Casa Visette – luksusta Langhen laaksossa, Barolon viinialueella

Kaupallinen yhteistyö: Casa Visette

Jännittää. Seison Helsinki-Vantaalla loungen edessä ja odotan. Olen lähdössä Italiaan viiden päivän viinimatkalle – yksin.

Ennen lentoa tapaan Sari ja Petteri Laineen – pariskunnan, joka päätti jättää hyvästit Suomen epävakaalle ilmastolle ja ottaa projektikseen lähes romahduspisteeseen ajautuneen, vanhan piemontelaisen viinitilan kunnostamisen. Neljän vuoden uurastuksen ja monien mutkien jälkeen Casa Visette avattiin vieraille keväällä 2017. Kun tämän vuoden tammikuussa sain kutsun tulla tutustumaan tiluksiin, raivasin kalenterini siltä seisomalta. Piti hieman toppuutella, etten olisi  pakannut matkalaukkuanikin samaan syssyyn.

casa visette takapiha

Loungeen löytää onneksi tiensä myös toinen yksin viinimatkalle suunnistava. Huokaan helpotuksesta, sillä meillä tuntuu synkkaavan saman tien. Voimme jännittää yhdessä mitä tuleman pitää. Edessä on viisi päivää viinejä, kulinaristisia elämyksiä, yllättäviä kohtaamisia, pitkiä lounaita, uusia ystäviä, pikkutuntien keskusteluja ja huikaisevia maisemia.

Milanosta Monforte d’Albaan

Lento laskeutuu Milanon kentälle kuuden jälkeen. Isäntäpari lähtee autonhakuun, me yksinmatkaavat lyöttäydymme laukkuvahdeiksi saapuvien aulaan. Rouskutan kentän kaaoksesta ostettua rapeaa juustofocacciaa ja yritän pitää keskustelua yllä. Tyrkkään introverttipuoleni hetkeksi syrjään, sillä seuraavan viiden päivän aikana on uskallettava olla sosiaalinen. Meitä on kaiken kaikkiaan kahdeksan. Yksi matkalaisista on lennähtänyt Italiaan Espanjasta, toinen Saksasta viinimessuilta, kolmas ja neljäs saapuvat seuraamme vasta seuraavana päivänä. Kun porukka on koossa, hyppäämme autoihin ja kaasutamme pimenevään iltaan.

casa visette la morra auringonlasku

Ajomatka Casa Visetteen, Monforte d’Alban pikkukylän kainaloon, kestää pari tuntia. Puheensorina taukoaa vain tietullien puomeilla (ja sen ainoan kerran, kun ajamme ohi moottoritien liittymästä). Kolikot kilisevät ja rahisevasta kaiuttimesta kuuluu tietullivirkailijan särisevä ääni. Ohitamme Astin ja Alban kaupungit sekä Ferreron Nutella-tehtaan, samalla tutustumme toisiimme ja alueeseen, jonka läpi ajamme. Isäntä tarinoi viininvalmistuksesta, paikallisista rypäleistä ja Barolon alueen historiasta. Takapenkkiläisten silmäluomet alkavat painaa, saattaapa joku torkahtaakin. Syy ei ole seuran, vaan lentoa edeltäneen pitkän työpäivän. Autossa on lämmin, mutta ulkona elohopea on laskenut pakkasen puolelle. Kevät on myöhässä täälläkin.

casa visette apartment

Välipalasta huolimatta nälkä alkaa kiljahdella vatsan tietämillä. Tiedustelen varovasti etupenkiltä, miten mahtaa illan ruokailu järjestyä. Casa Visette on vain muutaman kilometrin päässä lähimmästä kylästä, mutta käveleminen pimeässä ja kylmässä illassa ei väsyneenä houkuttele. Käy ilmi, että Casa Visettessä keittiön hengettärenä häärii Jessica, omalta kylältä pestattu ehtoisa emäntä. Odotettavissa onkin valmiiksi katettu pöytä ja kolmen ruokalajin illallinen, ihanaa!

casa visette aperitiivit

Kun molemmat autot ovat vihdoin löytäneet perille, astumme alas isännän viinikellariin. On illallisviinien valinnan aika. Barolo Tourin etkot voivat alkaa.

