Hossan kansallispuiston Julma-Ölkky on nimensä veroinen

Parkkipaikka on täynnä autoja, joten poluilla on todennäköisesti ruuhkaa. Sadattelen ääneen. Olisi pitänyt suoriutua aamutoimista ja kauppareissusta ripeämmin. Olemme körötelleet Hossaan Sotkamosta saakka ja aikaoptimistisina laskeskelleet ehtivämme Hossan kansallispuiston porteille jo ennen puolta päivää. Hiljaisen kansan parissa vierähti kuitenkin tovi jos toinenkin, eikä matkavauhtiakaan voinut kovin kasvattaa, poronhoitoalueella kun ajellaan.

Julma-Ölkky

Hiekkatie takanamme pölisee, joku muukin maija myöhäinen on liikkeellä. Mennään jo, hoputan miestäni, en halua kulkea pitkospuilla ja poluilla niin, että joku hengittää niskaan. Piipahdamme pikaisesti infopisteellä ja suuntaamme sitten nuolen osoittamaan suuntaan. Ölökyn ähkäsy 10 km, lukee kyltissä. Reitti on luokiteltu vaativaksi ja sitä suositellaan vain hyväkuntoisille. Kuvittelemme kuuluvamme siihen sakkiin ja selviävämme kympin kierroksesta reilussa kolmessa tunnissa, mutta kuten arvata saattaa, kuvitelmista jäädään kauaksi.

On hämmentävää, miten metsässä kilometrin venyvät pituuttaan. Tunnissa ehtii taivaltaa hädin tuskin kaksi. Juurakkoiset polut, korkeuserot ja keskelle kulkuväylää kierähtäneet kivenlohkareet hidastavat etenemistä huomattavasti. Kun päälle laskee evästauot, ja ajan, joka kuluu mielettömien maisemien ihailuun, voi matkavauhdin tuplata. Huomaan ikävöiväni korkeammilla vuorilla käytössä olevaa kylttikäytäntöä. Siellä matka ilmoitetaan tunneissa ja minuuteissa, kilometrit ovat toisarvoisia ja ne vain hämäävät luonnossa liikkujaa.

Julma-Ölkky

Julma-Ölkky

Julma-Ölkky on Suomen suurin kanjonijärvi. Rotkolaaksoon muodostuneen järven ylittävälle riippusillalle on matkaa vain reilut kaksi kilometriä. Vaikka tarkoitus on kävellä koko kierros, eikä oikaista alhaalla keinuvaa riippusiltaa pitkin, tahdomme kokeilla, miltä massivinen luonnonmuodostelma näyttää sillalta käsin. Alas laskeutuvalta jyrkältä polulta kuuluu isomman seurueen hengästynyttä puheensorinaa. Odottelemme kärsivällisesti vuoroamme ja lähdemme varovoisesti alaspäin.

Sillan päädyssä epäröin. Olen melko kokematon vaeltaja, enkä ole ennen astunut jalallanikaan vastaavalle viritelmälle. Se heiluu, huojuu ja keinuu mieheni painosta epämiellyttävällä tavalla. Matkaa vedenpintaan tuntuu olevan ainakin kymmenen metriä, ja jylhät kallioseinämät kohoavat korkeimmillaan 50 metrin korkeuteen. Julma-Ölkky saa käteni tärisemään, ja kännykkä on lipsahtaa sormistani, kun kaivan sen esiin. Näpsin nopeasti muutaman kuvan ja suljen puhelimeni visusti vetoketjulliseen taskuun. Tärisyttää niin, että unohdan kokonaan kaivaa esiin isomman kameran.

Julma-Ölkky

Julma-Ölkky

Takaisin ylös kivutessamme vastaan tulee neljän miehen porukka. Heitä ei kiinnosta väistää, vaikka polku on kapea ja vaikeakulkuinen. Anteeksipyyntöä ei kuulu, vaikka he heiluvat reppujensa kanssa ohi niin, että meinaan kellahtaa kumoon. Tervehtiminenkin kuuluisi hyviin tapoihin. Pyörittelen silmiäni, ja kun pääsemme takaisin isommalle polulle miehenikin kritisoi miesten käytöstä kovin sanoin.

