Olen tuijottanut tyhjää arkkia näytölläni parin tunnin ajan. Kynnys aloittaa on jälleen noussut kohtuuttoman korkealle, enkä oikein tiedä mistä kirjoittaa, joten asettelen aluksi muutaman lauseen perätysten ja katson, mihin se johtaa. Jospa jutun juoni selviäisi ja punainen lankakin löytyisi sateenkaarenvärisestä sekamelskasta, jämälankojen ja langanpätkien joukosta. Neulat, heinäsuovat, herneet, prinsessat ja patjat, ne kaikki tuntuvat liittyvän tähän kevääseen. Tai kesään, tähän vuodenaikaan, joka juuri nyt on meneillään.

Kiirettä on pitänyt koko kevään. Hyvähän se on, että tekemistä riittää, minua muistutellaan. Niin onkin, töitä on ja se on tärkeää. Tekee itsetunnollekin hyvää. Pönkittää sopivasti ja auttaa nostamaan nenän vedenpinnan yläpuolella. Viivan alle jää muutakin kuin leivänkannikoita, eikä taloudellisessa tilanteessa ole valittamisen aihetta. Kaikki on paremmin kuin hyvin, elämä hallinnassa ja perustukset vatupassinkin mukaan viivasuorassa. Pitäisi olla enemmän kuin tyytyväinen.

Ja olenhan minä, mutta sitten taas en. Vaikka pää onkin pinnalla, pinnan alla ailahtelee ahdistus. Se tuntuu rintakehässä herätessä ja lähettää levottomuutta jalkoihin, vie voimat ja tyhjentää takin yhtäkkiä ja arvaamatta. Se on tunne, jota on vaikea kuvailla. Vielä vaikeampaa on vastata kysymykseen, mikä minua ahdistaa. En tiedä. Ehkä palautuminen on jäänyt puolitiehen. Ehkä ahdistus johtuu siitä, että olen täällä, enkä jossain toisaalla. Ehkä yritän olla liian tehokas. Niin tehokas, etten lopulta saa mitään aikaan. Ja sekin ahdistaa.

Edellisestä blogitekstistä on yli kolme kuukautta ja treeniohjelma jämähtänyt viikolle viisi. Kirjaa pitäisi markkinoida, somevideoita kuvata, kesäkeittiön rakentaminen aloittaa, terassi kunnostaa, veranta maalata, verhot ommella ja villapaita saada valmiiksi. Lukupino kasvaa ja tiskivuori on valtava. Luovasta kirjoittamisestakin on kadonnut kosketus. Laituri sentään on valmis, mutta senkin rakensi puolisoni, en minä. Miksi kaikki muut ehtivät enemmän ja minä vain näin vähän?

Onneksi on mökki ja kalenteriin merkitty neljän viikon loma. Tiedän jo nyt, että pirullisinta on päästää irti. On vaikeaa olla vaatimatta itseltään yhtään mitään, ryhtyä tarpeettomaksi, sukeltaa somettomuuteen, antaa ajatusten vaeltaa, nukkua pitkään ja hengittää syvään. Pitäisiköhän jo alkaa harjoitella?