Juuri nyt istun lentokoneessa matkalla kohti Kanariaa. Keihäsmatkalainen on myöhässä vaatimattomat 30 vuotta, mutta ennen reissuun ei ole ollut näin painavaa syytä. Yli 70-vuotias äitini starttaa viikon kuluttua Atlantic Rally for Cruisers -kilpailussa kipparina ja purjehtii muina naisina yli Atlantin. Siitä lisää vähän myöhemmin, sillä ensin nojatuolimatkaillaan Ouluun, tuohon läntisen Suomen tervakaupunkiin.

Juna saapuu rautatieaseman keskimmäiselle raiteelle. Matka Helsingistä Ouluun on yllättävän lyhyt, hyvin valitulla junavuorolla vain reilut 6 tuntia. Taivas Oulussa on yhtä harmaa kuin Helsingissäkin, vettä vihmoo vaakasuorassa ja mittari näyttää seitsemää lämpöastetta. Taivallan perässävedettävän laukkuni kanssa kohti Original Sokos Hotel Arinaa, joka on ystävällisesti lupautunut tarjoamaan minulle ensimmäisen yön talon piikkiin*. Minulla on tunti aikaa, sillä neljältä olen sopinut treffit saman korttelin alakertaan avatussa Herkussa.

Olen saanut avaimen yhteen hotellin harvoista teemahuoneista. Luoto-huoneen ovessa lukee “Käärin sinut pumpuliin.” Purskahdan melkein itkuun, sillä koko tulomatkan olen kärsinyt kamalasta kolmoishermosärystä, jonka aikana jokainen hiuksenhipaisu ja kasvojen liike aiheuttaa viiltävän kipureaktion. Ajatus pumpulista tuntuu liian hyvältä ollakseen totta.

Astun sisään huoneeseen ja olen lentää selälleni. En siksi, että kompastuisin mattoon, vaan siksi, että huone on niin kaunis. Saaristoteema on toteutettu kivasti – luonnonvaloa, rantakiviä, siniharmaata puuta, luonnonvalkoisia tekstiilejä, neutraaleja värejä, pieni lampaantalja – ja huoneen sävyihin sopiva oululaisen Balmuirin villaviltti, tottakai. Prinsessasänky ei ole pröystäilevä, vaan yksinkertaisuudessaan sopivan soma. Kaiken huippuna pöydälle on jätetty käsin neulotut villasukat ja kaksi Lapin Marian smuutipulloa. Laitan miehelleni viestin: tiedän, missä majoitumme, kun kesällä matkustamme kaupunkiin!

Unohdan ajankulun ja melkein myöhästyn kokkaustreffeiltäni. Kun risotot on syöty parempiin suihin, livahdamme Vanhalle Paloasemalle, jossa soittaa tuona iltana Tuomo Prättälä yhtyeineen. On mahtavaa kuunnella keikkaa paikassa, joka ei ole tungettu täyteen ihmisiä, jossa voi istua takkatulen loimussa ja nauttia jazzmusiikista. Olen melko varma, että artistit ovat samaa mieltä. Yhtään ei haittaa sekään, että S-omistajaviinit ovat tarjouksessa 15 euroa pullo.

Biisejä kuunnellaan yllättävällä hartaudella, ja kun erehdymme yhden kappaleen aikana porisemaan keskenämme, saamme heti huomautuksen edessämme istuvilta musiikinharrastajilta. Nolosta hetkestä huolimatta Oulu näyttää vakuuttavan ensikertalaisen paitsi hotellitarjonnallaan myös ravintola- ja kulttuurikattauksellaan.

Puistolan lounaalta kotiseutukierrokselle

Aamiaisella viereisessä pöydässä istuu tottakai Tuomo Prättälä seuranaan koko Club for Fiven jengi. Tuukka Haapaniemen supermatalaa bassoa ei voi olla tunnistamatta. Aamiaisen jälkeen nolojen tilanteiden nainen joutuu taas mukavuusalueensa ulkopuolelle, kun hän sattuu Tuomon kanssa samaan aikaan hisseille. Päätän, etten kehtaa mennä samaan hissiin, teen älyttömän peruutusliikkeen ja kipuan kolme kerrosta portaita omaan huoneeseen. En vieläkään tiedä miksi, ja tuskin tietää Tuomokaan. Sen verran oli ihmetystä ilmeessä, kun pakenin päätä pahkaa hissiaulasta portaikkoon.