Polku kiipeää yhä korkeammalle. Maisemat ovat sitä luokkaa, että alamme etsiä paikkaa ensimmäiselle evästauolle. Siksipä korkkaamme suklaapatukoidemme kyytipojaksi pienen kuohuviinipullon ja kopauttelemme halpakaupasta ostamiamme kovamuovilaseja toisiaan vasten. Kuksat ovat vieläkin hankkimatta, mutta kirkuvan siniset muovimukit ajavat tällä kertaa asiansa. Juuri kun tuijottelemme toisiamme romanttisesti silmiin, rymyää paikalle riippusillalta tuttu kovaääninen keski-ikäisten miesten joukko. Paheksumme hiljaisesti ja huokaamme helpotuksesta, kun he pienen lepotauon jälkeen päättävätkin jatkaa matkaa.

Julma-Ölkky

Julma-Ölkky

Seuraavat kilometrit tuntuvat jo jaloissa. Oikea kenkä hiertää akillesjännettä. Yritän olla ajattelematta asiaa, sillä kokemuksesta tiedän, että kipuun turtuu, kun vaan pysyy liikkeessä. Kipu korostuu alaspäin viettävässä maastossa, mutta onneksi reitti on edelleen nousupainotteinen. Puuskutan ja puhisen julman jyrkissä ylämäessä, ja siedätän samalla korkeanpaikankammoani. Vatsanpohjasta kouraisee joka ikinen kerta, kun kurkkaan kohti alhaalla virtaavaa vettä. Julma-Ölkky tekee lähtemättömän vaikutuksen, ja tiedän, että kanjonin tallentaminen kameralle kaikessa kauneudessaan on mahdotonta.

Laavua lähestyessämme arvaamme jo mikä siellä odottaa. Miehet ovat vallanneet tulipaikan, mutta siirtävät sentään pyydättessä kamppeitansa niin, että mekin mahdumme tulistelemaan. Makkaroiden sijaan kaivamme repusta voileipiä ja foliovuokaan asetellun grillattavan salaatin. Miehet paistavat makkaraa, juovat olutta ja kertovat miehekkäitä juttuja. Kaveri on kuulemma jo mökillä laittanut saunan lämpiämään, alkaa olla kiire kämpille. Toivotamme mukavaa loppumatkaa ja jatkamme eväitemme nauttimista. Kello on jo yli kolmen, on pakattava roskat reppuun ja palattava polulle. Laavulla matka on vasta puolessa.

Julma-Ölkky

Julma-Ölkky on nimensä veroinen. Onneksi vaihtuvat vaaramaisemat ja jyrkät pudotukset pitävät pään kirkkaana ja mielen kurissa. Ohitamme riippusillan ja katselemme kanjonin pohjalla hiljaa lipuvaa venettä. Viimeinen neljännes painaa jalkoja, ja vaikka akillesjänne on jo tunnoton, jalkapohjia särkee suhteettoman paljon. Vilkuilen puhelimen karttaa ja koetan hahmottaa jäljellä olevaa matkaa. Tekisi mieleni valittaa ja kiukutella, mutta kun katson ympärilleni, päätän pitää suuni supussa. Kainuun luonto on ihmeellinen, ja minä olen etuoikeutettu, kun saan näissä maisemissa vaeltaa.

Julma-Ölkky

Parkkipaikka tupsahtaa eteemme täysin yllättäen. Hurraan ääneen ja tuuletan itseni ylittämistä. Kumma kyllä, energiaa riittää vielä iloiseen hypähtelyynkin. Kymmenen kilometrin kierrokseen kului lopulta yli viisi tuntia. Julman ölkyn ähkäisy on nimensä veroinen. Hossan kansallispuisto tekee molempiin suuren vaikutuksen, ja harmittaa, ettemme tällä kertaa ehdi näkemään kuuluisaa Muikkupuroa tai Julmaa-Ölkkyä vesiltä käsin. Ainakin on syy palata.

Julma-Ölkky

Julma-Ölkky

Ajomatkalla yöpaikkaan lihakset eivät tunnu asettuvan olemiseen millään, onneksi en istu kuskin paikalla. Olen onnellinen myös päätöksestä, jonka teimme ennen roadtripille lähtemistä. Emme yövy teltassa, vaan majataloissa ja mukavassa matkustajakodissa, puhtaissa Marimekon lakanoissa. Oi onnea ja autuutta!

