Tunturilammin laavu on lähellä. Sinne asti reitti kulkee tuttuja polkuja, pitkin hiihtoladun pohjaa, leveää väylää, jonka pohjana on perinteinen pururata. Istahdamme juomatauolle vain jatkaaksemme muutaman minuutin kuluttua matkaa kohti tuntematonta. Sallatunturin ympäri kiertävä Hetehaltijan lumous on kartan mukaan noin 13 kilometriä pitkä. Vaativuusluokaksi on määritelty keskivaativa-vaativa ja kierroksen kestoksi 5–6 tuntia, mutta se ei meitä säikäytä. Kuvittelemme kiertävämme tunturit reilusti alle viidessä tunnissa, eihän eiliseen reilun 10,6 kilometrin lenkkiin mennyt kuin reilut pari tuntia.
Tällä kertaa olemme pakanneet reppuihin taukovaatteiden, välipalojen ja vesipullojen lisäkin myös lounastarpeet: ruusukaalirasian, kirsikkatomaatteja, fetaa, chiliä, valkosipulia, oliiviöljyä, mausteet ja muutaman kourallisen edellisenä iltana keitettyä pastaa. Ruokajuomiakaan ei pidä unohtaa: pari lasillista viiniä kulkee kätevästi mukana vanhaan vesipulloon kaadettuna. Mukana kulkevat myös minikokoinen halsteri, retkikeitin, lettupannu ja valmiiksi sekoitettu taikina sekä pari settiä biomuovista valmistettuja Light My Fire -astioita.
Maisema muuttuu nopeasti. Tunturilammin suomaasto jää taakse, kun astelemme pitkospuita pitkin eteenpäin ja Tunturikummun yli. Ympärillämme kohoaa kuusimetsä ja maaruska loistaa kaikissa mahdollisissa punaisen sävyissä. Puut ovat paikoin peittyneet naavaan ja puolukat hehkuvat punaisina polun varrella. Maasto on ihanan vaihtelevaa, se kumpuilee, kiipeilee ja pitää patikoijan valppaana. Askel on asetettava polulla poimuilevien puunjuurien lomaan.
Ilma on kostea, on kuin kävelisimme keskellä sumupilveä. Vettä ei varsinaisesti sada, mutta silti kuoritakin pintaan kertyy kosteutta ja vesipisaroita. Tunturi on jäänyt jo kauas taaksemme, tai ainakaan sitä ei tiheältä puustolta pysty enää erottamaan. Edellinen päivä painaa jaloissa, vaikkakin vähemmän kuin olin etukäteen kuvitellut.
Ketään ei näy missään, erämaa ympärillämme hengittää kanssamme samaan tahtiin. Välillä ajatuksissa vilahtaa alkukantainen petojen pelko. Mitä jos metsässä väijyy villieläin, joka silmäänsä räpäyttämättä odottaa saaliin saapumista pitkospuiselle tarjottimelle? On kummallisen hiljaista, edes linnut eivät laula. Hiljaisuuden rikkoo vain vaatteidemme kahina. Hätistän häiritsevät ajatukset sinne, mistä ne ovat tulleetkin ja hengitän syvään puhdasta ilmaa. Matkaa Kylmähetteen kodalle on enää vain vajaa kilometri.
Kota on harjun korkeimmalla kohdalla. Polku muuttuu vasemmalle viettäväksi, kun se kipuaa harjun laitaa ylöspäin. Tässä on varmaan syy reitin korkeampaan vaikeusasteeseen, toteamme lähes yhteen ääneen, kun liukastelemme maahan pudonneiden lehtien päällystämää polkua eteenpäin. Matkaa on taitettu tähän mennessä viitisen kilometriä.
Ylhäällä meitä odottaa yllättävä näkymä. Kuvittelin Kylmähetteen olevan jokin pieni suonsilmäke, mutta sanoisin harjun toisella puolella avautuvaa lämpärettä ennemminkin lammeksi. Hetehaltijan lumous on tullut todeksi. Kodalla ei ole muita, eikä aikomus ollut muutenkaan vielä tässä kohtaa päivää lounastella, joten jatkamme matkaa hetimiten. Ensin on kuitenkin laskeuduttava pitkiä portaita lammen rantaan ja ikuistettava ihmeellinen näkymä.
Lounaskokkailut päätämme hoitaa muutaman kilometrin päässä Pahaojankurun nuotiopaikalla, oli keli mikä hyvänsä. Kylmähetteeltä polku lähtee laskeutumaan alaspäin kiivetäkseen taas hetken kuluttua kulkemaan kurun laitamilla. Poikkeamme reitiltä sivuun ja kurkistelemme kurun pohjalle, jossa kohisee pieni koski. Nuotiopaikan sijainti on pieni pettymys, sillä odotimme henkeäsalpaavia näkymiä jylhään rotkoon, emme suojaisaa sopukkaa, jonka näköalan blokkaa tiheä männikkö.
