Lentokentällä

Matkustaminen ei ole minulle rutiinia, vaan jotain ihmeellistä ja erityistä harmaan arjen keskellä. Usein matkakohteellakaan ei ole niin suurta merkitystä, matka sinne ja takaisin on se juttu. En siis ole himoreissaaja ja vaikka tykkäänkin matkustaa, matkakuumeilen harvoin. Työmatkojen lisäksi vuoteen ja lompakkoon mahtuu yleensä vain yksi lomareissu kaupunkiin, lämpimään tai lumille. Kotomaan turneet ovat sitten erikseen. Sisäinen ituhippini paheksuu yhä enemmän lentämistä, mutta toistaiseksi mukavuudenhalu ja ajansäästö voittavat päänsisäisen taiston.

En osaa sanoa, mistä se johtuu, mutta lentokentällä minulla on aina jotenkin juhlallinen olo. Liekö syynä lievä lentopelko ja vatsanpohjassa kihelmöivä jännitys uuden edessä, en tiedä. Oli terminaali kuinka sokkeloinen tai nuhjuinen tahansa, kiireisessä ilmapiirissä ja toisaalta uneliaassa odotuksessa on jotain viehättävää. Jokainen on minun laillani matkalla jonnekin.

Matkalle lähtemiseen liittyy tiettyjä rituaaleja. Pakkaaminen jää aina viime tinkaan, mutta lentokentälle pitää mennä ajoissa. En halua jonottaa tuskanhiessä baggage dropiin, enkä hötkyillä turvatarkastuksessa kelloa levottomasti vilkuillen. On oltava aikaa istua alas ja fiilistellä lähtemistä: katsella nousevia ja laskevia lentokoneita, juoda tuoremehua, nauttia lasillinen skumppaa ja syödä croissant appelsiinimarmeladilla. Ilman tuota settiä ei reissu lähde käyntiin, eikä loma tunnu lomalta, oli lähtö myöhään illalla taikka anivarhain kukonlaulun aikaan. Sama rituaali toistui myös vuosi sitten juhannuksena, kun suuntana oli Pariisi vastavihittynä rouvana.

Lentoon

Skumppaa siemaillaan huomennakin, kun Pariisi saa uuden mahdollisuuden. Tällä kertaa ilman kameroita, runsaalla romantiikalla höystettynä. Bon voyage!