Tarkkaa suunnitelmaa ei ollut, mutta patikoimaan oli pakko päästä. Olimme haaveilleet pitkästä päiväpatikasta Gran Canarian mielettömissä maisemissa, mutta herra Murphy heitteli armotta hidastavia kapuloita rattaisiin. Kun loma alkaa ja stressitasot romahtavat, tämä tyttö ottaa ja sairastuu. Sapluuna on tuttu ja tavallaan turvallinenkin, mutta kuume horjutti haaveita huolella ja päivän vievä vaellus oli unohdettava.

Minä makasin horkassa viltin alla, siemailin rommilla maustettua hunajateetä ja kuuntelin kun aallot kohahtelivat vasten vaativia rantakallioita. Mies sohi sormellaan kännykkää ja etsi meille vaihtoehtoista ohjelmaa. Parin tunnin päästä suunnitelma oli valmis. Ottaisimme auton alle ja suuntaisimme seuraavana aamuna kohti El Riscon kylää ja Charco Azul -vesiputousta. Ja jos buranan voimalla jaksan, piipahtaisimme paluumatkalla Agaeten lähistöllä sijaitsevalle viinitilalla, jossa viljellään myös kahvia. Otin vilttini ja painuin petiin, vaikka kello oli vasta yhdeksän.

Tuhdin aamupalan jälkeen olo oli edelleen hutera, mutta ei niin hutera, ettenkö olisi uskaltanut istahtaa pelkääjän paikalle vuokraamaamme punaiseen Alfa Romeoon. Pujottelimme banaaniplantaasien sokkeloisien kujien läpi väljemmille vesille. Ensimmäinen serpentiinitien pätkä nauratti, mutta hymy hyytyi, kun jätimme taaksemme Agaeten satamakaupungin. Tie kiemurteli kallion viertä, suoraa pudotusta alla kimaltelevaan valtamereen oli ensin kymmeniä ja lopulta yli sata metriä. Kaiteet näyttivät heppoisilta, korkeanpaikankammoinen oli kauhuissaan. Vastaan tuli rekkoja ja leveitä pakettiautoja. Minä puuskutin ja yritin pysyä rauhallisena. Jostain takaa jyrähti vierelle avoauto, joka ohitti meidät tien tiukoista mutkista huolimatta. Onneksi mies näytti nauttivan ajamisesta, hänen varmat otteensa saivat minutkin vähitellen rauhoittumaan.

Ensimmäinen etappi matkalla kohti Charco Azul -putousta oli löytää pieni El Riscon kylä. Myöhemmin saimme huomata, että jos pitää silmät auki, El Riscoa ei mitenkään voi missata, sillä serpentiinitie kulkee väistämättä kylänraittia viistäen. Turisteille homma on tehty helpoksi. Parkkipaikan kohdalla lukee suurin sinisin kirjaimin Charco Azul, park here! Välittömässä läheisyydessä pönöttää myös markkinakoa takova kahvila-ravintola-matkamuistomyymälä, jonka juurelta reitti putoukselle alkaa. Nuolin opastetusta reitistä ei voi erehtyä. Me olimme pakanneet eväät (hedelmiä, suklaata ja janojuomaa) reppuun, joten suuntasimme suoraa päätä kohti nuolien osoittamaa suuntaa.

Varsinaiseen El Riscon kylään turisteilla on ajokielto. Valkoiseksi kalkkimaalattujen talojen keskellä kiemurteleva tie on niin jyrkkä, että ainakaan minä en lähtisi sille mäkilähtötaitojani testaamaan. Noustuamme kylätietä parisataa metriä, tulemme tienhaaraan, joka on somistettu rivistöllä roska-astioita. Risteykseen on pystytetty myös kartta, mistä ei sinänsä suuremmin iloa ole, mutta maamerkkinä se toimii mainiosti. Nuolia ei näy, mutta oletamme, että tämä on lyhyen patikointipolun alkupiste.

Seuraamme liittyy paikallisopas – oranssiturkkinen kissa tekee lähempää tuttavuutta sekä mennessä että tullessa. Hetken ehdimme luulla, että se lyöttäytyy lopullisesti seuraamme, kunnes viereisessä puskassa rapisee. Ison liskon pää ilmestyy esiin. Niin unohtuvat uudet ystävät, rapiseva saalis on meitä kiinnostavampi. Tie muuttuu poluksi ja sukeltaa syvään heinikkoon. Pohdimme, onko täälläkin punkkeja, mutta päädymme siihen, ettei Kanarialla ole riittävästi eläimiä, joita ne elääkseen tarvitsevat.

