Kaksi vuotta sitten äitini kertoi, että aikoo purjehtia Atlantin yli. Tiesin heti, ettei se ollut vitsi, vaan ilmoitusluontoinen asia. Pyörittelin päätäni, kauhistelin uutista kavereilleni ja mietin, etten ikimaailmassa itse uskaltaisi. Kolmeksi viikoksi keskelle ei mitään, jalkojen alla parikymmentä senttiä muovia ja kilometrikaupalla syvää vettä. Purjehtijoiden tytär tykkää kyllä purjehtia, mutta vain silloin, kun maata on näkyvissä – edes horisontissa.

Äitini tuntien tiesin, että päätös pitää. Pään sisäinen prosessi oli käynnistetty, joten siitä pidetään kiinni kynsin ja hampain. End of discussion.

Seuraavaksi kasattiin miehistö – siis se porukka, joka purjehtii, ohjaa ja operoi venettä. Ja koska idean äiti on Naispurjehtijoiden entinen kommodori, oli sanomattakin selvää, että veneeseen koottiin miehistön sijaan naisisto. Samalla päästiin tuulettamaan pölyttyneitä käsityksiä siitä, että Atlantin ylittävän purjeveneen päällystö koostuu kaksilahkeisista. Naisisto muotoili itselleen moton – Dream, Dare, Do! Unelmoi, uskalla ja toteuta!

Veneeksi vuokrattiin suomalaista tuotantoa, Pietarsaaressa vuonna 1980 valmistunut, valmiiksi valtamerikelpoiseksi varusteltu Swan 441. Kippariksi valikoitui porukan kokenein, tänä vuonna 72 vuotta täyttänyt äitini. (Arvatkaa vaan, onko asia herättänyt närää miesvaltaisessa purjehdusmaailmassa? Viiden pisteen vinkki: kyllä on. Sillä millä nyt paukutella henkseleitä, jos naiset kerran pystyvät samaan kuin raavaat merikarhut.) Projekti sai nimekseen Ocean Ladies.

Yhteen hiileen puhaltaminen aloitetiin saman tien. Tiimityötä hiottiin ja vuorovaikutustaitoja vahvistettiin ammattilaisten johdolla, sillä keskellä valtamerta on pakko muuntautua öljytyksi koneeksi, jonka jokainen osa toimii moitteettomasti. Valtataisteluille, negatiivisuudelle tai yhteishenkeä nakertavalle naljailulle ei neljätoistametrisessä veneessä ole tilaa. Turvallisuuden varmistaminen, navigointitaitojen kertaaminen, Atlantin sääolosuhteiden tunteminen, kovassa kelissä toimiminen, henkisen ja fyysisen kunnon ylläpitäminen, sponsorit ja rahoitus – kaikkien näiden tulisi olla kohdallaan starttipistoolin pamahtaessa. Etenkin viimeinen tuotti tuskanhikeä, mutta pienemmistä pisaroista kehkeytyi lopulta riittävän suuri rahavirta.

Kesän 2018 naisisto harjoitteli Itämerellä. Suomen seksihelteiden vedellessä viimeisiään irtosi S/Y Carissa Ocean Lady Helsingin satama-altaasta ja aloitti 3000 mailin siirtopurjehduksen kohti Gran Canarian Las Palmasia. Biskajanlahdella oli ensimmäisen kerran mahdollisuus testata venettä kovemmissa keleissä rannattomalla merellä. Lissabon–Madeira legillä aavaa merta riitti viideksi päiväksi putkeen, tämäkin toki vasta pientä esimakua kolmiviikkoiseen Atlantin-ylitykseen nähden. Lokakuun loppupuolella siirtopurjehdus saapui määränpäähänsä ja veneen varustelu suurta merta varten sai alkaa.

Venettä on siis varusteltu Las Palmasissa melkein kuukauden ajan. Kuten kuvasta näkyy, kannelle on köytetty menovettä kanisteri jos toinenkin. Tekninen puoli on hoidettu hyvissä ajoin kuntoon, mutta ruokahuoltohommat alkoivat vasta muutama päivä ennen starttia. Juomavettä on varattu pulloihin ja kanistereihin 2 litraa per päivä jokaiselle naisiston jäsenelle. Vedentekokonetta käytetään kaksi tuntia päivässä, se vaatii veneen dieselmoottorin käynnistämisen. Kone tuottaa merivedestä juomakelpoista makeaa vettä 6 litraa tunnissa. Hedelmiä on lupa syödä kaksi per päivä, kylmäboksi on täynnä pakasteita. Pikkulinnut kertoivat, että pentterin uumeniin on piilotettu myös samppanjaa, suklaata, cokista ja pipareita.

Rauhallisemmassa kelissä onnistuu myös kalastaminen, sillä reelinkiin on kiinnitetty vapateline. Juuri tulleen tiedon mukaan veneeseen onkin eilen nostettu ensimmäinen mahimahi. Tuoreesta kalasta kokattuja aterioita siis tiedossa!

