Kaupallinen yhteistyö: Tony’s deli
Tiistai-iltana tuulee. Pohjoisesta puhaltaa niin, että pystyssä ei meinaa pysyä. Tihkusateen kastelemat keskustan kadut kumisevat tyhjyyttään, sillä syysmyräkän riehuessa ihmiset pysyttelevät tiukasti sisätiloissa. Takana on hektinen kirjamessuviikko ja pitkä työpäivä, joten minäkin huomaan haaveilevani kotisohvasta, kääriytymisestä lämpimään vilttiin, kynttilöistä ja lempeästä hämärästä.
Melkein harmittaa, että meillä on pöytävaraus ravintolaan, sillä juuri tänään en kaipaisi hiukkaakaan hälinää ympärilleni. Hyvän ruuan ja viinin tunnettuja sivuvaikutuksia ovat kuitenkin parempi mieli, onnellinen olotila ja tyytyväinen vatsa, joten ehkäpä ilta ravintolassa hyvinkin piristää raskaan työn raatajaa. Siispä fillarin selkään ja vastatuulessa kohti Bulevardia!
Astumme sisään Tony’s deliin. Portaikossa meitä tervehtii joulukuusi, sinne tänne on ripoteltu pieniä lahjapaketteja. Pikkujoulukausi on selvästi alkamassa. Ravintolasalissa huomaamme heti, että tunnelma on täydellinen. Muutamia seurueita siellä täällä, vaimeaa musiikkia, kynttilöitä, pehmeän punaisia sävyjä ja samettisia sohvia, joita reunustaa muhkeiden tyynyjen rivi. Tony’s deli onnistuu kääntämään takkini siltä seisomalta. Sali sulkee meidät lämpimään syleilyynsä – ja toivottaa tervetulleeksi parhaalla mahdollisella tavalla.
Venetsialaiset teemaviikot näkyvät paitsi ruokalistalla, myös seinillä. Venetsialaisten karnevaalinaamioiden koukkunokat heittävät yllemme dramaattisen tummia varjoja. Oikeassa Venetsiassa kahlataan tällä hetkellä tulvavedessä, Tony’s delin Venetsia-viikoilla upottavat korkeintaan sohvat, jalat pysyvät kuivina ja olo on lämmin ja lokoisa.
Pidän sisustuksesta erityisen paljon, enkä malttaisi istua pöydän ääreen, kun kameran rakastamia yksityiskohtia on aivan liikaa joka puolella. Valitsemme alkumaljoiksi italialaiseksi samppanjaksikin kutsuttua franciacortaa ja selailemme menulehtisiä mielenkiinnolla. Valinnanvaraa on runsaasti, sillä samaan aikaan tarjolla on venetsialaisten erikoisuuksien lisäksi Alban alueen valkoista kultaa – valkoisia tryffeleitä.
Mieli harhailee hetkeksi Piemonten sydämeen, pieneen Roddin kylään, jonka liepeillä saimme syksyllä 2017 osallistua tryffeleiden metsästämiseen. Koulutetut tryffelikoirat häärivät ympärillämme ja kuopivat kärsimättöminä maata. Minäkin pääsin irrottamaan pikkuruisella hakulla golfpallon kokoisen tryffelikimpaleen, joka tosin sujahti tuossa tuokiossa tryffelioppaamme taskuun. Maistiaisten jälkeen tuliaiskassiin koottiin tryffeliöljyä, säilöttyjä tryffeleitä ja tryffelivoita. Ruokamatkailua parhaimmillaan!
Pitkien pohdintojen ja ajatusten sivupolkujen jälkeen mies valitsee alkupalalautaselleen silakkaa. Minä päädyn tilaamaan antipastoksi härkäcarpaccion, joka on höystetty tuoreella tryffelillä ja tryffelimajoneesilla.
Viinilistaa vilkuillessa sormi menee suuhun. Lopulta annammekin päätösvallan ravintolapäällikölle, joka ehdottaa jaettavaksi kahta pientä karahvia, yhden punaista Valpolicellaa ja toisen tuntemattomampaa valkoista, Veneton alueen Turbiana-rypäleestä valmistettua, raikasta ja yrttistä Corte Ciona Luganaa. Piirrän muistiinpanoihin ison plussan, sillä karahvittain ei viiniä kovin monessa suomalaisessa ravintolassa tarjota. Mikähän siihen mahtaa olla syynä?
Tryffelin huumaava tuoksu leijailee luoksemme jo ennen kuin annokset ehtivät pöytään saakka. Kun kokki raastaa tuoretta tryffeliä annokseni päälle runsaalla kädellä, hurmaannun niin, että unohdan tyystin kameran ja kännykän. Ehkä niin on hyvä, välillä kannattaa nauttia hetkestä kaikilla aisteilla tarkastelematta tilannetta ruudun kautta. Syön hitaasti, sillä en haluaisia annoksen loppuvan koskaan. Silakkakin on hyvää, mutta muutaman tryffelihaarukallisen jälkeen mies tunnustaa silti kärsivänsä annoskateudesta. Virnistän tyytyväisenä valintaani ja pyörittelen tryffelilastuja kieleni päällä.