casa visette viinikellari

Casa Visette – vanhan viinitilan raunioista energiatehokkaaksi elämysmajataloksi

Aamulla herään pienoiseen pään kivistykseen, joka kaikkoaa nopeasti, kun siirrän verhot syrjään ikkunoiden edestä. Silmieni eteen avautuu vienosti vihertävä, viiniviljelmien peittämä maisema. Avaan ranskalaisen parvekkeen liukuoven ja vedän keuhkoihini viileän kevään raikasta ilmaa. Näkymää  on vaikea sanoin kuvailla, sillä orastava vehreys, kukkuloilla leijuva utu, aamuauringon valo ja lintujen laulu tuntuvat sydänalassa asti. Kameraan tallentuu vain murto-osa maiseman käsittämättömästä kauneudesta.

casa visette näkymä sängystä

casa visette maisema ikkunasta

Vasta nyt näen huoneistoni ensimmäistä kertaa luonnonvalossa. Kiertelen avojaloin lämpimällä kivilattialla. Katto on korkealla, vanhat kattoparrut paikallaan ja kalusteet moderneja, mutta rakennuksen henkeen sopivia. Ihailen erityisesti valaisimia, joista jokainen on persoonallinen ja muotokieleltään mainio. Myöhemmin selviää, että ne ovat omistajaparin tyttären valitsemia. Tässä 50-neliöisessä huoneistossa majoittuu isompikin seurue, sillä keittiön yläpuolella kohoaa nukkumaparvi. Parvelle johtavat puiset porrasaskelmat on tehty vanhoista kattohirsistä.

casa visette katto

Casa Visettessä on muutenkin kiinnitetty huomiota ekologisuuteen, energiatehokkuuteen ja kestävään rakentamiseen. Puitteet ovat modernit, mutta vanhan talon henki on säilytetty – kirjaimellisesti. Rakenteet, puupinnat, ovet sekä seinä- ja kattotiilet ovat mahdollisuuksien mukaan alkuperäisiä tai kierrätettyjä. Vanhat viinitynnyritkin on rakennusvaiheessa hyödynnetty.

casa visette

Vaikka ulkona on vain muutama plusaste, sisällä on suomalaiseen tapaan lämmin. Ikkunoiden, ovien, seinien ja katon eristykseen on siis panostettu toisin kuin Etelä-Euroopassa yleensä. Maalämpöpumppu ja katolle sijoitetut aurinkokennot sekä lämmönvaihdin lämmittävät käyttöveden, uima-altaan ja huoneistojen lattiat. Kompostori odottaa kuljetusta Suomessa, sillä Italiasta ei käyttökelpoista laitteistoa löydy. Kylpyhuoneiden kertamuovipakkauksetkin ovat menossa lähiaikoina vaihtoon. Arvostan!

casa visette apartment kitchen

Pienessä keittiössä on kaikki, mitä neljän hengen illallisen kokkaamiseen tarvitaan. Kylpyhuone on tilava ja valoisa. Oleskeluhuoneen nurkassa on massiivinen takka ja ovenpielessä sylillinen halkoja. Huomaan pohtivani ehtisinkö jonain iltana polttamaan pesällisen tai pari. Ranskalaisia parvekkeita on kaksi, mutta parasta on oman sisäänkäynnin yhteydessä kolmeen ilmansuuntaan levittäytyvä patio, jossa kuvittelen istuvani kesäiltana aperitiivi kädessäni.

casa visette aperitiivi

Casa Visette on rakennettu pieteetillä. Kun seuraavien päivien aikana tapaamme paikallisia viinintuottajia ja ravintoloitsijoita, muistaa jokainen heistä erikseen kiittää Saria ja Petteriä koko yhteisön puolesta. Entisen viinitilan kunnostaminen ja matkailun edistäminen on merkittävä teko, josta hyötyy koko seutukunta.

casa visette

Jotain kertoo sekin, että tupaantuliaisissa talon vanha omistaja ei kuulemma saanut hurmioltaan sanaa suustaan. Työtä on tehty suurella sydämellä, rakkaudesta Italiaan ja sen ihmisiin. Saattaa olla, että myös viinien kuninkaalla ja kuninkaiden viinillä, Barololla, on ollut näppinsä pelissä.