Olen ajatellut ihmetellä pohjoisen kaupungin menoa ja meininkiä kuljeskelle päämäärättömästi pitkin katuja ja kujia, mutta sen sijaan juutun hotellihuoneeseen tekemään töitä. Kun hommat on hoidettu, vaihdan hotellia. Tuomiokirkon kupeesta katsottuna kaupunki näyttää hyvin erilaiselta. Hautajaissaattue on juuri lähtemässä matkaan, ja kirkon kellon lyövät kumisevan apeita lyöntejään, kun mustiin pukeutuneet vieraat purkautuvat kirkon komeista ovista kadulle.

Moni saattueesta suuntaa askeleensa Puistolaan, ja niin teen minäkin. Kuinka ollakaan, lounaalla päivän annoksena on pirteän pinkki punajuuririsotto. Syön hyvällä ruokahalulla, vaikka edellisen päivän viinilasilliset vähän vihlovat ohimoita. Kolmoshermosärky sen sijaan tuntuu enää pienenä kihelmöintinä silmäkulmissa, nenänpielessä ja huulissa, kuin puudutuksen haihtuminen hammaslääkärin käsittelyn jälkeen. Jälkiruoka tarjoillaan kahvilan puolella. Mangomousse on ihanan makeaa, mutta pientä miinusta merkkaan muistikirjaani kertakäyttöisistä tarjoiluastioista.

Alhaalla roikkuvat pilvet ja kostea ilma eivät houkuttele kaupunkikävelylle iltapäivälläkään, joten kaivaudun takaisin Lapland Hotels Oulun** pehmeiden tyynyjen keskelle ja jatkan hommia. Olo on kuin ruotsinlaivalla. Huone on toki suurempi, mutta parvekkeelta avautuu näkymä katetulle sisäpihalle ja alakerrassa haaruikoita kilistelevään hotellin ravintolaan, jossa itsekin seuraavana aamuna nautin yhden parhaista hotelliaamiaisista ikinä. Vaikka toisaalta, nukkumaanhan tänne on tultu ja tekemään töitä. Mitäpä niillä maisemilla.

Myöhemmin iltapäivällä minut istutetaan bemarin takapenkille, sillä on kotiseutukierroksen aika. Ystäväni esittelee maat ja mannut, koulut ja nuorisotalot, pittoreskin Kalasataman ja tottakai tontin, jolle rakentuu seuraavan puolen vuoden aikana unelmien omakotitalo. Myöhäiset iltapäiväkaffet juodaan hänen kotikotonaan heti tupatarkastuksen jälkeen.

Ostroferia – Oulun ravintolakartan kirkkaimpana loistava tähti

Illan varsinainen agenda ja ehdottomasti tärkein ohjelmanumero on pitkän kaavan illallinen Ostroferiassa. Pöytä on varattu jo kuukautta ennen, sillä ravintolatilaan mahtuu kerrallaan vain reilut parikymmentä henkeä. Olen kuolannut ravintolan annoksia siitä lähtien kun se syksyllä 2017 avasi ovensa. Kiitos vaan Kokkipottilan Hannele, olet pitänyt meidän etelän ihmisetkin kartalla oululaisten tekemisistä.

Iltaa Ostroferiassa on vaikea kuvailla, se pitää kokea itse. Aion silti yrittää, sillä paikka on todella käymisen arvoinen. Pienessä ravintolasalissa on käsittämättömän kiireetön, ainutlaatuinen tunnelma. Nuoripari Kurkela on luonut jotain täysin omintakeista, jokaa osuu ja uppoaa minun ruokaorientoituneeseen sydämeeni. Ravintolan menu saattaa vaihtua päivittäin, eikä sitä ole nähtävillä netissä, eikä usein edes somekanavissa. On siis tultava paikan päälle. Liitutaululle on raapustettu seitsemän erilaista annosta, kaikki alkupalakokoa. Listalta voi valita muutaman tai testata vaikka kaikki.

