipeston kautta marmeladiksi sekä mustaherukanlehtisokeriksi ja -suolaksi.

Foodiex

Foodiex

Foodiex

Foodiex

Pääsimmepä työn tuoksinnassa kokeilemaan myös ruuan 3D-tulostamista. Tuhansien eurojen arvoinen laite tulosti neniemme edessä kuvioita massasta, joka oli valmistettu keitetystä parsakaalinvarresta, suolasta, öljystä, agarista ja kudzusta. Ruuan tulostaminen tuntuu tänä päivänä lähinnä kuriositeelta, mutta voi hyvinkin olla arkea jo muutaman vuoden kuluttua.

Meitä vaikuttajia tituleerattiin projektin kuluessa edelläkävijöiksi ja suunnannäyttäjiksi. Esitimme valistuneen arviomme siitä, mitä kuluttaja tulevaisuudessa lautasilleen ja suuhunsa haluaa laittaa, ja ideoimme sitä, miten vaikeasti lähestyttävistä raaka-aineista onnistuttaisiin jalostamaan houkuttelevia ja herkullisia elintarvikkeita. Aika vastuullinen viitta kannettavaksi, mutta hyvin me taisimme tonttimme hoitaa yhdessä Hannan sopan Hannan, Kaikki äitini reseptit -blogin Nannan, Terveelliset herkut -blogin Tiinan ja Kulinaari-blogin Kimmon kanssa.

Foodiex

Foodiex

Viimeisessä työpajassa tuotettiin myös lyhyt video siitä, mitä syksyn aikana oli aikaansaatu. Jos aihe kiinnostaa enemmänkin, tsekkaa myös Kulinaari-blogin syvemmälle sukeltava seikkaperäinen selvitys siitä, mistä hankkeessa on kysymys. Kunhan Foodiex-hanke saadaan päätökseen ja tulokset julkisiksi, kuulette siitä varmasti.

Foodiex

Foodiex

Foodiex

Olivatpa hankkeen tutkimustulokset mitä tahansa, on selvää, että tulevaisuudessa elintarviketeollisuus tarvitsee uusia ideoita ja me kuluttajan helppokäyttöisiä raaka-aineita, jotka korvaavat nykyiset eläinperäiset proteiininlähteet. Myös syömistottumuksissamme ja käyttäytymisessämme on parantamisen varaa. Noloa kyllä, mutta minäkin olen jättänyt hyvin usein hyödyntämättä vihannesten täysin syömäkelpoiset kuoret tai lähiluonnosta löytyvän ravinnon. Sekaanista on onneksi kasvamassa kovaa vauhtia kasvispainotteinen syöjä, sillä lihaa tähän talouteen ostetaan enää vain muutaman kerran kuussa, jos silloinkaan. Eilen kokkasin tofua ensimmäistä kertaa koskaan. Kehitys kehittyy.

foodiex

Suuressa mittakaavassa minun askeleeni ovat kuitenkin mikroskooppisen pieniä. Tänään uutisoitiin, että jos tehomaatalous jatkaa kasvuaan, hyönteiset katoavat maapallolta muutamassa kymmenessä vuodessa. Maatalouden hyönteismyrkyt, synteettiset lannoitteet ja luonnonvaraisen kasvuston raivaaminen peltojen tieltä eivät jätä hyönteisille mitään mahdollisuuksia selviytyä. Niiden elintila supistuu jatkuvasti. Myös ilmastonmuutoksella ja maapallon lämpenemisellä on näppinsä pelissä. Jos ruokaketjun ytimessä tärkeää työtä tekevät hyönteiset häviävät, häviää lopulta myös ihminen.

Sillä, mitä (ja miten) me tulevaisuudessa syömme, on merkitystä.

Edit: Uutisointi hyönteisten katoamisesta osoittautui liioitteluksi ja väärin tulkituksi tutkimukseksi. Huh, sukupuutto ei siis uhkaakaan (vielä) kaikkia maailman hyönteisiä, ja ehkä ihmiskuntakin saa vielä elellä tällä pallolla hetken aikaa. Uutisen julkaiseminen Ylen kanavilla teki siitä minun silmissäni luotettavan, ja lähdekritiikki unohtui. Jatkossa täytyy petrata tälläkin saralla. Feikki uutinen ei silti poista tehomaatalouden vaikutuksia tai ilmastonmuutoksen mukanaan tuomia luonnonkatastrofeja ja eliöstön tasapainon vakavaa heilahtelua. Meidän teoillamme on edelleen väliä.

Ensimmäinen, kuudes ja viimeinen kuva: Esko Keski-Oja, Vizualis

Mitä toivon tulevalta?