Hetken hengähdettyämme tartumme toimeen. Sisko sahaa ja kirvestää polttopuut, minä sytyttelen sillä aikaa kiehisillä ja tuohilla tulet. Puut ovat kosteita, mutta roihahtavat lopulta lämmittämään kosteita kulkijoita. Kengät vaihtuvat villasukkiin ja vettäpitävä kuoritakki untuvaiseen vaatteeseen.
Taittelemme foliosta vuoan, johon asettelemme fetan, valkosipulinkynnet ja kirsikkatomaatit. Päälle lorautamme hiukan oliiviöljyä ja silppuamme aimo annoksen chiliä. Ruusukaalit pyöräytetään balsamicossa ja oliiviöljyssä ja asetellaan uutuuttaan hohtavaan halsteriin.
Nuotion kupeeseen kasattu hiillos kypsyttää folionyytin sisällön reilussa vartissa, eikä ruusukaaleillakaan kauaa enempää mene. Etukäteen keitetyt pastat lämmitetään kaasukeittimellä kiehautetussa vedessä, gluteenittomat ensin ja tavalliset pennepastat sitten. Lopuksi kaikki pastat sekoitetaan lautasella folionyytin uumenissa höyryäviin tomaatteihin ja kermaiseksi paahtuneeseen fetaan, ja tadaa – nuotiofetapasta on valmis!
Ohi pyyhältää pari maastopyöräilijää, jotka jatkavat pysähtymättä matkaansa kohti Pitkälampea. Yllättäen saamme seuraa pariskunnasta, joka on kiertämässä Hetehaltijan lumous -reittiä toiseen suuntaan. Vaihdamme muutaman sanan sillä aikaa, kun he paistavat eväsmakkaransa hehkuvalla hiilloksella. Hörppäämme viimeiset viinitipat kokoontaitettavien mukiemme pohjalta ja alamme kasata kamppeita kokoon. Jälkiruoan jätämme seuraavalle taukopaikalle, sillä matkaa on vielä puolet jäljellä.
Käymme kurkkaamassa kurun pohjalla kohisevaa Pahaojaa, ja jatkamme matkaa. Hetehaltijan lumous kutsuu! Jälkimmäisen puoliskon suomaisemat ovat hengästyttävän kauniita. Keltaisen, ruskean ja oranssin sävyt kilpailevat keskenään ja suolammen pinta heijastelee sekin ruskan värejä. Pitkospuut kuljettavat meitä kosteikkojen halki. Enää ei sada, ja jos oikein tarkasti katsoo, näyttää pilviverhokin ohentuneen.
Suunnitelmissamme oli Hetehaltijan lumouksen lopuksi valloittaa Ison Pyhätunturin huippu ja sen näköalapaikka. Tutkimme taukopaikalla karttaa, joka lupaili oikoreittiä onneen, mutta vaikka kuinka tähyilemme ei poikkeamaa polulta löydy. Se ei sinänsä ole ihme, sillä nousu huipulle on jyrkkä ja elämää suurempien kivenlohkareiden koristama. Emme malta pysähtyä Kaippahanojan laavulle, vaan patikoimme eteenpäin. Jospa jaksaisimme sittenkin poiketa korkeimmalle kohdalle virallisia reittejä pitkin.
Kun saavumme risteykseen, jalkapohjia särkee, väsymys painaa ja mielessä liikkuvat lähinnä haavekuvat lämpimistä löylyistä ja kuumasta suihkusta. Hetehaltijan lumous on vienyt viimeisetkin voimat. Liukastun pitkospuilla ja lennän tömähtäen pyllylleni. Se on viimeinen tikki, ei meistä enää taida olla tunturin huiputtajiksi. Sen verran kuitenkin jaksamme, että oikaisemme Sallatunturin rinteiden kautta kotiin. Oikopolku lähtee pohjoisrinteiltä ja kiertää tunturin viertä mökkikylän kautta takaisin reitin alkupisteeseen. Punaisina loistavat puolukkapuskat palkitsivat reippailijat vielä viime metreillä, onneksi olimme varanneet taskun pohjalle pari minigrip-pussia puolukkamättäitä varten!
Vasta saunan lauteilla tajuamme, että letut jäivät paistamatta. Ehtiihän sitä huomennakin, toteamme, ja heitämme kiukaalle kauhallisen löylyä.
Vaikka etenimme reipasta tahtia, Hetehaltijan lumous vei meiltä reilut 7 tuntia. Muistathan aina ottaa paperikartan mukaasi, kun lähdet luontoon. Vaikka reitti olisi merkitty hyvin, mitä tahansa voi tapahtua. Olosuhteet saattavat yllättää ja kännykästä loppua akku. Kunnon maastokartan avulla voit suunnistaa maamerkkienkin mukaan, mutta kompassin käyttö kannattaa myös opetella. Jos lähdet maastoon yksin, kerro jollekin mihin olet menossa ja koska olet palaamassa. Kuljeta omat roskasi mukanasi, sammuta tulet ja hehkuvat hiillokset ennen kuin jatkat matkaa.
Lue myös:
Sallatunturi – sydämeni valittu
Metsäterapiaa ja patikkapolkuja: ruskaretki Sallatunturiin
