Kaupallisessa yhteistyössä: Kappeli

Astuessasi ravintola Kappelin ovista sisään, saat seuraksesi suomalaiset suurmiehet, Helsingin huvielämän historian ja Esplanadin puistossa flaneeraavan herrasväen. Puuseinät ovat imeneet itseensä Sibeliuksen sikarien tuoksun, häivähdyksen rouvien hajuvesistä ja vappurientojen riehakkaan tunnelman.

Tänä vuonna 150 vuotta täyttävän Kappelin puiset rakenteet, ikkunoiden metallikoristeet ja interiöörin pulleat muodot tekevät ravintolasta ainutlaatuisen ilmestyksen. Talvisin se on tunnelmallinen, kuin lämmin ja turvallinen pesä, joka suojaa mereltä puhaltavalta kostealta pakkaspuhurilta. Kesäisin Kappeli levittäytyy terasseille, joilta aukeaa näkymä kaupunkilaisten vihreään olohuoneeseen ja kauppatorin hektiseen vilinään. Ravintoloitsija Josef Wolontisin vuonna 1887 rakennuttama Esplanadin lava seisoo tukevasti paikallaan ilahduttamassa musiikillaan ohikulkijoita ja aurinkoterassin asiakkaita.

Runsaslumisena talvena jokunen vuosi sitten, kun vielä asustelin Ullanlinnan tietämillä, hytisin illansuussa kauppatorin pysäkillä ja odotin raitiovaunua – turhaan. Joku ajattelematon citymaasturin omistaja oli jossain päin kantakaupunkia pysäköinyt sotavaununsa liian lähelle ratikkakiskoja ja kaikki ratikat seisoivat jonossa odottamassa hinausauton ilmestymistä paikalle. Ulkona oli pimeää ja jäätävä tuuli tuiskutti lunta kärsimättömäksi käyneen ihmisjoukon niskaan. Minunkin olisi jo pitänyt olla kotona lukemassa tenttiin, aika valui hiekkana sormien välistä suoraan jalkojeni alle tallautuneeseen hankeen.

Katselin kaihoten Kappelia, joka hohti lämpöä ja valoa tien toisella puolen, melkein kuulin puheensorinan, taustamusiikin ja ikkunapöydässä istuvan pariskunnan naurunpyrskähdyksen. Jos piirtäisin sarjakuvaa, loistaisi pääni vieressä tässä kohtaa hehkulamppu. Vartin viluisen värjöttelyn jälkeen nimittäin ymmärsin vihdoin, että voin siirtyä odottamaan sisätiloihin. Ottaa itselleni pöydän, tilata kuuman juoman ja jatkaa kassissa kulkevan tenttikirjan lukemista lämpimässä. Niinpä menin ja istahdin yhteen Kappelin pyöreistä pöydistä. Vietin teekupin ja teorian äärellä useamman tunnin. Kirjan sivut hupenivat ja jäseniin palasi lämpö. Raitiovaunutkin alkoivat kulkea normaalisti. Miksi ihmeessä en keksinyt tätä aiemmin?

Pari vuotta myöhemmin istun viereisessä pöydässä, edessäni kupillinen kermavaahdolla kruunattua kaakaota ja kahvinväriseen duffelitakkiin ja kashmirkaulaliinaan pukeutunut kolmekymppinen mies – nettideittini. Kohdatessamme ravintolan ulko-ovella aavistelin, etten taida olla hänelle se oikea. Keskustelun edetessä tunne vahvistuu. Hän piikittelee ja testaa huumorintajuani omituisin jutuin ja kommentein. Hän kyseenalaistaa opintoni ja ammattini, mutta ei suostu kertomaan omistaan kuin kiertoilmaisuin. Ensimmäisen kupillisen jälkeen sanon suoraan, että en pidä hänen tavastaan keskustella, eikä hän ymmärrä mitä tarkoitan. Seuraavia treffejä ei tullut, enkä usko että kumpikaan niitä edes odotti.

Huhtikuisena lauantaina vuonna 2017 olen jälleen Kappelissa, tällä kertaa avomieheni kanssa. Aperitiiviksi olemme siemailleet Hotelli- ja ravintolamuseon Nautinnon nälkä -näyttelyn. Elämyksellinen esillepano kertoi nautintojen historiasta, fine diningista, alkoholista, ravintoloiden solmio- ja sukkahousupakosta, sateenkaarikansan baarikokemuksista ja tanssista, joka on ihmisoikeus.