Lue myös Kainuun kierroksen aiemmat kokemukset:
Häämatka Kainuuseen – Suopursujen tuoksua, vaaramaisemia ja könkään kohinaa
Suomussalmen maaginen Soiva metsä
Haapala BnB – majatalomajoitusta ja mainiota lähiruokaa Sotkamossa
Juuan Porttilouhi – samettisen satumetsän tunnelmissa

Hetehaltijan lumous – valloittava vaellusreitti Sallatunturin ympäri

Tunturilammin laavu on lähellä. Sinne asti reitti kulkee tuttuja polkuja, pitkin hiihtoladun pohjaa, leveää väylää, jonka pohjana on perinteinen pururata. Istahdamme juomatauolle vain jatkaaksemme muutaman minuutin kuluttua matkaa kohti tuntematonta. Sallatunturin ympäri kiertävä Hetehaltijan lumous on kartan mukaan noin 13 kilometriä pitkä. Vaativuusluokaksi on määritelty keskivaativa-vaativa ja kierroksen kestoksi 5–6 tuntia, mutta se ei meitä säikäytä. Kuvittelemme kiertävämme tunturit reilusti alle viidessä tunnissa, eihän eiliseen reilun 10,6 kilometrin lenkkiin mennyt kuin reilut pari tuntia.

Hetehaltijan lumous

Hetehaltijan lumous

Tällä kertaa olemme pakanneet reppuihin taukovaatteiden, välipalojen ja vesipullojen lisäkin myös lounastarpeet: ruusukaalirasian, kirsikkatomaatteja, fetaa, chiliä, valkosipulia, oliiviöljyä, mausteet ja muutaman kourallisen edellisenä iltana keitettyä pastaa. Ruokajuomiakaan ei pidä unohtaa: pari lasillista viiniä kulkee kätevästi mukana vanhaan vesipulloon kaadettuna. Mukana kulkevat myös minikokoinen halsteri, retkikeitin, lettupannu ja valmiiksi sekoitettu taikina sekä pari settiä biomuovista valmistettuja Light My Fire -astioita.

ruskaretki sallatunturiin

Maisema muuttuu nopeasti. Tunturilammin suomaasto jää taakse, kun astelemme pitkospuita pitkin eteenpäin ja Tunturikummun yli. Ympärillämme kohoaa kuusimetsä ja maaruska loistaa kaikissa mahdollisissa punaisen sävyissä. Puut ovat paikoin peittyneet naavaan ja puolukat hehkuvat punaisina polun varrella. Maasto on ihanan vaihtelevaa, se kumpuilee, kiipeilee ja pitää patikoijan valppaana. Askel on asetettava polulla poimuilevien puunjuurien lomaan.

Ilma on kostea, on kuin kävelisimme keskellä sumupilveä. Vettä ei varsinaisesti sada, mutta silti kuoritakin pintaan kertyy kosteutta ja vesipisaroita. Tunturi on jäänyt jo kauas taaksemme, tai ainakaan sitä ei tiheältä puustolta pysty enää erottamaan. Edellinen päivä painaa jaloissa, vaikkakin vähemmän kuin olin etukäteen kuvitellut.

Ketään ei näy missään, erämaa ympärillämme hengittää kanssamme samaan tahtiin. Välillä ajatuksissa vilahtaa alkukantainen petojen pelko. Mitä jos metsässä väijyy villieläin, joka silmäänsä räpäyttämättä odottaa saaliin saapumista pitkospuiselle tarjottimelle? On kummallisen hiljaista, edes linnut eivät laula. Hiljaisuuden rikkoo vain vaatteidemme kahina. Hätistän häiritsevät ajatukset sinne, mistä ne ovat tulleetkin ja hengitän syvään puhdasta ilmaa. Matkaa Kylmähetteen kodalle on enää vain vajaa kilometri.

Hetehaltijan lumous

Hetehaltijan lumous

Hetehaltijan lumous

Hetehaltijan lumous

Kota on harjun korkeimmalla kohdalla. Polku muuttuu vasemmalle viettäväksi, kun se kipuaa harjun laitaa ylöspäin. Tässä on varmaan syy reitin korkeampaan vaikeusasteeseen, toteamme lähes yhteen ääneen, kun liukastelemme maahan pudonneiden lehtien päällystämää polkua eteenpäin. Matkaa on taitettu tähän mennessä viitisen kilometriä.