Casa Visette ja Piemonten paras aamiainen

Havahdun, kun oveen koputetaan. Olen unohtunut haaveilemaan kesken aamutoimien. Siispä pesen kasvot, puen päälle, vedän jalkaani villasukat ja hipsin alakertaan aamiaiselle.

casa visette näkymä etelään

Avatessani oven vastaan tulvahtaa tuoreiden croissanttien tuoksu. Jessica huikkaa keittiöstä buongiornot ja kysyy, otanko kahvia vai teetä. Aamiaispöydässä on talon omaa viikuna-, kurpitsa- ja persikkahilloa, säilöttyjä persikoita, granolaa, mysliä, maustamatonta ja mustikoilla maustettua jugurttia, keitettyjä kananmunia, kokojyväpaahtoleipää, kinkkua, juustoa, tomaattia ja paprikaa – kaikki lähiruokaa ja mahdollisuuksien mukaan luomua. Kahvikone ruplattaa kotoisasti – cappuccinot, espressot, macchiatot ja haudutettu tee kannetaan pöytään, johon on katettu myös useampi karahvi omena- ja päärynämehua. Maljakossa on kimppu tuoreita leikkokukkia.

casa visette aamiainen

Kyllä kelpaa, Casa Visette on kaltaiseni aamiaisfanin paratiisi. Enempää en voisi aamiaiselta missään olosuhteissa toivoa. (Paitsi ehkä kuohuviinistä ja persikkanektarista sekoitettuja bellinejä, mutta sekin parannusehdotus on isäntäväelle jo välitetty.) Yhtään muovipulloa ei talosta löydy. Vesi tulee hanasta, kuplavesi tehdään itse ja oman talon hedelmät on säilötty lasipurkkeihin.

casa visette breakfast

Turisteista ei tietoakaan

Kun viime syyskuussa vaeltelin samoissa maisemissa viinin sadonkorjuuaikaan, en voinut lakata ihmettelemästä paitsi alueen kauneutta myös sen hiljaisuutta. Muita turisteja tuli vastaan vain kourallinen ja tunnelma oli seesteinen. Vaikka maaliskuu tänä vuonna olikin tavallista kylmempi, on alkukevätkin silti erinomainen ajankohta matkustaa Piemonteen. Ravintoloihin pääsee ilman pöytävarauksia ja viinitaloissakaan ei ole minkäänmoista ruuhkaa. Alue on helppo ottaa haltuun kävellen tai sähköpyörillä, jos autoilu ei innosta. Myös lompakko kiittää, sillä sesongin ulkopuolella etenkin majoituksen hinnat saattavat olla huomattavasti alhaisemmat.

casa visette sauna

Casa Visette, Monforte d’Alba, Langhen kukkulat ja Barolon viinialue ovat todellisia Pohjois-Italian helmiä, joihin suosittelen tutustumaan nyt, kun suuret massat eivät niitä ole vielä löytäneet. Aktiivilomailijallekin löytyy tekemistä, sillä alueella risteilee satojen kilometrien vaellusverkosto, lumihuippuiset vuoret ovat lähellä, eivätkä golfkentätkään ole kovin kaukana. Ja jos olet hurahtanut tennikseen tai nautit fillarilla viilettämisestä, on apu todella lähellä. Casa Visetten pihalla on oma tenniskenttä ja fillarivuokraamoon on vain muutaman kilometrin matka.

casa visette lounas

Palasin Italiasta kotiin reilu viikko sitten. Mieleni sen sijaan päätti jäädä niille sijoilleen, eikä maanitteluista huolimatta ole palannut vieläkään kotiin. Casa Visette ja Piemonten vehreät kukkulat omivat sen itselleen. Voi olla, että joudun hakemaan sen henkilökohtaisesti takaisin.

