Joululoma oli pidempi kuin koskaan – tai siltä se ainakin tuntuu. Nyt, kun vihdoin on arkirutiinien aika, ei kynäkään pysy kunnolla kädessä. Muistelen salasanoja, listaan tekemättömiä töitä, perkaan sähköpostia ja selailen päämäärättömästi somea. Mieli vaeltelee, eikä osaa pysähtyä yhdenkään ranskalaisen viivan eteen.
Kuljetan sormiani näppäimistöllä ja yritän kaikin voimin vastustaa kiusausta tarttua kesken olevaan pokkariin. Kädet hamuavat huomaamatta puikkoja, joilla lepäävät villapaidan silmukat ja katse hakeutuu keskeneräisen palapelin paloihin, jotka lojuvat keittiön pöydällä. Itsekuri on koetuksella. Miten oikeisiin asioihin tarttuminen voikin olla näin nihkeää?
Ehkä siksi, että kuluneessa kolmessa viikossa on vielä sulattelemista. Ehkä siksi, että pääkoppani käsittelee kaikkia niitä kohtaamisia, jotka onnistuin mahduttamaan viimeisen viiden vuorokauden sisään. Ehkä siksi, että aivot pinnistelevät loikatakseen lomamoodista arkirytmiin. Tai ehkä siksi, että unirytmi on heittänyt häränpyllyä, ja vällyjen väliin kömmitään vasta kahden aikaan yöllä.
Hitaat heräämiset ja myöhäiset aamiaiset ovat suorittajaluonteelleni harvinaista herkkua, sillä havahdun seitsemän jälkeen vapaapäivinäkin. Pää alkaa suorittaa ja pitää hereillä, vaikka väsyttäisi. Onneksi vanhempien vintillä kaikki on toisin. Kun tassuttelen alas puisia portaita, on vastassa lämpöä hehkuva puuhella, omin käsin leivotut karjalanpiirakat ja samana aamuna puristettu porkkana-omenamehu.
Kynttilöiden lepattavaa valoa, metsästä haetun kuusen tuoksua ja enkelikellon hiljaista helinää. Sinistä hämärää, joka laskeutuu peltomaisemaan jo kahden aikaan. Pitkiä kävelylenkkejä pikkupakkasessa, tulistelua metsän laidassa, höyryävän kuumaa glögiä, uppoutumista lahjakirjan sivuille ja tuhannen palan palapelejä, joiden viimeinen pala asettuu paikalleen aamukahden aikaan. Hidasta elämää, juuri sitä mitä mieleni pitkän syksyn jälkeen tarvitsee.
Sitten tulee tammikuu. Viisi päivää ja viidet eri kemmakat. Ensin pienellä porukalla pauketta kaukaa ihmetellen, ja sitten seuraavana päivänä suuremmalla seurueella leivosennustuksia lukien. Kolmannen aamun valjetessa muutama tunti töitä ja sitten keskustaan kemmakoihin. Hollannissa majaa pitävät ystävät ovat saapuneet Suomeen ja vaikka tarkoitus on vain piipahtaa, palaan viimeisellä metrolla kotiin. Unihiekkaa silmistä pyyhkien hyppään seuraavana aamuna Hannan kyytiin, sillä suuntana on Juupajoki, koko maailman kuukuppikeskus!
Yhteen vuorokauteen mahtuu kaikki. Seuraaviin 24 tuntiin sisältyy kotikeittiön bravuureita, painokelvottomia juttuja, hervotonta hekottamista, itkua, naurua ja aamuneljään venyvä ilta, jonka aikana kumotaan muutama rommikola ja ainakin kolme pulloa kuohuvaa. Lunta tupruttavassa iltapäivässä kävelemme ympäri kyliä, emmekä olisi mielummin missään muualla. Rankka reissu, voisi joku sanoa, mutta vaikka väsyttää vähän edelleen, oli jokainen minuutti univelan väärti.