Eilinen ilta painaa edelleen, mutta Jennyn suosituksesta tilaamme neuvoa-antavat Gin Tonicit Arctic Blue Ginistä ja Fentimansin Conossoir-tonicista sekoitettuna. Sillähän se lähtee, millä se on tullutkin. Silmäiltyämme liitutaulua tovin päätämme syödä listan läpi juustoja lukuunottamatta. Viinimenun puolitamme, ja toivomme, että päätös riittää säästämään meidät seuraavan päivän väsymykseltä.

Ensiksi eteemme kannetaan purjokeittoa ja kananmaksamoussea. Vaihdamme heti ensimmäisen lusikallisen jälkeen merkittäviä katseita. Jos kaikki ruuat ovat tätä tasoa, tästä tulee todella hyvä ilta! Toiseksi pöytään tuodaan kurpitsaa. Eikä mitä tahansa kurpitsaa, vaan öljykurpitsaa, jota kuulemma viljellään pelkästään meille kaikille tuttujen kurpitsansiemenien takia. Onpa hienoa, että nyt hedelmälihakin on otettu arvoiseensa käyttöön!

Kolmas herkku on fermentoitu. Porkkanaa, juuriselleriä, kotimaista tryffeliä ja suppilovahverolientä. Uulalaa, mikä makujen kombo! Lusikoin liemen suuhuni pikapikaa, sillä seuraavaksi tiedossa on Ostroferian keittiössä valmistetulla pekonilla, savucheddarilla, tulisella sinapilla ja mummonkurkuilla täytetty briossi. Olen odottanut tätä annosta siitä asti, kun näin sitä kannettavan viereiseen pöytään. Maku on tyrmäävän hyvä. Voi hyvän tähden, tästä ei kyllä paremmaksi enää voi panna.

Paitsi että voi. Viimeinen suolainen ruoka korjaa potin. Oulujärvestä pyydettyä madetta ja paahdettua palsternakkaa. Sopan kruunaa mateenmaksamousse, jota saa itse annostella keittoon haluamansa määrän. Luojan kiitos, että sovimme jo etukäteen skippaavamme juustot, sillä tämän kaiken makuiloittelun jälkeen aistit huutavat jo hallelujaa. Jälkkäri on onneksi kaikkea muuta kuin supermakea, sillä se koostuu omenasta, jugurttisorbetista ja hunajasta. Laseihin kaadetaan yllättäen sakea. (Muuten en tällä kertaa kirjoita viineistä, mutta sen verran sanon, että homma on jiirissä myös sillä saralla paremmin kuin hyvin. Kiitos.)

Kaiken edellä kuvatun keskellä Jussi Kurkelalla, Ostroferian keittiömestarilla, on aikaa istahtaa pöytään ja kertoa syksyisistä sieniretkistä, paikallisista raaka-aineista, ja syistä, miksi he ovat asettuneet juuri Ouluun. Uskomaton pariskunta, ei muuta voi sanoa. Toivotan Ostroferialle pitkää ikää ja oululaisille rohkeutta astua kynnyksen sisäpuolelle, vaikka etukäteen ei voikaan tietää, mitä mielettömiä makuelämyksiä ilta sisällään pitää.

Kun astumme ravintolasta ulos, on alkanut jälleen kerran vihmoa vettä. Oulu ei todellakaan näytä aurinkoisia puoliaan, mutta ei se mitään. Olen jo päättänyt tulla tänne joka tapauksessa uudelleen. Sitten kun päivät pitenevät ja toripoliisista erottaa muutakin kuin ääriviivat. Otamme vielä yhdet yömyssyt legendaarisessa Jumprussa, hairahdumme mäkkärin pippuriranskalaisiin ja sitten painamme päät tyynyyn.

Olipahan reissu! Kiitos Helena, kiitos Ostroferia ja kiitos Oulu. Seuraavaan kertaan!

*Hotelliyön tarjosi Original Sokos Hotel Arina
**Huone saatu alennettuun mediahintaan