Lunastamattomista lupauksista seuraa vain pettymyksiä. Vanhasta viisastuneena kirjaan mieluummin ylös aikomuksia, toiveita ja tavoitteita. Lupaus on mustavalkoinen, mutta aikomukset ovat täynnä harmaan sävyjä ja sateenkaaren värejä. Vaikka tavoitteet ja toiveet muokkautuisivat matkan varrella, kukaan ei kieriskele itsesäälissä itseään soimaten. Siksipä aion ja toivon.

mökkeilyä

Aion vähentää lentämistä. Maata pitkin matkustaminen on muutenkin mukavampaa, ja junavaunu on kuin liikkuva etätoimisto raiteilla. Yhden poikkeuksen teen, sillä elokuun lopulla minua odottaa ranskalainen retriitti – ruokaa, viiniä ja valokuvausta Ranskan maaseudulla. Hiilijalanjälkeäni himmennän yhdistämällä matkaan Pariisin ja mahdollisesti myös Bordeaux’n, jos vain löydän sopivan junayhteyden, jolla pääsen perille saakka. Lappia en unohda, enkä kotimaanmatkailua muutenkaan. Moottoripyörästä emme ole luopumassa, mutta junailemme aina, kun se aikataulullisesti on mitenkään mahdollista.

Minimoin sekajätteen määrän. Jätehuoneeseen ilmestyi vuoden viimeisinä päivinä muovinkeräysputki, joten kierrätyksen voi vihdoinkin hioa huippuunsa. Vielä pitää järjestellä tiskipöydän alle piilotettu jätevaunu uuteen uskoon. Jo nyt huomaan, että sekajätepussi ammottaa tyhjyyttään ties monetta päivää ja muovinkeräysastia pursuilee yli äyräidensä.

Vaihdan kuluttamieni tuotteet avainlipun alle, jos tarvittavaa tavaraa valmistetaan Suomessa. Vaatteisiin kulutan nykyään muutenkin vähemmän, sillä olen kotimaisia tuottajia suosivan vaatelainaamon jäsen. 150 euron sijoitus takaa minulle uuden lainavaatteen vaikka joka viikko puolen vuoden ajan. Keittiöön kannan sesonkiruokaa ja lähellä tuotettuja raaka-aineita, silloin kun niitä tarjolla on. Juuri nyt jääkaapin vihanneslokero on täynnä kaalia ja maa-artisokkaa, ja hedelmäkori loistaa kirkkaan oranssina, onhan veriappelsiinikausi kukkeimmillaan.

tulevaisuus

Aion järjestää enemmän yhteisiä ruokahetkiä, sillä yhdessä syöminen (ja juominen) on parasta mitä tiedän. Tammikuun kalenterissa komeilee jo muutama uutena vuotena ideoitu kasvisruokakokoontuminen, illalliskutsu ystävien luo ja kuun vaihteeseen sovitut läksiäissyömingit. Myös blini-illasta on puhuttu. Haasteena on pitää tavoitteesta kiinni myös vuoden kiivetessä kohti kesää.

Vihdoinkin aion toteuttaa myös tämän: vähemmän kännykän tuijottamista, enemmän kirjojen lukemista. Se olkoon mantrani kuluvan vuoden ajan. Parhaillaan kesken on kaksi niin koukuttavaa kirjaa, että sormet liitävät näppäimistöllä päästäkseen tarttumaan jo hiirenkorville kuluneisiin järkäleisiin.

Juuri nyt, tällä kellonlyömällä istumme miehen kanssa television edessä. Minun sylissäni lepää tietokone, hänen käsissään tabletti. Välissämme metrin verran pehmeää sohvaa. Voisi olla toisinkin. Tauotta ei tarvitse kyljessä kyhnyttää, mutta silti aikomuksena on vähentää koneen kanssa seurustelua ja lisätä yhteistä aikaa. Ensimmäinen askel on jo otettu, sillä kuusen alle sujautettiin yhdessä ideoitu treffiboksi, joka sisältää 12 kirjekuorta. Tammikuun kuori on jo avattu, sen sisältö saattaa liittyä lentämiseen – omin siivin.

tulevaisuus

Siipiäni koettelen myös yrittäjän roolissa. Tänään oli viimeinen työpäiväni Aalto-yliopistossa. Päivän päätteeksi pakkasin laukkuuni kollegoiden lahjoittaman skumppapullon ja paketin, jota kiertää keltainen nauha. Samaa keltaisen sävyä on myös pääni yläpuolella killuvassa jättimäisessä ilmapallossa. Se esittää suunnattoman suurta peukkua. Pallo saa kellua katonrajassa ainakin tämän kuun loppuun saakka muistuttamassa siitä, mihin olen ryhtymässä. Otan kiitollisuudella vastaan jokaisen kannustavan eleen.

Pinon päällimmäiseksi asettelen toiveikkaan tavoitteen, jonka toteutumisesta haaveilen eniten. Sisältäköön vuosi 2019 monin verroin vähemmän silmitöntä suorittamista ja rutkasti enemmän ehtaa elämää. Helpommin sanottu kuin tehty, mutta toivo elää – aina.