Ensimmäinen pienen puron yli pääsee harppaamalla. Jaloissani ovat testikappaleet Merrelin uusista vaelluskengistä, mallia Moab Fst 2 Mid Gtx*. Ne kestävät kyllä vettä, mutta en halua liata uusia popoja. Polun vierellä kulkee musta vesiputki, sitä seuraamalla ei taatusti eksy reitiltä. Polku on tallaantunut maahan niin näkyvästi, ettei siitä muutenkaan ole vaaraa. Turistiravintolan parkkipaikalle saapui yhtä aikaa muitakin seurueita, mutta ainakaan vielä he eivät hengitä niskaamme, eikä vastaantulijoitakaan näy. Aurinko porottaa kuumasti, eikä minulla tietenkään ole huivia tai hattua. Olin ajatellut ostaa olkihatun kylästä, jossa majoitumme, mutta Sardinan ainoa kauppa on pieni Spar, jonka valikoimaan olkihatut eivät kuulu.

On aamupäivä, ja aurinko on vielä matalalla. Ympärillä kohoavat vuoret luovat onneksi varjonsa polulle puolimatkasta lähtien. Vesi solisee vieressämme, tekee mieli ottaa kengät jalasta ja kävellä puroa pitkin. En halua kuitenkaan ottaa riskiä, että liukastun tai lyön varpaani teräviin kiviin ennen kuin olen nähnyt varsinaisen putouksen. Emme oikeastaan tiedä mitä odottaa, sillä googlen kuvahaku tuotti tulokseksi vain epäselviä kuvia jostain, mikä näytti lammikolta. Siksi pysähdymme ensimmäisen isomman lätäkön kohdalla ja katselemme ympärillemme. Voiko tämä olla tässä?

Jatkamme päättäväisesti matkaa, sillä vesilämpäreeseen valuva vesi ei täytä millään kriteereillä vesiputouksen määritelmää. Polku muuttuu haastavammaksi, ja kallioilta joutuu etsimään jalansijaa. Charco Azul ei kuitenkaan voi olla enää kaukana, näin väittää ainakin kännykän karttaohjelma. Viimeisen nyppylän takaa paljastuu vihdoin ihan oikea vesiputous, mahtavaa!

Olemme edelleen aamupäivän puolella. Aurinko kääntyy paistamaan putoukselle vasta alkuiltapäivästä, silloin näkymä on varmasti vielä näyttävämpi. Lammen rannalla istuskelee pariskunta, jonka koira tuntuu olevan kiinnostuneempi meistä kuin heidän eväistään. Minä riisun kengät ja huljutan jalkojani pienissä puroissa. Putouksen alle pääsee uimalla, mutta lammikko on sen verran täynnä vesikasveja, ettei uiminen tai kahlaaminen tunnu hyvältä ajatukselta, vaikka uimapuvut onkin pakattu mukaan. Puihin on kaiverrettu nimiä, on tänne nähtävästi joku toinenkin suomalainen löytänyt.

Vuorilta puhaltaa viileä tuuli ja vaikka äsken vielä valitin kuumuutta, on yhtäkkiä kylmä. Pariskunta koirineen on jo lähtenyt paluumatkalle. Syömme eväät ja tyhjennämme yhdet tölkit olutta. Mies joutuu kuvauspuuhiin ja minä poseeraan parhaani mukaan. Kuluva kuukausi on kuulemma ollut alueella hyvin sateinen. Tähän aikaan vuodesta putous ei siis aina ole parhaimmillaan, olemme siis onnekkaita. Kallionyppylän takaa alkaa kuulua puhetta, meidän on aika jättää putous seuraavan seurueen ihasteltavaksi. Heitämme holat ja kipuamme kallion päälle. Hyvästi Charco Azul!

Vasta paluumatkalla huomaamme kuinka jylhät maisemat ovatkaan. On ihmeellistä, että yhdellä saarella luonto on näin monimuotoinen. Vaikka ajomatka oli ajoittain jopa pelottava, olen tyytyväinen, että tulimme. Kaukana ovat turistilaumat ja Kanariansaariin yhdistetyt klassiset kliseet. Vielä en osaa edes kuvitella, että paras on vasta edessä.

*Vaelluskengät saatu testiin PR-toimistolta.