Ravintolan menu on perinteisen suomalainen. Listalla on kalalautasta, lohta, turskaa ja siikaa, maksaa, poroa ja punajuuririsottoa. Juuri sitä, mitä Helsingissä vieraileva matkaaja odottaa laadukkaasta ravintolasta löytävänsä. Ruoka on hyvää ja hinta-laatusuhde kohtuulinen. Maut ovat kohdallaan ja annosten lisukkeina on käytetty kiitettävästi satokauden mukaisia juureksia. Uutta tuttavuutta, merikorallia, on molempien lautasilla. Grillattu turska on erityisen maukasta, turskakroketti, haudutettu kananmuna ja persiljanjuuri ovat lisukkeina miehen mielestä jopa rohkeita. Tyrnijälkiruoka on minun makuuni: kirpeää ja makeaa, kuin elämä itse.

Viereisessä pöydässä istuu vanhempi pariskunta. Kuohuviiniä on juotu läpi aterian, jälkiruokaa syödessään mies katsoo vaimoaan lämpimästi. Sivukorvalla kuulen, kuinka nainen kertoo tarjoilijalle heidän menneen kihloihin tuossa samassa pöydässä 41 vuotta aiemmin. Nyt he ovat tulleet juhlistamaan hääpäiväänsä, myös häitä oli juhlittu Kappelissa. Pian he nousevat lähteäkseen kotiin. Kylmät väreet kulkevat pitkin selkääni, miten mahtavia tarinoita tämä ravintola onkaan täynnä.

Me istumme ravintolan puolella yhdessä ensimmäistä kertaa. Kesällä 2015 piipahdimme kahvilassa iltamyöhään. Oli torstai, treffipäivä. Keskellä viikkoa kahvilassa oli väljää ja suosikkipaikkani lasisessa erkkerikulmauksessa vapaa. Suljimme lasioven, skoolasimme ja vaihdoimme suudelman muiden katseilta piilossa. Ilta oli meidän ja öisen Helsingin, joka avautui Kappelin suurien ikkunoiden takana.

Minulla on siis erityinen suhde 150-vuotiaaseen Kappeliin. Vähintään yhtä erityinen on suhteeni 112-vuotiaaseen Savolaiseen Osakuntaan. Nämä suhteet ovat kulkeneet rinta rinnan aina vuodesta 2005 lähtien. Vuosijuhlien jälkeisen aamun silliaamiaiset alkavat perinteisesti kylmällä huurteisella tai kuohuviinilasillisella Kappelissa. Iltapuvut yllään yön yli valvoneet juhlavieraat vaeltavat uudelta ylioppilastalolta Esplanadin puiston halki ja järjestäytyvät jonoon Kappelin ovien eteen.

Oikeastaan nämä suhteet ovat niin solmussa toistensa kanssa, ettei niitä voi enää erottaa toisistaan. Kun osakunta täytti 100 vuotta, sen kunniaksi sävellettiin ooppera Helsinkiin! Juhani Ahon pienoisromaanin pohjalta. Libretossa Antti, Helsingin yliopistoon opiskelemaan saapunut savolainen ylioppilas, vedetään mukaan ylioppilaselämän pyörteisiin, jonka näyttämönä toimii tietysti Kappeli. Samaisella näyttämöllä huojun kuorolaisena myös minä, juopunutta ylioppilasta esittäen. Lakki päässäni, vappupallo kädessäni ja viinipullo toisessa heiluen. Ennen ensi-iltaa teimme taustatutkimusta istuen muutamalla Kappelissa, sivistyneesti tietenkin, kuvitellen millaista ylioppilaselämä 1800-luvun lopun Helsingissä mahtoikaan olla.

– Nyt otammekin Antin maljan! – Ja kysy aina minulta, kun haluat tietää neuvoa. Minä tiedän paremmin kuin professorit! Kyllä täällä niitä riittää, jotka hautautuvat kirjoihinsa. Eivät tunne kuin luentosaliensa seinät. Ja niissä ei jumalaut’ ole paljon tutkimista. Antti tekee johtopäätöksensä ja huudahtaa: – Minä lähden Kappeliin! (Ote libretosta julkaistu säveltäjä Pasi Lyytikäisen luvalla)

Kiitos sokerileipuri Jerngrenille, joka rakennutti Helsingin Esplanadille kirkkoa muistuttavan myyntikojun, jossa myytiin leivoksia ja limonaadia. Samalle paikalle rakennettiin 1867 ravintola Kappeli. Ilman tuota aikansa start-up yrittäjää kokematta olisi jäänyt moni ikimuistoinen hetki. Onnea Kappeli ja pitkää ikää!