Kun lisätään edellisiin vielä lauantai-illan pippalot, jonne riennän suoraan Juupajoen-junalta, vuoden ensimmäinen viikko on vihdoin taputeltu. Eipä ihme, että sunnuntaina suoriudun aamiaiselle vasta yhden aikaan iltapäivällä, rojahdan sohvalle, ja liikahdan siitä seuraavan kerran vasta, kun kello osoittaa keskiyötä ja nukkumatti viskoo silmiini viimeisetkin rippeet hiekkasäkkinsä pohjalta.
Vuodesta tulee vauhdikas, jos se tätä tahtia jatkuu. Siksi odotan jo hetkeä, jolloin tajuan tarttuneeni arkirytmiin. Aikaisiin aamuihin ja jumppatunteihin. Kalenteriin, joka kertoo, missä milloinkin pitää olla ja listoihin, jotka pitävät minut järjissäni.
Uusi vuosi, uudet tavoitteet
Lupauksia en yleensä uuden vuoden kynnyksellä harrasta, mutta tällä kertaa listasin muutaman tavoitteen työhön ja blogiin liittyen. Mitä enemmän vuosia mittariin kertyy, sitä enemmän kiinnostun kestävästä, ympäristöä kunnioittavasta elämäntavasta, luonnossa liikkumisesta ja vastuullisista valinnoista. Siksi tavoitteenani on ujuttaa edellä mainittuja näkökulmia tavalla tai toisella jokaiseen postaukseeni. Tahdon profiloitua vastuullisena vaikuttajana ja yrittäjänä, ja tehdä töitä vain sellaisten yritysten kanssa, jotka kantavat kortensa konkreettisesti kekoon yhteisen maapallomme hyväksi.
Lupaan myös olla vaatimatta itseltäni liikaa, sillä välillä voi ihan hyvin ryömiä sieltä aidan raosta tai kiivetä kaatuneen lauta-aidan yli. Lopetan ruoskimisen, sillä porkkana taitaa toimia sittenkin paremmin kuin keppi. Siksi blogi päivittyy tästä lähtien kaksi kertaa viikossa entisen kolmen sijaan. Perjantait pyhitän omille projekteilleni – keväällä kirjalleni ja syksyllä sille, mikä juuri silloin kiinnostaa. Kolme päivää laskutettavia töitä, neljä päivää omaa aikaa, siinäpä tavoitetta.
Tämän vuoden konkreettisiin tavoitteisiin kirjattakoon myös uudet nettisivut ja blogipohja. Jotakin yksinkertaista, mutta samalla tyylikästä ja helppokäyttöistä. Sellaista sopusuhtaisen sievää ja simppeliä, josta sielu pitää ja jossa silmä lepää. Visio on valmiina, vielä pitäisi löytää tekijä, joka toteuttaisi.
Hyödynnän enemmän yrittäjän vapautta, enkä istu takapuolellani kellon ympäri. Viljelen vahvuuksiani, kuuntelen intuitiota ja keskityn töihin, joista aidosti nautin ja vähennän niitä, jotka tuovat tullessaan vain stressiä ja ylimääräistä säätämistä. Teen useammin yhteistyötä yrittäjäkollegoideni kanssa ja tungen rohkeammin jalkaani niidenkin ovien väliin, joista olen tähän mennessä vain haaveillut. Tärkein tavoite tulee kuitenkin tässä: lopetan itseni vähättelyn. Osaan, pystyn ja riitän. Sellaisena kuin olen, pystypäin ja uteliain mielin.
Pelkkää työtä tämäkään vuosi ei onneksi ole, joten paketoin itselleni uuden vuoden kimaltelevaan kääreeseen riittävästi unta, satamäärin silmukoita, lukuisia luettuja sivuja, rutkasti reippaita retkikilometrejä sekä kiireettömiä kohtaamisia uusien ja vanhojen ystävien kanssa.
Näillä mennään – katsotaan, mihin se riittää.