Ylhäällä meitä odottaa yllättävä näkymä. Kuvittelin Kylmähetteen olevan jokin pieni suonsilmäke, mutta sanoisin harjun toisella puolella avautuvaa lämpärettä ennemminkin lammeksi. Hetehaltijan lumous on tullut todeksi. Kodalla ei ole muita, eikä aikomus ollut muutenkaan vielä tässä kohtaa päivää lounastella, joten jatkamme matkaa hetimiten. Ensin on kuitenkin laskeuduttava pitkiä portaita lammen rantaan ja ikuistettava ihmeellinen näkymä.

Lounaskokkailut päätämme hoitaa muutaman kilometrin päässä Pahaojankurun nuotiopaikalla, oli keli mikä hyvänsä. Kylmähetteeltä polku lähtee laskeutumaan alaspäin kiivetäkseen taas hetken kuluttua kulkemaan kurun laitamilla. Poikkeamme reitiltä sivuun ja kurkistelemme kurun pohjalle, jossa kohisee pieni koski. Nuotiopaikan sijainti on pieni pettymys, sillä odotimme henkeäsalpaavia näkymiä jylhään rotkoon, emme suojaisaa sopukkaa, jonka näköalan blokkaa tiheä männikkö.

Hetehaltijan lumous

Hetehaltijan lumous

Hetken hengähdettyämme tartumme toimeen. Sisko sahaa ja kirvestää polttopuut, minä sytyttelen sillä aikaa kiehisillä ja tuohilla tulet. Puut ovat kosteita, mutta roihahtavat lopulta lämmittämään kosteita kulkijoita. Kengät vaihtuvat villasukkiin ja vettäpitävä kuoritakki untuvaiseen vaatteeseen.

Taittelemme foliosta vuoan, johon asettelemme fetan, valkosipulinkynnet ja kirsikkatomaatit. Päälle lorautamme hiukan oliiviöljyä ja silppuamme aimo annoksen chiliä. Ruusukaalit pyöräytetään balsamicossa ja oliiviöljyssä ja asetellaan uutuuttaan hohtavaan halsteriin.

Hetehaltijan lumous

Hetehaltijan lumous

Hetehaltijan lumous

Nuotion kupeeseen kasattu hiillos kypsyttää folionyytin sisällön reilussa vartissa, eikä ruusukaaleillakaan kauaa enempää mene. Etukäteen keitetyt pastat lämmitetään kaasukeittimellä kiehautetussa vedessä, gluteenittomat ensin ja tavalliset pennepastat sitten. Lopuksi kaikki pastat sekoitetaan lautasella folionyytin uumenissa höyryäviin tomaatteihin ja kermaiseksi paahtuneeseen fetaan, ja tadaa – nuotiofetapasta on valmis!

Hetehaltijan lumous

Hetehaltijan lumous

Hetehaltijan lumous

Hetehaltijan lumous

Ohi pyyhältää pari maastopyöräilijää, jotka jatkavat pysähtymättä matkaansa kohti Pitkälampea. Yllättäen saamme seuraa pariskunnasta, joka on kiertämässä Hetehaltijan lumous -reittiä toiseen suuntaan. Vaihdamme muutaman sanan sillä aikaa, kun he paistavat eväsmakkaransa hehkuvalla hiilloksella. Hörppäämme viimeiset viinitipat kokoontaitettavien mukiemme pohjalta ja alamme kasata kamppeita kokoon. Jälkiruoan jätämme seuraavalle taukopaikalle, sillä matkaa on vielä puolet jäljellä.

Hetehaltijan lumous

Käymme kurkkaamassa kurun pohjalla kohisevaa Pahaojaa, ja jatkamme matkaa. Hetehaltijan lumous kutsuu! Jälkimmäisen puoliskon suomaisemat ovat hengästyttävän kauniita. Keltaisen, ruskean ja oranssin sävyt kilpailevat keskenään ja suolammen pinta heijastelee sekin ruskan värejä. Pitkospuut kuljettavat meitä kosteikkojen halki. Enää ei sada, ja jos oikein tarkasti katsoo, näyttää pilviverhokin ohentuneen.

