*Kuvissa vilahtavat viinit tarjosivat Santa Helena ja Juomavinkki

Ei, tämä teksti ei kerro Mia Kankimäen uusimmasta kirjasta Naiset joita ajattelen öisin, vaikka niin saattaisi otsikon perusteella luulla. Opus odottelee vielä vuoroaan kesän lukupinossa, ja sen aika tulee ennemmin tai myöhemmin. Mistä siis on kyse, jos ei kirjasuosituksista? Minäpä kerron.

Yksin mökillä, unettoman yön pikkutunteina mielessäni eivät liitele edellä mainitun kirjailijan tapaan historiaan jälkensä jättäneet voimanaiset. Heidän sijaansa ajattelen niitä poikkeuksellisia naisia, jotka ovat omilla teoillaan olleet tasoittamassa urapolkuani niin, että nyt 43-vuotiaana, voin kutsua itseäni ylpeänä yrittäjäksi. Niitä ihania ja kannustavia ihmisiä, jotka ovat uskoneet minuun ja puhaltaneet ilmaa siipieni alle silloinkin, kun olen räpistellyt epätoivoisesti eteenpäin. Nostaneet itsetuntoani, kun olen kahlannut pohjamudissa, ja osanneet valita sanansa oikein, kun mopo on meinannut keulia tai kun pensseli on sutinut taivaanrantaan shokkiväreillä kirkuvia kuvioita.

Taustavoimissani on vahvoja naisia, joita ilman tuskin olisin tässä. Tärkein heistä on oma äitini. Rohkea ja päättäväinen, sitkeä ja sinnikäs, työtä pelkäämätön ja idearikas, jolle vastoinkäymiset ovat vain ratkaisua vailla olevia haasteita, ja joka vielä yli 70-vuotiaanakin vielä ylittää itsensä lisäksi Atlantin ja astuu siekailematta epämukavuusalueelle. Isäni on samaa maata, ja kaiken muun lisäksi käsistään kätevä ja erinomainen seuramies.

Geeniperimäni on siis sangen hyvä, mutta se ei kuitenkaan yksin riitä. Onnekkaana olen saanut kasvaa kodissa, jossa on kannustettu, tuettu tsempattu ja pidetty positiivista ajattelua yllä. Minun ja sisarusteni valintoja ja päätöksiä on kunnioitettu – jopa alttarille astuminen kaiken kansan edessä sai hetken keskustelun jälkeen hyväksynnän. Jos se kerran oli sitä, mitä oikeasti halusin.

Kun kesäkuun puolen välin tietämillä istahdimme tämän tekstin kuviinkin taltioituneelle grillipiknikille Helsingin kattojen ylle nauttimaan viinistä ja omin käsin grillatusta ruuasta, en voinut olla miettimättä, millaisia kinttupolkuja pitkin olen tuohon bloggaajaporukkaan tieni löytänyt.

Viimeisen kuuden vuoden aikana olen eronnut pitkästä parisuhteesta, suorittanut elämäni kolmannen korkeakoulututkinnon, mennyt naimisiin, päätynyt avioeroon, löytänyt uuden rakkauden, perustanut blogin ja sukeltanut syvemmälle somen syövereihin.

Esinaiseni Aalto-yliopistossa eli vahvasti mukana ja kannusti minua kokeilemaan kaikkea oppimaani myös päivätyössä. Niinpä tein somesuunnitelmia, visioin strategioita ja säädin äänensävyä, jolla työpaikasta puhutaan. Sain tulla ja mennä miten halusin, kunhan hommat hoituivat ja tulokset olivat hyvät. Hän huomasi, että jalkani olivat jo toisien ovien välissä, mutta jousti ja tsemppasi silti. Myös silloin, kun päätin irtisanoutua ja testata siipieni kantavuutta. Siitä olen hänelle ikuisesti kiitollinen.

Nelivuotiaan blogilapseni kehityskaari on vasta alussa, ja se opettelee edelleen, miten tässä maailmassa eletään. Perustamallani yhden naisen sisältötoimistolla on vuosia mittarissa vieläkin vähemmän. Molempien projektien edetessä olen huomannut, että sudenkuoppiin on helppo upota ja omien oksien sahaaminen käy sekin joskus huomaamatta. Pinnalla on kuitenkin pysytty.

Blogin aloittaminen oli kytenyt takaraivossa useita vuosia. Lopullisen potkun takalistoon antoivat omalla esimerkillään rikoskumppanini Miia ja Viola. En voinut jäädä pirjoa pahemmaksi, vaan julkaisin toukokuussa 2015, kuukausi tiedätte-kyllä-minkä-ohjelman päättymisen jälkeen, haparoivat ensiaskeleeni kaiken kansan ruodittavaksi. Blogi otti tuulta alleen jo ensimmäisenä kesänä, mutta kasvu oli silti tuskastuttavan hidasta.