Lue myös:
Onnistuneen matkan merkkejä
Sähköpyörän satulassa pitkin Piemonten kukkuloita
Pitkiä lounaita ja italialaisia illallisia – ravintolavinkit Barolon viinialueelle
Barolo Tour – kellareita, köynnöksiä ja pulloittain punaviiniä

Onnistuneen matkan merkkejä

Mieleni vaeltaa. Se kulkee pitkin viiniköynnösten kaartuvia oksia. Se viilettää alas serpentiiniteitä sähköpyörän selässä, takinhelma vastatuulessa hulmuten. Se haistaa vasta puhjenneet kevätesikot, suuressa ruukussa kasvavan rosmariinin ja kalpean kevätauringon lämmittämät laakeripuut. Sillä on oma tahto, eikä se taivu maanantaiaamun, vaikka kuinka maanittelee. Sen sijaan se säntäilee häntä heiluen sinne tänne, kuin piemontelainen piski vahtiessaan pihapiiriä.

langhe italia

Näen yhä edessäni pitkän pöydän, jonka ympärille on kokoontunut joukko ennalta tuntemattomia, mutta nopeasti ystävien kastiin asettuvia matkalaisia. Kuulen, kun korkki irrottaa otteensa viinipullon vihreästä kaulasta. Viinikellarin ovi narahtaa kutsuvasti auki ja keittiöstä leijailee puoli vuosisataa vanhassa barberassa haudutetun ragú-kastikkeen tuoksu.

Barolo

Vatsanpohjassa kuplii edelleen ilo. Se purkautuu hallitsemattomina pyrskähdyksinä, kun mieleen juolahtaa matkamuisto viinitalovierailulta. Kun ilolientä on nautittu lasillinen liikaa ja naurusta ei tule loppua. Kun ravintolasalissa kaikaa juomalaulu ja paikalliset pyörittelevät päätään hulluille suomalaisille. Kun tiramisu on täydellistä ja omin käsin leikattu tartar vie kielen mennessään. Kun yritämme naittaa toisilleen seurueen ainoan sinkun ja viinintuottajan komean pojan. Ikuisten muistojen lista on loputon.

vuoret langhen kukkuloiden takana

Ja kun mieli asettuu paikalleen, se lepää varovaisen vihreässä maisemassa. Kumpuilevassa maastossa, ikivihreiden murattien peittämillä puunrungoilla ja lintujen loputtomassa laulussa. Lumisilla vuorilla, jotka nousevat kukkuloiden takaa kuin italialaisen elokuvan kulissit, jotka joku on unohtanut paikoilleen. Kirkonkellojen keskipäiväisessä kumussa ja kevään kirkkaassa valossa, joka sokaisee siihen tottumattoman.

Kestää kauan ennen kuin laskeudun maan pinnalle. Etsin jalansijaa sohjoisilta kaduilta ja kaipaan takaisin Italian kevääseen.

Piemonten ruokataivas – pastaa, risottoa ja pannacottaa

Rakastan pastaa. Spagettia, ravioleja, tagliatellea, pappardellea, fusillia, farfallea ja fettucinea – rakkaalla ja herkullisella lapsella on monta nimeä. En ole ainoa, sillä suomalaiset syövät pastaa vuodessa keskimäärin kolme kiloa per suu. Tuohon määrään verrattuna minut voi luokitella suursyömäriksi, sillä ahmin saman määrän helposti kuukaudessa, joskus jopa parissa viikossa.

Ravintolassa tilaan pastaa kuitenkin hyvin harvoin. Liian monta kertaa eteeni on kannettu ylikypsää, kermaisessa kastikkeessa uivaa yritelmää, jota ei ikipäivänä kehtaisi esitellä italialaisessa keittiössä. Useimmiten, kun olen erehtynyt antamaan pasta-annokselle vielä kerran mahdollisuuden, olen joutunut toteamaan: tekisin tämän itse paremmin. Siksi syön pastaa lähinnä kotikeittiössä.

tagliatelle

2000-luvun alussa asuin muutaman kuukauden Italiassa. Firenzen pastatarjonnasta on jäänyt parhaiten mieleeni pieni lounasravintola, jonka yksinkertaisilla puupenkeillä, pitkien pöytien ääressä istuivat aterialla niin raksaäijät kuin pukumiehet. Pastakulhollinen maksoi 2,50 euroa ja se oli suuri. Keittiöstä huudeltiin jokaiselle asiakkaalle erikseen kysymys: Formaggio?? Paitsi silloin, kun lounaslistalla oli kala- tai äyriäispastaa, joita ei italialaisessa keittiössä parmesaanilla pönkitetä.

