Läsnäolemisen sietämätön keveys – someriippuvaisen tunnustuksia

Pitäiskö sun laittaa se kännykkä jo pois? Mentäiskö jo nukkumaan? Mikä siellä nyt on niin tärkeää? Näihin kysymyksiin ynähdän poissaolevia vastauksia ilta toisensa jälkeen. Tai sitten selitän, kuinka ihan nopeasti vielä tarkistan tykkäysten määrän tai blogin kävijätilastot. Snäppejä selaan vessassa, jotten häiritsisi. Tiedän itsekin, että perusteluni ovat hataralla pohjalla, mutta silti jatkan samaan malliin.

Viime viikkoina paljon porua herättänyt Helsingin kaupungin kampanja kritisoi vanhempien välinpitämättömyyttä. Kun nenä on kiinni kännykässä, ympäristö häviää hetkeksi ja yhteys ympärillä oleviin ihmisiin katoaa. Kamppiksen toteutuksesta voidaan olla montaa mieltä, mutta sen ytimessä on epämiellyttävä totuus. Suurin osa meistä on koukussa.

Mainoskatkolla tartun automaattisesti kapulaan ja tarkistan notifikaatiot. Hiljaisena hetkenä käsi hamuaa huomaamatta puhelinta. Tavallisena iltana selaan facebookia, instagramia ja blogijuttuja vähintään puolen tunnin välein. Jokainen viesti, tykkäys ja kommentti palkitsee ja aiheuttaa dopamiiniryöpyn aivoissa, sanovat tutkijat. Oikeassa ovat. Kännykästä on tullut minulle turvariepu.

Välinpitämättömyys on vaarallinen vieras. Se ei tyydy varastamaan yhteistä aikaa vain vanhempien ja lasten väliltä, se kuokkii kolmantena pyöränä myös parisuhteessa. Kännykän sinertävässä hohteessa ei näe, kuule eikä kohtaa ketään. On vain loputon määrä ihankohtia, ootahetkiä, joojoota, epämääräisiä ynähdyksiä ja ärsyyntyneitä äännähdyksiä. Sitten ihmetellään miten yhteinen aika on niin kortilla, miksei koskaan tehdä yhdessä mitään?

Meillä on lipaston laatikossa vihko, johon kirjataan kotona rempallaan olevat tai muuten huomiota vaativat asiat sitä mukaa kun ne mieleen tulevat. Parvekkeen ikkunalasien pesu, kellarivaraston hyllyn asennus, kuvausalustojen nikkarointi ja maalaus, vaatekaapin sisällön karsiminen jne. Alkuvuodesta vihkoon lisättiin kohta ”somesäännöt”.

Mitään konkreettista emme ole vielä saaneet sovittua. Kesäloman mökkiviikkoina noudatimme puolen tunnin periaatetta, päivässä oli siis korkeintaan 30 minuutin somehetki. Muuna aikana oli lupa reagoida vain puhelimen soimiseen tai siihen saapuneeseen viestiin. Arjessa on yritetty jättää kännykät makuuhuoneen ulkopuolelle, vaihtelevin tuloksin. Viime päivinä on ollut puhetta että pitäisi asettaa jokin kellonaika, jonka jälkeen läppäri, tabletti ja puhelin on jätettävä rauhaan.

Somerajojen asettaminen on bloggaajalle vaikeaa. En todellakaan halua olla se, joka kaivaa puhelimen tai kameran esiin ensimmäisenä joka tilanteessa. Se, jonka peukalo liikkuu tauotta ja kasvoille heijastuu kelmeä valo kahvilan sohvalla tai ravintolan pöydässä, vaikka vastapäätä istuu tärkeä ystävä tai se ihanista ihanin. Kuvamateriaalia on kuitenkin kerättävä, ilman valokuvia ei ole ruokablogia eikä päivitetä muitakaan siihen liittyviä kanavia. Täytyy olla aktiivinen, vastata kommentteihin, lukea muiden blogeja ja tykätä kollegoiden kuvista.

Kun asioista tekee julkista, paine tehdä niille jotain kasvaa. Niin toivon tapahtuvan nytkin. Myönnän, että olen someriippuvainen. Tiedän sen ilman testiäkin. Tiedän myös, että käyttäytymiseni häiritsee toista tässä taloudessa asuvaa. En osaa mennä nukkumaan tarkistamatta päivän blogitilastoja, vaikka en todellakaan tee tuolla tiedolla mitään klo 23:45. Dopamiinipiikit ryöpsähtelevät aivoissani, kun instakuvalle satelee tykkäyksiä tai Facebook-päivitykselle peukkuja. Vuorokauden viimeiset tunnit voisi varmasti viettää toisellakin tavalla.

Someaddiktin muotokuva

Nyt ovat hyvät neuvot kalliit. Pelkkä tahdon voima ei tunnu riittävän, tarvitaan konkreettisempia tapoja! Miten te olette onnistuneet rimpuilemaan irti ainaisesta älylaitteen hiplaamisesta?

ps. ruokatarinoihin ja keittokirjahaasteeseen palataan heti, kun pääsen täältä pohjoisesta takaisin piuhojen ja läppärin laturin luo. Malttakaa vielä hetki!

