Kohti tuntemattomia vesiä – Montenegron rannikko, täältä tullaan!

Palasin juuri kotiin kipparikokouksesta. Lauttasaaren Blue Peterin kabinettiin oli kokoontunut kipparin lisäksi seitsemän innokasta gastia eli miehistön jäsentä. Perämies oli estynyt, hän seilaa paraikaa syyskuisella Suomenlahdella. Lautasilla oli lohisoppaa ja näköalana purjeveneiden mastoviidakko.

Kipparin titteliä kantaa isäni, 70-vuotias kokenut merikarhu, jonka pää ja parta ovat alkaneet harmaantua vakuuttavasti. Perämies on tuttu ja turvallinen, joviaali nelikymppinen, joka tulee toimeen kaikkien kanssa. Muita gasteja emme ole ennen kokoontumista tavanneet koskaan. Nuorin meistä on alle kolmekymppinen, muutama kuusissakymmenissä ja loput keikkuvat neljänkympin molemmin puolin.

blue Peter lohikeitto

Ruori, reittisuunnitelma ja 48-jalkainen purjevene on kipparin vastuulla. Vastuu painaa yli 12 tonnia. Me muut autamme parhaamme mukaan ja jos osoittaudumme luottamuksen arvoisiksi, saatamme päästä itsekin 14,5-metrisen veneen ohjaimiin. Voi tosin olla, että itse linnoittaudun mielummin pentteriin eli keittiöön. Kokkaan lounasta ja tarjoilen satamaryyppyjä. Taitavammat saavat hoitaa veneen merelle ja sieltä pois.

Kabinetin pöytä täyttyy Montenegron kartoista, varustelistoista, ruokasuunnitelmista, veneen pohjapiirroksista ja satamatiedoista. Reittiä on hahmoteltu jo etukäteen, yhdessä kuuden muun venekunnan kippareiden kanssa. Yksi heistä on äitini, kohta 73-vuotias voimanainen, joka aikoo ensi vuonna purjehtia yli Atlantin. On minulla aikamoiset esikuvat!

Montenegron rannikko

Tarkoitus on paitsi valmistautua kahden viikon kuluttua toteutettavaan matkaan, myös tutustua. Edessä on kuitenkin seitsemän päivää tiivistä seurustelua ja tiimityötä. Kaikilla tuntuu olevan useiden vuosien kokemus sekä kotimaasta että turkooseilta vesiltä. Vaikuttaa todella hyvältä, yhteenlasketun osaamisen määrä on melkoinen. Sopii minulle, istun mielelläni välillä etukannella viinilasin ja kirjan seurassa. Kun muutkin osaavat, ei tarvitse itse olla koko ajan kiinni köysissä. Päätämme perustaa yhteisen venekassan lisäksi viini- ja olutkassan. Tämähän alkaa kuulostaa varsin mainiolta.

Reittisuunnitelma on seuraava: Kotor–Herzeg Novi–Bigova–Budva–Zanijka–Tivat-Kotor. Pyörimme siis paitsi Kotorin lahdella, myös Montenegron rannikolla Kotorin lahdesta etelään. Kroatiaan tai Dubrovnikiin ei ole menemistä, sillä Montenegron ja Kroatian välejä hiertää jonkinmoinen kriisi, emmekä halua lähteä koettamaan onneamme rajavesille.

Montenegron rannikko

Kroatiassa olen reissannut useamman kerran, mutta muut Balkanin maat ovat unohtuneet ämpärilistan häntäpäähän. Myös Kreikka ja Turkki on nähty mereltä käsin, ensimmäinen Kreikan-purjehdus tehtiin jo 90-luvun alussa. Tämä on ensimmäinen matkani Montenegroon ja odotukset ovat korkeat. Vuonomaiset maisemat, huikaisevan turkoosi Adrianmeri, pittoreskit satamat, historiaa huokuvat kaupungit, välimerellinen ruoka ja paikalliset viinit, jotka maksavat pari euroa per pullo. Sanoinko jo aurinko ja turkoosi meri?

