Suhteeni pizzaan ei ole yksinkertaisimmasta päästä. Sanotaanko vaikka näin: it’s complicated. Etenkin kotitekoinen pizza oli pitkään pannassa keittiössäni, saatoinpa jättää sen syömättä myös kotibileissä ja illanistujaisissa, jos jotain muuta oli tarjolla. Mistäkö tämä johtuu? No antakaas kun kerron. Tämä on tarina siitä, kuinka siskoni leipoma gluteeniton pizzapohja pakotti minut kääntämään takkini.
Muinaisessa nuoruudessani 1980-luvun lopulla pizza oli suomalaisessa ruokakulttuurissa vielä uusi ilmestys. Pizzapohjat olivat kuivia ja mauttomia, kotioloissa varsinkin. Päälle ladottiin valmiita kinkkusuikaleita, säilykeananasta ja pusseissa myytyä juustoraastetta, joka suli täytteiden päälle sitkeäksi kerrokseksi, joka ei makuaistia todellakaan hivellyt.
Ensimmäisen poikaystäväni perheessä kotitekoinen pizza oli jokaviikkoinen herkku. Uunipellille painellun taikinan päälle riivittiin lihaa grillatusta broilerista. Sekaan ripoteltiin mitäpä muutakaan kuin sitä riivatun purkkiananasta, vihollistani sinihomejuustoa ja päällimmäiseksi sentin paksuinen setti edamjuustoraastetta. Näen vieläkin silmissäni uunista otetun kellertävän kuplivan pinnan, joka jämähti jäähdyttyään jämäkäksi kruunuksi pizzan päälle. Oih ja voih.
Silloinen poikaystäväni rakasti myös roiskeläppiä. Siis niitä Saarioisen pikkupizzoja, teollisen ruokatuotannon helmiä. Säälittävän jauhelihapizzan päälle siivutettiin jääkaapista edamia ja sitten mikroon, avot! Nenääni nyrpistellen närpin omaani, einesruoka ei nappaillut edes teini-ikäisenä. Muiden mielestä olin omituinen.
Ravintoloiden pizzatarjonta rajoittui vielä 1990-luvullakin Kotipizzaan, Raxiin ja Pizzataxiin. Opiskeluaikoina kotiin tilattu pizza oli lähinnä krapulalääke – suolaa ja rasvaa kätevässä paketissa. Kinkku-ananasta ja Frutti di Marea, kasvispizzoista ei kukaan ollut kuullutkaan (jos Margaritaa ei lasketa) ja gluteeniton pizzapohja oli sekin vielä tuntematon tapaus.
Aikuisenakin jatkoin pitkään samalla linjalla. Pizzaa teki mieli vain vauhdikkaita illanviettoja seuraavina päivinä. Lähipizzerian tomaattikastike oli liian makeaa omaan makuuni, enkä koskaan missään muussakaan ravintolassa halunnut tilata tuota Italian ihmettä lautaselleni. Se tuntui arkiselta ja tylsältä vaihtoehdolta.
Jossain vaiheessa mieli muuttui. Kaupunkiin ilmestyi osaavia pizzanpyörittäjiä ja lättyjen makumaailmakin koki mullistuksen. Vegevaihtoehtojen lista kasvoi ja pohjaakin kehiteltiin. Halutessaan sai valita vaikka ruisjauhoon leivotun version, myös gluteeniton pizzapohja oli mahdollinen. Kotona en pizzaa tehnyt vieläkään.
Sitten matkustin Lappiin. Ensimmäisenä iltana tunturissa sisko halusi laittaa gluteenittoman pizzan tulille. Kiemurtelin tuolilla ja yritin ehdottaa jotakin muuta. Hän piti päänsä, olihan gluteenittomat jauhotkin kannettu tunturiin varta vasten Helsingistä asti. Minä tyydyin kohtalooni, avasin viinipullon, kaadoin kokille lasillisen ja ryhdyin pilkkomaan aineksia. Saakoon kotitekoinen pizza vielä yhden mahdollisuuden. Jospa gluteeniton pizzapohja vaikka pelastaa sen.
Tuo tunturimökissä mutustettu gluteenittoman pizzan puolikas käänsi kelkkani lopullisesti. Itse tehtynä pizza on parasta, ainekset tuoreita ja pohja juuri sellainen ihanan ohut. Paras pizzapohjaresepti on edelleen se sama, jolla pizzat pyöräytettiin pöytään harmaassa hirsimökissä Pyhätunturin siimeksessä. Ohjeella gluteenittomasta pohjasta tulee ohut ja rapea, joten jos haluat ilmavamman lopputuloksen, lisää taikinaan vajaa teelusikallinen psylliumia.
Gluteeniton pizzapohja
2 dl vettä
1/4 tuorehiivaa tai samassa suhteessa kuivahiivaa
4 dl gluteenitonta jauhoa oman valinnan mukaan
n. 1/2 dl oliiviöljyä
suolaa
Lämmitä vesi käyttämäsi hiivan vaatimaan lämpötilaan. Liuota hiiva veteen ja lisää sopivasti suolaa. Lisää jauhot vähän kerrallaan, ettei taikinasta vahingossa tule liian jäykkää. Lisää lopuksi öljy.
Taikinasta tulee yksi normileveä pellillinen tai muutama pienempi pyöreä gluteeniton pizzapohja. Tässä välissä taikinaa ei tarvitse kohottaa, joten lätkäise se suoraan leivinpaperille. Painele taikinaa litteämmäksi, aseta päälle toinen leivinpaperi ja kaulitse tai painele pohja sopiviin mittoihin kahden paperin välissä. Anna kohota ainesten pilkkomisen ajan.
Tällä kertaa pizza täytettiin itse keitetyn tulisen tomaattisoossin lisäksi kirsikkatomaatin puolikkailla, paprikalla, punasipulilla ja mozzarellaviipaleilla. Juustoraastetta EI lisätty. Paistoaika 225-asteisessa uunissa on noin vartti. Kaada lasiin punaista ja ahmi hyvällä omallatunnolla.
ps. Jos halajat hyvää pizzaa, mutta et ehdi paistamaan sitä itse, suussa sulavia lättyjä saa Helsingissä mm. Tenho Restobarista, Skifferistä ja Putte’s Bar & Pizzasta. Sittemmin joukkoon on liittynyt uusia tulokkaita kuten Linko, Via Tribunali ja Teurastamon tiilirakennuksiin piiloutunut Pizzala, jota vieläkään en ole ehtinyt testaamaan.