Astuin täyspäiväisen yrittäjän saappaisiin nelisen viikkoa sitten. Irtisanoin itseni vakituisesta ja ihan kohtuupalkkaisesta päivätyöstä. Vaikka olin pohtinut päätöstä reilun vuoden ajan, tapahtui lopullinen peliliike nopeammin kuin osasin itsekään odottaa. Yllätin paitsi itseni, myös puolisoni, joka ei kaikesta puheesta ja spekuloinnista huolimatta ollut uskonut, että hyppään ison organisaation oravanpyörästä omilleni.
Olen tunneihminen ja teen isotkin päätökset intuitiotani kuunnellen. Huomaan, kuinka rationalistien rintama kohahtaa, sillä eihän työn ja tulevaisuuden mittakaavassa pidä kuunnella sydäntä, vaan järkeä. Insinöörimiehenikin ihmetteli, eikö kuitenkin olisi ollut järkevämpää etsiä uusia töitä hyväksi havaitusta pestistä käsin. Myös oma järkeni rimpuili rajusti vastaan, sillä yrittäjien tyttärestä ei todellakaan pitänyt tulla yrittäjää. Tässä sitä kuitenkin ollaan.
En hypännyt tyhjän päälle, sillä puolentoista vuoden ajan olin ansainnut pienen siivun kuukausipalkastani sivutoimisena yrittäjänä. Minulla oli valmiiksi muutama hyvä asiakas, sellainen, jonka kanssa oli tehty jo pidempään töitä. Tiesin olevani hyvä, siinä mitä teen. Tiesin, että markkinarako on leveä ja oikein hyödynnettynä varsin tuottoisa. Kaikesta tästä huolimatta jalat tutisivat ja kädet tärisivät, kun täytin irtisanomislomaketta.
Miltä yrittäjyys maistuu?
Haluaisin sanoa, että uusi elämä maistuu makealta, mutta totuus ainakin toistaiseksi on toisenlainen. Sokeria saisi olla enemmän ja hapokkuutta vähemmän. Karvas ja kitkerä, ne hallitsevat tällä hetkellä makumaailmaa. Molemmat maut ovat minulle mieleisiä, mutta sekaan mahtuisi myös koko joukko siirappisempia sekunteja.
Rutiinit hakevat vielä muotoaan, sillä muutos tuntuu tapahtuvan äärimmäisen hitaasti. Sen sijaan, että pitäisin tauon ja lähtisin lenkille, nauttisin pitkän lounaan tai kaivaisin kaapin perältä joogamaton, teen töitä tauotta ja havahdun vasta myöhään iltapäivällä, kun nälkä ilmoittelee itsestään vatsan tietämillä. Sitten kyhään nopeasti kevyen lounaan ja jatkan puurtamista. Jatkan samassa rytmissä, johon olen yli 20 vuoden työurallani tottunut. Kahdeksasta neljään ja välillä iltakahdeksaan. Ilman taukoja, ilman sitä kuuluisaa yrittäjän vapautta.
Miltä yrittäjän elämä tuntuu?
Jos suoraan sanotaan, juuri nyt yrittäjyys tuntuu kovin yksinäiseltä. Eihän se tietenkään yllätyksenä tullut. Tiedostin kyllä, että läppärityöläinen tekee töitä yksin, mutta silti totuus onnistui vetäisemään maton tuoreen yrittäjän epävarmojen jalkojen alta. Ennen pitkää on varmasti pakko etsiytyä kaltaisiensa seuraan ja löytää sopiva yhteisöllinen ympäristö, jossa tämä someduunari saa sparrailla tekemisiään samanhenkisten kollegoiden kanssa.
Olen käynyt tutustumassa useampaankin yhteisöllisiin työtilaan, mutta niissä kaikissa kohtaan saman ongelma: luonnonvalo puuttuu. Kunnes eteeni osuu oikeanlainen työtila, on tyytyminen lounastreffeihin ja kahviloiden ikkunapöytiin. Olohuoneen sohvalla tulen tätä menoa mökkihöperöksi.