Viinilista lupasi Valpolicellan olevan pehmeää ja eleganttia. Muutaman kulauksen jälkeen pyydän seuralaistani haistamaan ja maistamaan, sillä kuvaus ei tunnu täsmäävän. Pehmeyden sijaan suutuntuma on väärällä tavalla hapokas ja tuoksu viittaa etäisesti maakellariin. Voisikohan viinissä olla korkkivika? Emme ole varsinaisesti viiniharrastajia, joten pohdimme asiaa pitkään keskenämme, ennen kuin uskallamme pyytää henkilökuntaa maistamaan. Aavistuksemme osuu oikeaan. Tilanne hoidetaan esimerkillisesti ja meille tuodaan pikapikaa uusi kaato viiniä, joka maistui juuri siltä miltä pitääkin.
Korkkivikaisia viinejä tulee vastaan yllättävän usein, Alkoonkin niitä palautuu kuulemma tuhansia vuodessa. Joskus vian huomaa jo nuuhkaisemalla korkkia, mutta yleensä tunnistaminen vaatii lasiin kaatamisen, haistelun ja maistelun. Vaikka ravintolassa vialliseen viiniin törmääminen onkin harmillista, on tässäkin pilvessä hopeareunus. Iloitsen siitä, että olen kuin olenkin kehittynyt maistajana, ja lupaan itselleni, että jatkossa uskallan luottaa omiin aisteihini enemmän.
Tässä välissä on kehuttava vielä kerran Tony’s delin rauhallista tunnelmaa. Olemme molemmat ääniherkkiä ja täpötäyteen ahdetussa ravintolassa, jossa musiikki pauhaa kovalla, saattaa välillä iskeä ärsytys tai jopa pakokauhu. On ihanaa, että pystymme syventymään keskusteluun ja toisiimme ilman, että ääntä tarvitsee yhtään korottaa. Muistiin kirjattakoon, että Tony’s deli on oikein oivallinen treffipaikka!
Pääruoiksi nautimme pulleita pinaattiarancineja eli friteerattuja risottopalloja ja venetsialaista vasikanmaksaa polentan kera. Hyviä ja tuhdin täyttäviä annoksia molemmat. Olipa onni, etten valinnut alkupalaksi risottoa tai pastaa, kuten etukäteen olin suunnitellut! Vaikka vatsa on ääriään myöten täynnä ja tyytyväinen, katse hakeutuu kummasti kohti jälkiruokalistaa. Tekee mieli makeaa.
Ohitan sujuvasti ikisuosikkini tiramisun ja pysähdyn venetsialaisten munkkien ja suklaakastikkeen kohdalle. En tiedä millaisia munkkeja venetsialaiset mammat paistavat, mutta aion ottaa selvää. Kuvittelen mielessäni suussasulavan, öljyssä pinnalta rapeaksi paistetun sokeripommin, joka seilaa suklaakastikkeessa, enkä voi ajatella enää mitään muuta. Mies ei sokerista piittaa, vaan tilaa Taleggio-juustoa, grappasiirappia ja saksanpähkinöitä.
Tällä kertaa on minun vuoroni kärsiä annoskateudesta, sillä siinä missä juusto on pehmeää ja pähkinät ihanan paahtuneita, venetsialaisista munkkeja voisi luonnehtia ennemminkin friteeratuiksi munkkitaikinalastuiksi, jotka rasahtelevat hampaissa kuin hapankorput konsanaan. Naurattaa, sillä ne eivät suoranaisesti vastanneet pääni sisällä kehittelemiäni mielikuvia. Seuraavalla kannattanee kysyä tarjoilijalta, mitä onkaan tilaamassa, ennen kuin kuvittelee omiaan. Suklaakastike on onneksi vallan mainiota, ja jälkiruokaviiniksi valittu sisilialainen Donnafugata Kabir mahtavan makeaa.
Illallisen jälkeen kuljetan pyöräni metrolle kävellen. Olen pyörryksissä ihanasta illasta, ruuasta ja viineistä – hilpeässä hiprakassa on turvallisempaa taluttaa. Edellisestä kerrasta Tony’s delin pöydässä oli ehtinyt kulua kokonaiset 13 vuotta, olikin siis jo aika palata takaisin. Mene sinäkin ja koe pala Italiaa keskellä Helsinkiä! Tryffeliviikot jatkuvat vielä tovin ja venetsialaisista erikoisuuksista pääsee nauttimaan loppuvuoden ajan. Benvenuti tutti!
