Ensimmäiset päiväretket Tallinnaan tein ensimmäisen anoppiehdokkaan ja silloisen poikaystävän siskon seurassa 1990-luvun puolenvälin tienoilla. Viro oli itsenäistynyt vain muutama vuosi takaperin ja meininki oli vielä aika lailla neuvostohenkinen.
Matkasuunnitelma oli yksinkertainen. Laivalla Suomenlahden yli ja bussilla suoraan Mustamäen torille. Kojuista hamstrattiin ainakin poltettuja cd-levyjä, halpoja piraattituotteita ja alusvaatteita. Jokaiselta reissulta tuotiin kotiin myös lasiesine – värikäs kala tai omena. Vieläkään en tiedä, mikä kyseisten koristeiden funktio oli, mutta niitä oli lähes kaikkien kavereidenkin kotona.
Mitä silloin syötiin, siitä ei ole minkäänlaista muistikuvaa. Todennäköisesti istuimme mennen tullen tallinnanlaivan kahvilassa, sillä kestihän laivamatkakin nelisen tuntia suuntaansa. Tai ehkä meillä oli omat eväät, anoppiehdokkaan tekemät. Ravintolassa emme ainakaan käyneet, enkä tiedä olisiko sellaisia edes 90-luvun puolessa välissä ollut.
2000-luvulla päivä Tallinnassa tarkoitti visiittiä kauneushoitoloihin. Kasvohoito, käsihoito tai jalkahoito oli varattu yleensä jo Suomen puolelta. Kasvot hehkuen ja jalkapohjat pehmeinä kävelimme pakollisen vanhankaupunginkierroksen ja päädyimme samaan musketööriravintolaan, jossa oli syöty edelliselläkin kerralla. Raatihuoneen kulmien pahimmat teemaravintolat sentään jätimme väliin ja istahdimme Le Chateau -ravintolaan Lai-kadulla. Laivalta kärrättiin kotiin laatikolliset kesäsiideriä ja -lonkeroa.
Vasta viitisen vuotta sitten aloin ymmärtää Tallinnan kulinaarisen arvon. Päivä Tallinnassa -käsite sai täysin uudenlaisen merkityksen. Kaveriporukalla teimme pyhiinvaellusretkiä F-hoonelle, Restoran Mooniin ja Kolm Sibulatiin. Ruokahalua kerättiin vaeltamalla laitakaupungin lankakauppoihin. Tuliaisina kotiin kannettiin kassikaupalla neulelankoja ja korkeintaan pari parempaa viinipulloa.
Kun pari kuukautta sitten sain sähköpostin, jossa kysyttiin kiinnostusta lähteä tutustumaan Ravintola NOAan, päätin ottaa yön yli kestävästä visiitistä kaiken ilon irti. Varasin lounaat molemmille matkapäiville. Matkaseuraksi sain Andalucian auringossa -blogin Arielan. Olimme tavanneet ohimennen aiemmissa blogitilaisuuksissa, mutta emme tunteneet toisiamme paremmin, enkä tiennyt oliko hänellä suunnitelmia matkan varalle, joten tein ravintolavaraukset vain yhdelle hengelle.
Selailin White Guide -ravintolaoppaan baltian maiden listaa ja sen valitsin perjantaille Restoran Saltin ja seuraavalle päivälle Restoran Crun. Molemmat sopivan kävelymatkan päässä majapaikastamme Viru-hotellista. Tutustuttuamme Eckerö Linen aamiaispöydässä, päätimme muuttaa varaukset kahdelle hengelle. Paluumatkalla totesimme molempien valintojen menneen nappiin.
Jätimme molempien paikkojen lounasmenut väliin ja valitsimme ruuat suoraan a la carte -listalta. Joillekin lounas saattaa olla päivän tehokkain ateria, pahimmassa tapauksessa se syödään 10 minuutissa seisaaltaa. Kun kaksi ruokabloggajaa istuu saman lounaspöydän ääreen, pöytä notkuu lautasista ja laseista. Aikaakin saattaa kulua kolmatta tuntia.
Restoran Saltissa pöytään kannettiin alkupaloiksi ensin ostereita, sitten paahdettuja kampasimpukoita, mustiin seesamitötteröihin annosteltua mustekalaa, käsittämättömän hyvää korealaisin maustein höystettyä hirvitartaria ja sriracha-limemajoneesin kera tarjoiltuja, friteerattuja sonnin kiveksiä. Kahdelle jaettuna alkupalasetti kävi hyvinkin pääruuasta, jota loppujen lopuksi emme tilanneet ollenkaan.
Jälkiruokavatsa täytettiin marengilla ja cannoleilla. Loppulaskun, kuten annoksetkin, jaoimme tasan. Lounastajaa kohti maksettavaa tuli vajaat 40 euroa. Varsin kohtuullista, sillä lasku sisälsi myös useamman lasillisen laatuviinejä. Salt sijaitsee sopivasti ydinkeskustan ja turistivirtojen tuolla puolen ja hinta-laatu-suhde on erinomainen. Myös interiööri on miellyttävä ja henkilökunnan palveluasenne kohdallaan. Jos puhuisin nuorisolaiskieltä, antaisin ravintolakokemukselle arvosanaksi kuus kautta viis.
Restoran Cru sijaitsee turistilaumojen mannerheimintiellä, Viru-kadulla. Ei kannata kuitenkaan antaa sijainnin hämätä, vaan astua rohkeasti sisään. Kuvallista menua lukiessakin saattaa turistifiilis ottaa vallan, mutta se haihtuu viimeistään silloin, kun annokset saapuvat pöytään.
Alkuun vuohenjuustokakkua, mustekalacarpacciota ja villisikasylttyä, pääruuiksi maksaa kirsikkaisella kastikkeella sekä kampasimpukoita hokkaidokurpitsan kera. Jälkiruuiksi valikoituivat savupekonilla ja marengilla kruunattu creme brulee ja mustaleipäjäätelö, joka suussani maistui ihanasti mämmiltä. Iso peukku myös elämäni ensimmäiselle Pedro Ximénes -lasilliselle, jonka sommelier onnistuneesti paritti jäätelölle.
Kokonaisuudelle annan kiitettävän, vaikkakin maksa oli paikoin niin raakaa, että suutuntuma jäi jokseenkin epämiellyttäväksi. Maku oli silti kohdallaan ja muut annokset kompensoivat pääruuan pientä puutetta. Pienehkö miinus myös epäilemättä sijainnista johtuvista kalliimman puoleisista hinnoista, vaikka makukokemus ainakin tällä kertaa oli jokaisen euron väärti. Kolme ruokalajia viineineen köyhdytti kukkaroa reilun 50 euron verran.
Kauas on tultu Mustamäen torilta. Päivä Tallinnassa on vuonna 2017 mielenkiintoisia ravintoloita, pittoreskejä kahviloita ja viihtyisiä baareja, joiden tiskien takana on laaja valikoima pienpanimo-oluita. Ruokamatkailija suunnistaa seuraavalla kerralla ainakin Umamiin, joka on edelleen harmillisesti kokematta. Onko muita suosituksia?