Myöhemmin Rooman-matkalla tilasin kulinaristiystäväni suosituksesta tiskin alta jumalaista artisokkapastaa. Saapasmaassa osataan pastahommat, siellä valmistetaan ja myös syödään eniten pastaa koko maailmassa, noin 26 kiloa vuodessa. Kaikkien näiden kokemusten jälkeen odotukset olivat korkealla, kun matkustin Piemonteen, viiniharrastajien pyhättöön, Barolon alueelle. Jos viini on huippuluokkaa, on ruuankin oltava vähintään yhtä hyvää.

Saavuimme piskuiseen Monforte d’Alban kylään alkuiltapäivästä. Kotiuduimme hulppealla terassilla varustettuun hotellihuoneeseemme ja otimme pienet päiväunet. Sitten oli lounaan aika. Se olikin helpommin sanottu kuin tehty. Kävelimme jyrkillä ja kapeilla kivetyillä kujilla ravintolasta toiseen ja kaikissa meille pyöriteltiin päätä. Kello on viisi minuuttia yli kahden, lounasta ei enää tarjoilla. Haluatteko tulla illalla uudelleen?

Tajarin pasta

Emme halunneet, sillä ohjelmassa oli tervetuloillallinen oman hotellin ravintolassa. Päädyimme takaisin keskusaukiolle ja astuimme epäröiden sisään pieneen Enoteca Roccaan. Tarjoilija näki nälkämme jo kaukaa ja vakuutti, että meiltä saa vielä ruokaa, ennen kuin edes ehdimme kysyä. Kahden hengen ulkopöytäkin oli vapaana. Pian edessämme höyrysi tomaattinen tahaton-pasta ja laseissa oli paikallista punaista. Pienistä palasista koostuu matkalaisten onni.

raakakypsytettyä kalaa ja pikkelöityä raparperia

ravioli

barolo ravintola

tattirisotto

ragu

Seuraavan päivän lounas tarjoiltiin laakson pohjukassa, Barolon kylässä. Ravintolavarauksen oli tehnyt opas, ja hyvin oli tehnytkin. La Cantinettan tattirisotto oli silkkisen pehmeää ja pannacotta täydellisen tutisevaa ja sopivan makeaa. Ravintolassa myytiin pian meidän jälkeemme saapuneille seurueelle joidenkin annosten kohdalla ei-oota, raaka-aineita kun oli ostettu vain kyseistä lounasta varten. Se on yleensä hyvä merkki. Perheravintolan isäntä tuhahteli turisteille ja puhui käsillään vähintään yhtä kovaäänisesti kuin suullaan. Juuri tällaisia pikkuravintoiloita minä rakastan.

tiramisu

pannacotta

Vaelluksen lomassa pysähdyimme välillä seisoskelemaan viinibaariin tai lepuuttamaan jalkoja kahvilaan. Lasillisten mukana kannettiin joka kerta lautasellinen suolapaloja. Yleensä ilmakuivattua kinkkua, salamia, leipätikkuja ja piemontelaista toma-juustoa, mutta myös pieniä bruschettoja, oliiveja ja maksapasteijaa. Hiukopala pitää nälän ja kiukun loitolla ja loiventaa myös alkoholin vaikutusta. Pikkusuolaisella saatoimme kuitata jonain päivänä myös lounaan, sillä kuumalla ei sen kummempaa ruokaa kaivannut. Yksinkertaisen nerokasta. Voi, kunpa onnistuisimme ujuttamaan piemontelaisen aperitivo-kulttuurin myös tänne kotimaan kamaralle!

aperitivo

Toisena iltana varaus oli tehty yhteen Monforte d’Alban pikkuravintoloista. Osteria dei Catarin terassi on viiniköynnöksineen viehättävä. Ilta-aikaan asiakkaat ohjataan toisen kerroksen sisätiloihin, saliin, jonka seiniä koristivat puolialastomien naisten viininpoljentaa esittävät frescot. Pienen pöytäsekaannuksen jälkeen ilta rullaa vakuuttavasti eteenpäin. Annokset ovat visuaalisesti kauniita, etenkin jälkiruoan esillepano on näyttävä ja aiheuttaa annoskateutta viereisissä pöydissä. Viinit ovat jälleen kerran erinomaisia ja hinnat siihen nähden naurettavia. Haluan muuttaa tänne asumaan.