Ennen Montenegroa edessä on kuitenkin kuuden päivän kiertomatka Italian luoteiskolkkaan. Piemonten ja Ligurian viinitiloihin tutustuminen alkaa jo ensi perjantaina. Tulossa on siis aimo annos baroloa, pastaa ja Cinque Terren kylätunnelmaa. Pysykäähän kuulolla!

ps. Yritin löytää tekstin kuvitukseksi otoksia aiemmilta purjehduksilta, mutta turkoosin veden tallenteet ovat hautautuneet niin syvälle ulkoisen kovalevyn syövereihin, ettei niitä tähän hätään löytynyt. Lokakuussa sitten tuplasti turkoosia!

Navigare necesse est

Minähän en rättien kanssa ala koskaan värkkäämään! Näin lausahti isäni parikymmentä vuotta sitten, kun moottoriveneen kannelta seurasi purjehtijoiden rantautumista. Kävi kuitenkin niin, että seuraavana vuonna perhetuttu sai houkuteltua molemmat vanhempani seilaamaan silloisen Jugoslavian vesille. Sen jälkeen oli toinen ääni kellossa ja moottoripurkki meni vaihtoon.

Siitä eteenpäin minäkin vietin kesäni 8-metrisessä perhepurressa. Ahvenanmaa kierrettiin useamman kerran, yöt nukuttin siskonpedissä keulakajuutassa, sadepäivinä paistettiin lettuja ja pelattiin trivial pursuitia kynttilänvalossa. En siis teinivuosinani juurikaan paiskonut ovia. Jäin ehkä paitsi kosteista kotibileistä ja ostarilla hengaamisesta, mutta enpä oikeastaan osannut sellaista edes kaivata. Opin lukemaan merikarttoja ja navigoimaan, nauttimaan sumun piirittämästä maisemasta ja heräämään auringon noustessa aamu-uinnille luonnonsataman rauhassa. En tiedä olenko koskaan ymmärtänyt kiittää vanhempiani näistä kesistä, mutta teen sen varmuuden vuoksi nyt. Kiitos!

WP_20150614_17_43_03_Pro

Ennen kuukauden venereissua Don Carloksen kaapit hamstrattiin täyteen ruokaa. Ostoskärryssä oli kukkuroittain hernekeittoa ja purkitettuja lihapullia, suklaakuorrutettuja kuivakakkuja kahvihetkiä varten, kuivamuonaa ja iskukuumennettua maitoa. Hankinnat tehtiin tukusta, jossa karkitkin myytiin laatikoittain. Joka kesä ostettiin vähintään yksi loota omenaremmejä, joita sai syödä yhden päivässä, jotta ne riittivät neljän viikon ajan. Tuoretavarat hankittiin matkan varrelta ja lastattiin pilssiin salongin pohjalautojen alle. Jos tuuri kävi, paikalliset kalastajat tulivat myymään savustamiaan kampeloita suoraan veneeseen. Syötävää ei kalassa ollut nimeksikään, mutta maku oli taivaallinen uusien pottujen ja voin kera.

Olosuhteet veneessä olivat varsin alkeelliset. Sinolilla toimiva liesi korvasi hellaa ja maalle viritettävä pallogrilli uunia. Tiskit tiskattiin vierassatamien keittiönurkkauksissa, sillä makean veden määrä veneen tankissa oli rajallinen. Suihkussa ja saunassa käytiin silloin, kun se mahdollista oli. Ympärillä oli kuitenkin Saaristomeri, sen luonto ja huimaavat maisemat. Ja se oli enemmän kuin tarpeeksi.

IMG_0416

ps. Huomenta Suomi kävi viime viikolla tekemässä jutun äidin ja tyttärien yhteisestä harrastuksesta. Oli outoa olla pitkästä aikaa kameran edessä, lopputuloksen näet huomenna tiistaina 16.6. maikkarilta klo 6.50 ja uusintana 8.50. (Piti tulla jo tänään, mutta inhimillisen virheen vuoksi pätkä siirtyikin huomiselle.)