Vertaistuki oli tarpeen, ja sitä tarjosivat onnekseni blogikollegat. Toukokuussa 2016 lähetin sähköpostia Nuorgamin Emmille ja ujutin hänen avustuksellaan itseni Ping Helsingin vuosittaisiin kokoontumisajoihin peruutuspaikalta. Kahden päivän aikana uskalsin parin viinilasillisen jälkeen jutella uusien tuttavuuksien kanssa, jakaa edellisenä yönä väsäämiäni tuoksuvia käyntikortteja ja istahtaa idoleideni viereen kysymään kuulumisia. Pääni kuhisi kunnianhimoisia ideoita, enää piti vain päättää, mistä ovesta astelisin sisään ensimmäisenä. Yhtäkkiä aloin ymmärtää, mitä kaikkea voinkaan saada aikaan, jos vain uskallan huutaa unelmani ääneen. Vierivä kivenlohkare oli lähetetty liikkeelle, eikä se hevillä pysähtyisi.

Myöhemmin törmäsin Tiiaan, Janicaan ja Lauraan, joista kukin omalla tavallaan tarjosi käsivartensa, johon nojata, kun teki mieli heittää blogihanskat tiskiin. Tärkeitä kollegiaalisia keskusteluja on käyty myös Jennin, Hannelen, Arnan, Elinan ja viimeisimpänä, mutta ei todellakaan vähäisempänä Annin kanssa. Suurin kiitos kuuluu kuitenkin Hannalle, joka otti minut siipiensä suojaan, pyysi illallisseuraksi ja kotiinsa piknikille, ehdotti vieraskynäilyä omaan blogiinsa, vinkkasi tapahtumista ja suhtautui kuten keneen tahansa, eikä todellakaan katsonut nenänvartta pitkin. Hän helpotti oloani yksinkertaisesti olemalla maailman sydämellisin tuntemani ihminen. Ulkopuolisuuden tunne alkoi hellittää ja tuntui, että kuuluin vihdoinkin joukkoon.

Pienen Ideapuodin Tanja tarjosi minulle ensimmäisen blogiyhteistyöni koskaan. Jännityksestä jäykkänä istuin Kappelin pöydässä ja kirosin huonoa muistiani, sillä kamerassa oli kiinni potrettilinssi, joka pakotti ottamaan ruokakuvat muutaman askeleen kauempaa. Tiesin jo, mitä kirjoittaisin, sillä ravintola oli toiminut näyttämönä useammassakin elämäni vaiheessa. Sain valtavasti kehuja sekä asiakkaalta että ravintolalta ja olin hämmästyksestä ymmyrkäisenä. Samana keväänä Clarionin baaritiskillä sittemmin Workday Designers -muotoilutoimiston perustanut Aku Varamäki mainitsi sivulauseessa, kuinka piti postaustani ehkä parhaimpana lukemanaan blogiyhteistyönä koskaan. Punastuin ja kakistelin kiitokset. Olin oikealla tiellä.

Tanjasta on tullut vuosien varrella tärkeä yhteistyökumppani, Aku taas on myöhemminkin auttanut minua työurani muotoilussa ja yrittäjyyden ensi metreillä. Kiitos naiset, olette (todennäköisesti tietämättänne) tärkeitä!

Tein freelancerin hommia päivätyön ohessa jo ennen kuin perustin varsinaisen toiminimen. Elokuussa 2017 kirjoitin somepäivityksen, jossa huhuilin kalenterini täytteeksi sisällöntuotantoprojekteja. Se poiki useita yksityisviestejä, joista yksi tuli graduohjaajaltani, Terhiltä. Hänen yritykseltään sain toimeksiannon, joka hymyilyttää vieläkin. Myöhemmin minulle tarjottiin samasta pienestä firmasta toimitusjohtajan paikkaa. Olen edelleen häkeltynyt moisesta luottamuksenosoituksesta, vaikka en silloin voinutkaan pestiä ottaa vastaan. Itseluottamuksen se joka tapauksessa buustasi aivan uudelle levelille.

Kollegoiden ja asiakkaiden tuki ja palaute ovat tuiki tärkeitä, mutta työajan ulkopuolella paras olkapää löytyy kotoa. Koska mies ei kuitenkaan mahdu tämän tekstin otsikon alle, sivuutamme hänet nyt itsestään selvänä öisien ajatusten kohteena ja siirrymme kategoriaan ystävät. Lähipiirini on ollut antelias, sillä työntöapua ja hyvää esimerkkiä on ollut aina anteliaasti tarjolla. Kiitos rakkaat siskoni Miia, Tiina ja Niina, todellinen ihmenainen ja idolini Elisa, energinen ja aina niin säihkyvä Suvi sekä Lotta, joka johdatti minut viisi vuotta sitten ruokaihmisten pariin ja yhdessä syömisen saloihin.

Teitä kaikkia minä ajattelen öisin, tirautan ehkä muutaman suolaisen kyyneleen ja ihmettelen, miten juuri minua on kohdannut näin odottamaton onni. Kiitos.

ps. Jos yllä olevien kesäisten grilli- ja piknikherkkujen reseptit alkoivat kiinnostaa, niitä pääset tutkailemaan täällä:
Grillattuja munakoisoja vuohenjuustolla  / Beach House Kitchen
Kurkku-fetasalaatti / Hannan soppa
Munakoiso-kaurapala-teriyakivartaat / Tiskivuoren emäntä & Juomavinkki
Persikka-mustikkasalaatti / The Queen of Delicious
Porkkanahodarit / Hannan soppa & Juomavinkki
Taleggio-grillipizza / Lumo Lifestyle