Tää päivä ollaan vaan ja PINGaillaan

Huhtikuussa havahduin siihen, että olin auttamattomasti myöhässä. Harmitti ja ketutti vietävästi, sillä olin missannut pohjoismaiden suurimman sisältömarkkinointitapahtuman helmikuisen hakuajan. Tuntui siltä, että elämäni tilaisuus oli mennyt sivu suun. Tähdet olivat ilmeisesti kuitenkin oikeassa asennossa ja onnetar puolellani, sillä pari viikkoa myöhemmin sain äkkilähdön festareille jonkun onnettoman joutuessa perumaan tulonsa. PING Helsinki ja Långvik kutsuivat sittenkin!

image

Rehellisesti sanoen osallistuminen bloggarin roolissa tällaiseen tapahtumaan kauhistutti etukäteen. Hermostuneena selasin osallistujalistaa – mitä minä, aloittelija, tein näiden blogigurujen joukossa? Blogini oli hädin tuskin yksivuotias, enkä ollut lainkaan varma, kiinnostiko sen sisältö ketään muuta kuin itseäni. Epävarmaan oloon vaikutti väistämättä myös se tosiasia, etten todellakaan ole kalana vedessä, kun pitäisi verkostoitua. Mukavuusalueen ulkopuolelle mennään ja rajusti mennäänkin. Sisäinen introverttini ottaa vallan ja siinä sitä sitten seisoskellaan orpona keskellä kaikkea sitä, jonka osa kuitenkin haluaisi kipeästi olla. Yritin psyykata itseäni sillä, etten varmasti olisi ainoa samassa tilanteessa. Olihan kutsuttuja content guruja peräti kaksisataa.

Edellisenä iltana väkersin käyntikortteja. Ostin lähietnisestä kolme pussia kanelitankoja, kirjoitin paperilippusiin yhteystietoni ja sidoin lippuset paperinarulla kiinni kanelitankoihin. Ei ehkä maailman tyylikkäin toteutus, mutta erilainen kuin perinteiset pahvinpalat, jotka helposti heitetään laukunpohjalta suoraan roskikseen. Salaa toivoin, että tuoksu tekisi muistijäljen edes muutamaan mieleen.

WP_20160512_22_55_46_Pro

Arvaatte varmaan, että pelkoni osoittautuivat tälläkin kertaa vääriksi. Astuessani PING-bussiin, tuntui ensin siltä, että kaikki tuntevat toisensa entuudestaan. Istuin yksin seuraavaan vapaaseen penkkiin ja toivoin, että viereen ilmestyisi joku mukava tyyppi. Olo oli ulkopuolinen. Hypistelin kännykkääni muka tärkeän oloisena ja mietin onko tämä nyt ollenkaan oikea paikka minulle. Vielä ehtisi paeta ulos bussin ovesta. Pieni paniikintunne kesti viitisen minuuttia, sitten viereiselle penkille istahti Heidi, bisneshippi Haltilta. Kolmannessa lauseessa selvisi, että tunnemme samoja ihmisiä. Synkät pilvet päivän yltä olivat väistyneet.

WP_20160513_13_04_00_Pro
WP_20160513_13_05_13_Pro
WP_20160513_13_03_33_Pro

Puin päälleni Ronja Salmen lanseeraaman rohkeusrotsin, jonka turvin uskalsin enemmän. Tapasin blogikollegoita, istahdin illallisella vieraisiin pöytiin ja tutustuin pikkutunneilla ihailemiini idoleihin. Kerrankin oli iloa siitä, että kasvoni ovat tutut teeveestä, sillä sanoista ”mistäs me tunnetaan?” seurasi monta mielenkiintoista juttuhetkeä ja käyntikorttien vaihtoa. Kuuntelin herkeämättä Puutalobabyn Krista Aholan luentoa hinnoittelun haasteista, valokuvaaja Konsta Linkolan puhetta brändin rakentamisesta ja blogisparraaja Veera Rusasen neuvoja sisällöntuottamisen suunnitelmallisuudesta. Kirjoitin alle myös sisällöntuottajan eettisen koodiston ja suosittelen lämpimästi allekirjoittamista myös sinulle, blogikollegani!

WP_20160513_18_54_42_Pro
image

Ahaa-elämyksiä syntyi sillä tahdilla, ettei kynää puristanut käsi meinannut pysyä vauhdissa mukana. Ymmärsin valinneeni omaan blogiini sen vahvimman sisällöntuottamisen muodon: inhimillisen tarinankerronnan. En tuota pelkkää reseptiikkaa, vaan tarinoita ruoasta, sen valmistamisesta, yhdessä syömisestä ja muista ruokarakkauteen liittyvistä muistoista. Vain hyvillä, koskettavilla tarinoilla on mahdollisuus menestyä. Muistot, perinteet ja myytit vetoavat ihmisen mieleen edelleen – siitäkin huolimatta, että ihmisenkaltainen keinoäly ja virtuaalitodellisuus ovat jo täällä. Ihmisyyttä ja tunneälyä ei voita mikään maailman kone, ei nyt, eikä tulevaisuudessa.