gnocchi

barbera

Jo ennen reissua kävi ilmi, että alueen parhaimmat ravintolat sijaitsevat kylien ulkopuolella. Matkaa saattaa olla useampi kilometri, joten saadakseen huippuaterian on nähtävä vähän vaivaa. Kylissä ei ole takseja, julkisesta liikenteestä nyt puhumattakaan. Kaikki liikkuvat autolla, skootterilla tai moottoripyörällä. Ravintolaan mennään samoilla kulkupeleillä ja niillä palataan myös kotiin, oli viiniä juotu tai ei. Ja kuten ehkä jo osaatte päätellä, piemontelainen ateria ei ole mitään ilman viiniä, jonka todennäköisesti on valmistettu naapurin tontilla kasvaneista rypäleistä.

jälkiruoka

jälkiruoka

Paikallisten mukaan viinihiprakassa ajamista katsotaan läpi sormien. Periaatteena on, että kotiin voi ajaa, vaikka veressä olisikin promilleja. Onnettomuuden sattuessa humaltunut kuski on toki edelleen vastuussa tekemisistään, mutta niin kauan kun mitään ei tapahdu, asiaan ei puututa millään tavalla. Tavallaan ymmärrän ja sitten taas en. Pienillä kyläteillä hissukseen ja varovasti ajaminen ei kuulosta kovin riskaabelilta, mutta alkoholin heikentämällä havainto- ja reaktiokyvyillä se voi silti olla kohtalokasta.

Viimeisenä iltana olin haaveillut istuvani illallisella kovasti kehutussa Ristorante Saraccassa. Päivä oli kuitenkin vaelluksineen niin uuvuttava, että päädyimme pizzalle keskusaukion laidalle. Ratkaisu ei ollut ollenkaan huono, saimme pian kuulla paikallisilta, että naisvoimin pyörivä pizzeria In Piazza oli ehdottomasti seudun paras ja sinne tultiin kauempaakin. Ruokailemisen jälkeen voimme mekin lämpimästi suositella. Edullista ja erittäin maukasta!

viimeisen illan pizza

Piemonte ei ehkä ylittänyt ruokaharrastajan odotuksia, mutta täytti ne silti heittämällä. Taas kerran lupaan itselleni perehtyä paikallisiin tarjoomuksiin hyvissä ajoin etukäteen, jotta osaan tilata sitä, mitä paikallisetkin syövät. Tällä kertaa jäi kokematta ainakin tryffelipasta ja carne cruda, raakana syötävä Razza bovine piemontese -rodun rasvaton naudanliha. Piemontelle tyypillistä keltaista pastaa sentään söimme.

Kapea tajarin-nauhapasta tehdään ikivanhalla reseptillä, joka pitää sisällään ainostaan 00-jauhoja sekä suuren määrän keltuaisia. Legenda kertoo, että yhtä jauhokiloa kohden lisätään jopa 40 kananmunan keltuaista. Pasta tarjotaan tyypillisesti lihaisan ragun tai tomaattikastikeen kera. Molempia kokeiltuani äänet menevät tasan. Harmittamaan jäi vain se, että samassa kylässä valmistetut tajarinit jäivät kiireen takia kaupan hyllylle. On varmaankin opeteltava tekemään keltaista pastaa itse.

Ruokalistat olivat Piemontessa varsin lihaisia. Kasviksia oli harvoin lisukkeissakaan, jos muutamaa tomaattilohkoa ei lasketa. Neljän päivän raskaahkon lihapitoisen ruokavalion jälkeen odotinkin kieli pitkällä Ligurian mereneläviä. Millaisia ruokia Italian itärannikko tarjosi, siitä kuulette ensi kerralla!

skumppaa kiitos

ps. Kirjoitettuani tekstin huomasin käyttäneeni useamman kerran verbiä rakastaa. Mitäpä muutakaan teonsanaa italialaisesta ruuasta puhuessa voisi käyttää. RAKASTAN!