Suunnitelmissamme oli Hetehaltijan lumouksen lopuksi valloittaa Ison Pyhätunturin huippu ja sen näköalapaikka. Tutkimme taukopaikalla karttaa, joka lupaili oikoreittiä onneen, mutta vaikka kuinka tähyilemme ei poikkeamaa polulta löydy. Se ei sinänsä ole ihme, sillä nousu huipulle on jyrkkä ja elämää suurempien kivenlohkareiden koristama. Emme malta pysähtyä Kaippahanojan laavulle, vaan patikoimme eteenpäin. Jospa jaksaisimme sittenkin poiketa korkeimmalle kohdalle virallisia reittejä pitkin.

Hetehaltijan lumous

Hetehaltijan lumous

Kun saavumme risteykseen, jalkapohjia särkee, väsymys painaa ja mielessä liikkuvat lähinnä haavekuvat lämpimistä löylyistä ja kuumasta suihkusta. Hetehaltijan lumous on vienyt viimeisetkin voimat. Liukastun pitkospuilla ja lennän tömähtäen pyllylleni. Se on viimeinen tikki, ei meistä enää taida olla tunturin huiputtajiksi. Sen verran kuitenkin jaksamme, että oikaisemme Sallatunturin rinteiden kautta kotiin. Oikopolku lähtee pohjoisrinteiltä ja kiertää tunturin viertä mökkikylän kautta takaisin reitin alkupisteeseen. Punaisina loistavat puolukkapuskat palkitsivat reippailijat vielä viime metreillä, onneksi olimme varanneet taskun pohjalle pari minigrip-pussia puolukkamättäitä varten!

Vasta saunan lauteilla tajuamme, että letut jäivät paistamatta. Ehtiihän sitä huomennakin, toteamme, ja heitämme kiukaalle kauhallisen löylyä.

Vaikka etenimme reipasta tahtia, Hetehaltijan lumous vei meiltä reilut 7 tuntia. Muistathan aina ottaa paperikartan mukaasi, kun lähdet luontoon. Vaikka reitti olisi merkitty hyvin, mitä tahansa voi tapahtua. Olosuhteet saattavat yllättää ja kännykästä loppua akku. Kunnon maastokartan avulla voit suunnistaa maamerkkienkin mukaan, mutta kompassin käyttö kannattaa myös opetella. Jos lähdet maastoon yksin, kerro jollekin mihin olet menossa ja koska olet palaamassa. Kuljeta omat roskasi mukanasi, sammuta tulet ja hehkuvat hiillokset ennen kuin jatkat matkaa.

Lue myös:
Sallatunturi – sydämeni valittu
Metsäterapiaa ja patikkapolkuja: ruskaretki Sallatunturiin

Metsäterapiaa ja patikkapolkuja: ruskaretki Sallatunturiin

Paahtaessamme pitkin huhtikuisia hankia sähköavusteisilla maastopyörillä mieleeni juolahti, etten koskaan ole nähnyt Sallatunturin vaaramaisemia syksyisessä väriloistossaan. Tai ehkä olen, mutta lapsena ja vielä teininäkään en ole osannut arvostaa luonnon maalaamia maisemia ja metsän mieletöntä hiljaisuutta. Olen minä aikuisiälläkin isäni lapsuuden maisemissa samoillut, mutta vain kerran, ja silloinkin surullisissa tunnelmissa.

ruskaretki sallatunturiin

ruskaretki sallatunturiin

Kun pyörät oli saatu parkkiin, heitin ajatuksen ilmoille ja ehdotin siskolleni seuraavaa. Mitäpä jos seuraavan kerran saapuisimmekin tunturiin syksyllä? Vaeltaisimme pitkospuita pitkin, tutustuisimme taukotupiin, kokkaisimme retkiruokaa ja kiipeäisimme tunturien laelle ihailemaan laskevan auringon valossa kylpevää karua maisemaa. Voin kertoa, että kauaa ei tarvinnut vaellusseuraa houkutella, ruskaretki Sallatunturiin oli hänenkin mielestä loistava idea. Halvat yöjunaliput ostettiin heti, kun ne tulivat myyntiin.

