En unohtanut eilistä isänpäivää, vaikka postausta aiheesta en varsinaisena päivänä kirjoittanutkaan. Meidän perheessä isänpäivä on joka päivä, eikä marraskuun toista sunnuntaita siksi erityisemmin juhlisteta. Muistetaan toki, soitellaan puolin ja toisin, onnitellaan ja kysellään kuulumiset. Pieni lahjakin oli siskojen kanssa juonittu, mutta siinä kaikki.
Minulla on rakastava ja ihana isä. Kaikki eivät ole yhtä onnekkaita. Tulin tästä pykälän verran tietoisemmaksi, kun silmiini osui koskettava somepäivitys eilisestä. Siitä, kuinka raastavaa on lukea toisien hehkuttamaa isyyden onnea, kun omassa mielessä päivä saattaa herättää täysin päinvastaisia tunteita. Tahattomasti lapsettoman suunnatonta surua, poisnukkuneen isän kipeää kaipausta, kadonneen isäsuhteen ikävöintiä tai elämänmittaisen isättömyyden käsittämättömän suurta tyhjyyttä.
Luettuani muistin lyhyen hetken parin vuoden takaa. Tärkeän ihmisen, jolle isänpäivä ei todellakaan ollut se helpoin ja mukavin marraskuun päivistä. Mietin silloin, miten voisin ilahduttaa ja lohduttaakin. Oivalsin, avasin jauhopussin ja ryhdyin toimeen. En tiennyt hänen päivän ohjelmastaan, enkä siitä onko hän edes kotona. Siitä huolimatta kipusin kerrostalorappuun oikealle ovelle ja rimputin ovikelloa. Taisin kurkistaa postiluukustakin. Onneksi laukun pohjalla oli kynä ja paperia. Jätin rasian oven eteen, kirjoitin sen päälle pienen piristävän kirjelappusen ja toivoin, että naapurit eivät uteliaisuuksissaan pilaisi yllätystä. Illalla sain viestin: Kiitos. Eleesi oli erittäin koskettava ja piirakat hyviä. Made my day.
Rasiassa oli lempeydellä leipomiani karjalanpiirakoita, rakkautta käärittynä ruiskuoreen. Sittemmin olemme eksyneet elämän poluilla eri suuntiin, enkä tiedä, miten ja millä fiiliksillä hän vietti eilisen. Sydämestäni toivon, että kaikki on paremmin kuin hyvin.
Kun sanoja ei löydy, pienillä teoilla saa aikaan ihmeitä. Muulloinkin kuin isänpäivänä.
ps. Kiitos inspiraatiosta Milla!