WP_20160513_13_11_38_Pro
WP_20160513_20_01_48_Pro

Ensikertalaisen ja aloittelijan näkökulmasta PING Helsinki oli reilun vuorokauden mittainen intensiivinen, hillitön, yllättävä, motivoiva ja ennakko-odotukset kaikilla mittareilla ylittänyt kokemus. Ylitsevuotava päivä, joka sisälsi inspiroivien avainhenkilöiden puheita, äärimmäisen hyödyllisiä workshopeja, vaikuttavia kohtaamisia, uusia kontakteja, yhteistyöprojektien ensiaskeleita, tanssia, viiniä ja hyvää ruokaa. Show, jonka tähtinä loistivat sisällöntuottajat eli bloggarit, tubettajat, instaajat, snäppääjät ja vloggaajat. Ainutlaatuinen tilaisuus, joka nosti aloittelevankin bloggaajan itsevarmuuden ihan uudelle tasolle. Niin, ja mainitsinko jo erinomaisen ruoan?

WP_20160513_13_17_54_Pro
WP_20160513_20_00_04_Pro
WP_20160513_13_16_49_Pro
WP_20160513_17_53_11_Pro

Skumpan virratessa ja kiiltokuvien täyttäessä festarifiiliksestä huumaantuneiden osallistujien kuvavirran kannattaa muistaa, että sisältögurun naamarin takana on kuitenkin ihan tavallinen ihminen arkihuolineen ja heikkouksineen. Unohdetaan siis someriikinkukkona pörhistely ja rokkistarailu, jätetään välillä kamerat kotiin ja nostetaan katse älypuhelimista ympäristöömme. Käytetään sosiaalisen median voimaa viisaasti ja harkiten, sillä vallankumous on meidän käsissämme. Kerrotaan tarinoita, joilla on merkitystä. Ollaan ihmisiä toisillemme.

image
WP_20160515_19_52_56_Pro

Kiitos PING Helsinki! Thank you Gerd Leonhard, Caterine Fake ja Minna Salami. You made a difference and totally blew my mind!

Lyhyenä hetkenä

Huomenna se taas alkaa. Kuuden rohkean mieletön matka kohti tuntematonta. Jännitystä, yllätyksiä, hillitöntä hekottelua, hermostunutta hihitystä, heittäytymistä, riskien ottamista, sinnikkyyttä, ihastumista, ihania onnen hetkiä, aitoja kohtaamisia, unohtumattomia kokemuksia ja uskomatonta avoimuutta uuden edessä. Lyhyitä, mutta mieleenpainuvia hetkiä. Näitä kaikkia minä tahdon toivottaa teille – olkoon yhteinen retkenne elämänpituinen. Avioparina tai ystävinä.

image

”Seis, älä liiku, paikallesi jää!
Tähän kellot pitää pysäyttää!
Ihmiset, autot kaupungin, pilvetkin,
ison tammen oksat puistossa,
koira nurmikolla vapaana, pysähtyy,
joku suurempi voima syntyy
.

Elämän, ihan lyhyenä hetkenä
vuosituhansien keskellä
satamaan, laivat jäävät ja eikä ne lähdekään.
Elämän, selittämättömän selässä,
juuri oikealla hetkellä
ymmärrän, miten pienellä kaikki on kaikessa kii.

Kun, pala palalta mä kokoan taas
sitä mikä joskus hajoaa,
unohdan, että niin monta kertaa sen
koonnut itkien ja nauraen,
olen kuluessa vuosien
helppojen, ja varsinkin vaikeiden.

Elämän, ihan lyhyenä hetkenä
vuosituhansien keskellä
satamaan, laivat jäävät ja eikä ne lähdekään.
Elämän, selittämättömän selässä,
juuri oikealla hetkellä
ymmärrän, miten pienellä kaikki on kaikessa kii.”

DSCN5342

Teitä kaikkia muita pyydän olemaan ihmisiksi. Suhtautumaan suvaitsevasti, inhimillisellä ymmärryksellä ja lempeällä mielellä. Kannustamaan, tsemppaamaan, lähettämään kauniita ajatuksia ja sanoja. Älkää sortuko nettikiusaamiseen, vihapuheeseen, ulkonäön arvosteluun, luonteen mollaamiseen tai pikaisten johtopäätösten tekemiseen. Iltapäivälehtien kommenttiosioissa, Vauva-lehden keskustelupalstoilla, kahvipöydissä, sosiaalisessa mediassa tai missään muuallakaan. Sillä edessänne on kuusi tavallista suomalaista naista ja miestä, jotka haluavat vain löytää elämäänsä rakkautta. Kuten jokainen meistä.

sormukset

Sanat: Pepe & Saimaa (2014)