ruskaretki sallatunturiin

ruskaretki sallatunturiin

ruskaretki sallatunturiin

Syyskuun viimeisellä viikolla ruskaretki Sallatunturiin oli viimein totta. kuljeskelimme pitkin ja poikin patikkareittejä. Muita reippailijoita oli varsin vähän, vain Ruuhitunturin laella käännyimme kannoillamme taukotuvan ovella, kun sisälle oli yhtä aikaa ehtinyt melkein parikymmentä ihmistä. Muuten saimme vaeltaa ylhäisessä yksinäisyydessä, vain kuukkelit ja muutamat metsälinnut seuranamme.

Onneksi kuulimme mökkinaapurin ja kummitädin miehen karhuhavainnoista vasta, kun olimme jo kiertäneet 18 kilometrin kierroksen Kylmäheteen ja Pahakurun kautta Kaippahanojalle. Eläimiä metsässä on, mutta onneksi ne väistävät ihmistä. Vain yhdestä jäniksestä saatiin näköhavainto ja sitäkin erehdyin luulemaan ensin sorsaksi.

ruskaretki sallatunturiin

ruskaretki sallatunturiin

ruskaretki sallatunturiin

Puiden riemukkain ruska oli jo takanapäin, mutta maaruska räiskyi vielä punaisen sadoissa sävyissä keltaisia koivunlehtiä ja ikivihreitä sammalia vasten. Yökaste helmeili juolukan lehdillä, suoaukeat hohtivat kullankeltaisina ja vihertävä naavakasvusto koristeli kuusipuut. Metsä oli käsittämättömän kaunis.

Sallatunturin liepeillä kulkee satoja kilometreja kaiken tasoisia polkuja. UKK-vaellusreittiä myöten olisimme päässeet vaikka karhunkierrokselle asti, mutta sen sijaan teimme pieniä päiväpatikoita. Aamupäivällä polulle ja illaksi lihaksia lempeällä lämmöllään hoitavaan saunaan. Ensimmäisenä päivänä Kaunisharjulle, toisella tunturien ympäri, sitten Ruuhitunturiin ja viimein Salmijoen kuruun.

ruskaretki sallatunturiin

ruskaretki sallatunturiin

ruskaretki sallatunturiin

Matkavauhti oli vikkelä, mutta se ei estänyt meitä välillä pysähtymään poimimaan puolukoita, ihmettelemään sammaleen seasta nousevia, ikiaikaisia kivenlohkareita, ihailemaan maisemia tai kuuntelemaan tikan huutelua. Karpalot eivät olleet ehtineet kypsyä ennen pakkasia, mutta napsimme niitä silti suihimme soiden laitamilta.

ruskaretki sallatunturiin

ruskaretki sallatunturiin

Jalat väsyivät ja jalkapohjia särki, mutta mieli lepäsi. Se pureskeli paloiksi ja sysäsi lopulta syrjään kaiken turhan, joka pitkään oli pyörinyt päässä ympyrää. Vaatteisiin tarttui nuotion tuoksu, ja kengät upposivat sateen muhjaamaan mutaan. Vanhat pitkospuut olivat kiikkeriä ja liukkaita, jokainen askel oli aseteltava tarkasti edellisen eteen. Oli keskityttävä kivien yli kipuamiseen ja polun poikki kiemurtelevien juurakoiden ylittämiseen. Ajatuksilla oli vihdoin aikaa vaeltaa.

ruskaretki sallatunturiin

ruskaretki sallatunturiin

Metsäterapia teki tehtävänsä. Uni tuli odottelematta, ja ahdistus joka oli päivätolkulla painanut rintalastaa meni menojaan. Parasta lääkettä pitkään aikaan. Ison pyhätunturin huippu jäi vielä odottamaan valloittajiaan, joten ensi vuonna palaamme patikoimaan. Ajankohta on jo kirjattu kalenteriin – ruskaretki Sallatunturiin odottaa!

ps. Tunturilampi–Kylmähete–Pahakuru–Kaippahanoja-reitistä kirjoittelen vielä kattavan kuvauksen, toivottavasti siellä ruudun toisella puolella on patikoijia paikalla!