Yrittäjyys väsyttää. Pää on kierroksilla ja sitä särkee. Värikoodattu kalenteri hengästyttää. Takki on iltaisin puserrettu tyhjiin, eivätkä kahdeksan tunnin yöunet riitä mihinkään. Nukahdan sadasosasekunnissa, mutta aamuisin herään jyrän alle jääneenä, vaikka edellisenä päivänä olisin vain istunut sohvan nurkassa, nenä kiinni läppärissä. Hartioita särkee, pitäisi varmaan kiinnittää ergonomiaan enemmän huomiota. Jännitys myllyttää mahanpohjaa ja istuu rintakehän päällä kuin tuhatkiloinen elefantti. Huijarisyndrooma tekee tuloaan, ja joka päivä pelkään, että joku huomaa, etten oikeasti osaa yhtään mitään.
Onneksi vaa’an toisessa kupissa kuplii ilo. Ilo kolmessa päivässä myönnetystä starttirahasta, ilo maksavista, kuukausilaskutettavista asiakkaista, ilo tilille ropisevista euroista ja siitä, että voin itse päättää mitä teen, milloin teen ja missä putiikkiani pystyssä pidän. Määräysvalta on minulla, eikä kellään ole siihen nokan koputtamista. Vaakakupissa painaa myös ylpeys osaamisesta ja ammattitaidosta. Olen ylpeä itsestäni, ja päätöksestä, jonka uskalsin tehdä. Se kantaa jo nyt hedelmää, sillä ansaitsen enemmän kuin koskaan päivätöissä. Koputan sohvapöydän maalaamatonta puuta ja toivon, että ilmiö ei ole hetkellinen.
Niin että mitä? Uskot osaamiseesi, mutta samaan aikaan pelkäät jääväsi kiinni siitä, ettet osaa mitään. Tismalleen, ymmärsit oikein. Ristiriitaista, tiedän. Ei ihme, että energiaa kuluu ja väsyttää vietävästi.
Mies vihjaisi viime viikolla, että hengitykseni haisee. Aamurutiinini ovat heittäneet häränpyllyä. Päivätöihin herätessäni pesin hampaat juuri ennen ovesta ulos astumista. Nyt kun aamiainen syödään samalla sinapinkeltaisella sohvalla, jolla työtkin tehdään, hampaiden harjaaminen on unohtunut ja jäänyt tekemättä. Yrittäjyys siis haisee, kirjaimellisesti. Palautteeseen on toki jo vastattu, korjausliike oli tässä tapauksessa helppo toteuttaa.
Miltä tulevaisuus näyttää?
Jokapäiväisestä jännityksestä, repivästä ristiriitaisuudesta ja viheliäisestä väsymyksestä huolimatta tunnelin päässä näkyy kirkasta valoa. Starttirahan turvin selviän pakollisista menoista ja kaikki viivan alle jäävä on plussaa, jonka saa törsätä miten huvittaa. Juuri nyt sullon sukanvarteen rahaa kesää varten, sillä mökkilomaa en väliin jätä, en vaikka vararikko uhkaisi. Nähtäväksi jää, miten onnistun, ja onko laiturilla kainalossani läppäri vai kasa kiinnostavia kirjoja?
Ensimmäiset haparoivat askeleet on nyt otettu. Tulevaisuus on hernerokkasumun peitossa, mutta se ei haittaa. En pelkää epäonnistumista, sillä voin aina palata päivätöihin ja juoksennella hetken kiihtyvässä oravanpyörässä. En usko yhdenkään työnantajan pitävän miinuksena sitä, että on yrittänyt, erehtynyt ja oppinut. Minulla ei ole viisivuotissuunnitelmaa, mutta luotan siihen, että siivet kantavat. Onhan niitä kasvatettu neljänkymmenen vuoden ajan.
Olkoon tämä yrittäjän päiväkirjan alku. Seuraavilla sivuilla puhutaan tarkemmin siitä, miten leipäni ansaitsen, ruoditaan raha-asioita ja haaveillaan tulevasta. Mitä sinä haluaisit tietää? Ehdota aihetta tai kerro mikä mietityttää, toiveita vastaanotetaan kommentilootan puolella!