Päällystö eli kippari ja perämies toimivat viiden tunnin vuoroissa. Unta viisi tuntia, vastuuta toinen samanmoinen. Naisisto hoitaa kaikki kannella tapahtuvat manööverit, siivouksen ja ruuanlaiton pareittain kolmen tunnin vuoroissa. Ensin kolme tuntia kannella, sitten toiset kolme kannen alla stand by -vuorossa, ja viimein kolme tuntia lepoa. Päällystöä lukuunottamatta punkat vaihtuvat tiuhaan tahtiin, jotta jokainen pääsee nukkumaan mukavammin tuulen alapuolella. Sykliin kuulemma tottuu yllättävän nopeasti. Yhdeksän tunnin vahtivuorojärjestelmä takaa sen, että kahta samanlaista vuorokautta ei matkan aikana ehdi tulla.

Kannen alta ei astuta ulos ilman turvavaljaita. Valjaat kiinnitetään välittömästi elämänlankaan, oli keli mikä hyvänsä. MOB- eli Man Over Board -tilanteille on nollatoleranssi. Vallitseva tuuli käy tähän aikaan vuodesta koillisesta, joten matkan pitäisi taittua suurelta osin kohtalaisessa sivumyötäisessä. Valtamerellä on kuitenkin oma tahto ja vaaratilanteisiin on siksi syytä varautua. Aallonkorkeus voi kasvaa yllättävän suureksi ja tuulen nopeus saattaa vaihdella säärintamien mukaan. Reittivalintoja ei paljasteta etukäteen, mutta legenda kertoo, että ensin purjehditaan etelään, ja vasta kun voi alkaa sulaa, käännetään keula kohti länttä ja Karibiaa.

Matkaa St. Lucialle on noin 3 000 merimailia eli reilut 5 000 kilometriä. Alussa kaikki cruising-luokan yksirunkoiset purjeveneet ovat samalla viivalla, mutta jo seuraavana päivänä veneiden parvi on hajaantunut niin, että horisontissa voi hädin tuskin havaita kilpakumppaneita. Sen jälkeen matkaa tehdään yksin. Seurana ovat ensin linnut, sittemmin veneen vierellä hyppytaitojaan esittelevät delfiinit ja pienet lentokalat. Öisin matkaa siivittävät tummana pauhaava meri, kirkkaana loistavat tähdet ja kallelleen keikahtanut kuutamo.

Satelliittipuhelin toimii viestien välittäjänä ulkomaailmaan. Joka päivä joku naisiston jäsenistä kirjoittaa kaikkien puolesta lyhyen sähköpostiviestin Suomeen. Se lähetetään yhteyshenkilölle, joka forwardoi kuulumiset naisiston lähipiiristä muodostetulle sähköpostilistalle. Viestin pääsisältö on tähän mennessä ollut rauhoittava ja positiivinen: veneellä on tänäänkin kaikki hyvin. Välillä pieniä päivityksiä ilmestyy myös Ocean Ladies’n Facebook-sivulle. Nekin tehdään Suomesta käsin.

Lähdön hetki oli tunteita täynnä. Kyyneleet virtasivat, nallekarhuja puristettiin kainaloon ja aallonmurtajalla vilkutetiin, kunnes vene katosi 172 muun paatin joukkoon. Isäni harmitteli, ettei tullut ottaneeksi kotoa mukaan mitään pientä esinettä, jonka olisi voinut antaa äitini mukaan onnenamuletiksi, mutta totesi sitten halatessaan, että ehkäpä nämä 50 vuoden yhteiset muistot kantavat ilman sitäkin. Minä pidättelin kyyneleitä ja toivoin, että joskus tulevaisuudessa minäkin voin sanoa samat sanat omalle puolisolleni.

Kun Hesari lähtöpäivänä kirjoitti projektista, olin haljeta ylpeydestä. Edelleen tuputan tietoa ensimmäsestä ARC-kilpailuun osallistuvasta suomalaisesta naisistosta jokaiselle, joka suostuu kuuntelemaan. Ihailen äitiäni ja kaikkia näitä tavallisia naisia, äitejä ja mummeja, jotka eivät tyydy haaveilemaan, vaan tarttuvat toimeen, uskaltavat ja tekevät, mitä haluavat. Rikkovat omalla tavallaan lasikattoja ja repivät miehisen maailman kahlehtivia rajoja. Samalla toivon, että minuun on tarttunut geeneissä edes osa äitini rohkeudesta ja tekemisen meiningistä. Go Ocean Ladies, ja suotuisia tuulia!

Atlantic Rally for Cruisers eli ARC 2018 -kilpailun tilannetta ja naisiston matkaa voi seurata täällä. Veneen virallinen nimi kilpailussa on S/Y Carissa Ocean Lady. Kuulumisia pääsee lukemaan myös Ocean Ladies’n Facebook-sivulta, taustoista ja kilpailuun valmistautumisesta taas löytyy lisätietoa oceanladies.fi-sivuilta, josta ylläoleva kuvakin on napattu.