Palasin juuri kotiin kipparikokouksesta. Lauttasaaren Blue Peterin kabinettiin oli kokoontunut kipparin lisäksi seitsemän innokasta gastia eli miehistön jäsentä. Perämies oli estynyt, hän seilaa paraikaa syyskuisella Suomenlahdella. Lautasilla oli lohisoppaa ja näköalana purjeveneiden mastoviidakko.
Kipparin titteliä kantaa isäni, 70-vuotias kokenut merikarhu, jonka pää ja parta ovat alkaneet harmaantua vakuuttavasti. Perämies on tuttu ja turvallinen, joviaali nelikymppinen, joka tulee toimeen kaikkien kanssa. Muita gasteja emme ole ennen kokoontumista tavanneet koskaan. Nuorin meistä on alle kolmekymppinen, muutama kuusissakymmenissä ja loput keikkuvat neljänkympin molemmin puolin.
Ruori, reittisuunnitelma ja 48-jalkainen purjevene on kipparin vastuulla. Vastuu painaa yli 12 tonnia. Me muut autamme parhaamme mukaan ja jos osoittaudumme luottamuksen arvoisiksi, saatamme päästä itsekin 14,5-metrisen veneen ohjaimiin. Voi tosin olla, että itse linnoittaudun mielummin pentteriin eli keittiöön. Kokkaan lounasta ja tarjoilen satamaryyppyjä. Taitavammat saavat hoitaa veneen merelle ja sieltä pois.
Kabinetin pöytä täyttyy Montenegron kartoista, varustelistoista, ruokasuunnitelmista, veneen pohjapiirroksista ja satamatiedoista. Reittiä on hahmoteltu jo etukäteen, yhdessä kuuden muun venekunnan kippareiden kanssa. Yksi heistä on äitini, kohta 73-vuotias voimanainen, joka aikoo ensi vuonna purjehtia yli Atlantin. On minulla aikamoiset esikuvat!
Tarkoitus on paitsi valmistautua kahden viikon kuluttua toteutettavaan matkaan, myös tutustua. Edessä on kuitenkin seitsemän päivää tiivistä seurustelua ja tiimityötä. Kaikilla tuntuu olevan useiden vuosien kokemus sekä kotimaasta että turkooseilta vesiltä. Vaikuttaa todella hyvältä, yhteenlasketun osaamisen määrä on melkoinen. Sopii minulle, istun mielelläni välillä etukannella viinilasin ja kirjan seurassa. Kun muutkin osaavat, ei tarvitse itse olla koko ajan kiinni köysissä. Päätämme perustaa yhteisen venekassan lisäksi viini- ja olutkassan. Tämähän alkaa kuulostaa varsin mainiolta.
Reittisuunnitelma on seuraava: Kotor–Herzeg Novi–Bigova–Budva–Zanijka–Tivat-Kotor. Pyörimme siis paitsi Kotorin lahdella, myös Montenegron rannikolla Kotorin lahdesta etelään. Kroatiaan tai Dubrovnikiin ei ole menemistä, sillä Montenegron ja Kroatian välejä hiertää jonkinmoinen kriisi, emmekä halua lähteä koettamaan onneamme rajavesille.
Kroatiassa olen reissannut useamman kerran, mutta muut Balkanin maat ovat unohtuneet ämpärilistan häntäpäähän. Myös Kreikka ja Turkki on nähty mereltä käsin, ensimmäinen Kreikan-purjehdus tehtiin jo 90-luvun alussa. Tämä on ensimmäinen matkani Montenegroon ja odotukset ovat korkeat. Vuonomaiset maisemat, huikaisevan turkoosi Adrianmeri, pittoreskit satamat, historiaa huokuvat kaupungit, välimerellinen ruoka ja paikalliset viinit, jotka maksavat pari euroa per pullo. Sanoinko jo aurinko ja turkoosi meri?
Ennen Montenegroa edessä on kuitenkin kuuden päivän kiertomatka Italian luoteiskolkkaan. Piemonten ja Ligurian viinitiloihin tutustuminen alkaa jo ensi perjantaina. Tulossa on siis aimo annos baroloa, pastaa ja Cinque Terren kylätunnelmaa. Pysykäähän kuulolla!
ps. Yritin löytää tekstin kuvitukseksi otoksia aiemmilta purjehduksilta, mutta turkoosin veden tallenteet ovat hautautuneet niin syvälle ulkoisen kovalevyn syövereihin, ettei niitä tähän hätään löytynyt. Lokakuussa sitten tuplasti turkoosia!
