Mitä sanoisit, jos kuitenkin lisättäisiin reseptien viereen ruokakuvat? Tuijotan typertyneenä läppärin näyttöä ja luen sähköpostiviestin kolmannen kerran. Kustantaja ehdottaa, että kuvauspäivä varattaisiin syyskuulle, että minä kokkaisin ja stailaisin, he hoitaisivat kirjaan valikoituneiden kolmentoista reseptin kuvaamisen. Ensimmäinen ajatukseni on ei. En halua, enkä osaa.
En ole tekemässä keittokirjaa stailattuine ruokakuvineen vaan matalan kynnyksen opusta, joka kannustaa yhdessä syömiseen. Kirjaa, joka on tyylitelty, joka istuu käteen ja joka on yksinkertaisen kaunis. Reseptit eivät ole pääosassa, yhdessä syöminen on. Siksi maalaan mieleeni yhden iltapäivän ajan uhkakuvia kirjasta, jota en halua tehdä ja vastaan kustantajalle kipakkaan sävyyn. En pidä ajatuksesta, sillä se on ristiriidassa alkuperäisen idean kanssa ja antaa liikaa painoarvoa reseptiikalle. Jos haluaisin tehdä keittokirjan, tekisin keittokirjan, puhisen ja lähetän vastauksen.
Saan paluupostissa empatiaa sekä hyvät perustelut ruokakuvien puolesta, mutta päätän nukkua yön yli ennen kuin jatkan keskustelua.
Seuraavana päivänä otan etäisyyttä ja katson tilannetta ulkopuolisen silmin. Minua alkaa naurattaa. Olen istunut pöydän toisella puolella 11 vuoden ajan, ehdottanut kirjailijalle kautta rantain muutoksia kirjan ulkonäköön, yrittänyt varovasti ohjata sopivampaan suuntaan ja tarvittaessa suostutellut päättäväisin äänenpainoin toisenlaisia kuvia, uudenlaista kantta, parempaa paperivaihtoehtoa ja yksinkertaisempaa taittoa. Jotkut ovat ottaneet ehdotukset avosylin vastaan, mutta toiset ovat asettuneet poikkiteloin ja hyväksyneet muutokset vain pitkin hampain. Omasta esikoisesta ja siihen liittyvistä mielikuvista on vaikea päästää irti. Lopussa kaikki ovat olleet poikkeuksetta tyytyväisiä, myös ne, jotka aluksi puhisivat tai saattoivat marssia paikalta ovet paukkuen. Ja nyt minä olen hypännyt pöydän toiselle puolelle puhisemaan. Päätän suostua, kävi miten kävi.
Kolmentoista reseptin kokkaaminen kuvausta varten ahdistaa kuitenkin sen verran, että päädymme lopulta kompromissiin. Minun ei tarvitse huolehtia kuin siitä, että ruoka on ajallaan valmista. Valokuvaaja tuo mukanaan rekvisiitan, astiat ja kuvaustaustat. Ja mikä tärkeintä, hoitaa myös simppelin stailauksen. Sovimme kuvaukset syyskuun puolivälin tienoille. Varaan työhuoneelta perjantai-illan valmisteluille ja koko lauantaipäivän kokkaamiselle ja kamerahommille.
Pari päivää ennen kuvauksia alkaa jännittää. Vatsa pyörähtää sekaisin tämän tästä ja pää humisee täynnä ostoslistojaja minuuttiaikatauluja. Olen kuvannut kokkauksiani vuosien ajan, mutta vain omiin tarkoituksiini. Nyt kuvat painettaisiin paperille kirjaan, joka saattaa päätyä tuhansien ihmisten käsiin Suomessa ja ulkomailla. Vähemmästäkin hirvittää. Onneksi olen valinnut kirjaan vain tukun rakkaimpia luottoreseptejäni, jotka osaan kokata vaikka silmät suljettuina.
Keskiviikkona juna tuo minut Helsinkiin. Käyn tekemässä työhuoneella inventaarion ja listaan paperille kaiken, mitä kaupasta pitää viikonloppua varten hankkia. Torstaina kannan keittiöön kokkausviinit ja kassillisen kuiva-aineita sekä pullollisen samppanjaa. Se avataan, kun viimeinen kuva on saatu purkkiin. Perjantaina vaeltelen varsinaisen työpäivän jälkeen ruokakaupassa reilun tunnin ajan, vaikka yritän olla tehokas. Sitten kannan painavat kauppakassit työhuoneelle, kuuntelen äänikirjaa ja kokkaan sen minkä etukäteen voin.
Kiehautan linssikeiton, paloittelen lohen ja valmistan pastramin, pilkon kasvikset valmiiksi, irrottelen granaattiomenan siemenet, paistan suolaisen piirakan, teen sämpylätaikinan ja jätän puolukkapossetit jääkaappiin jähmettymään. Suklaapopcornit joudun tekemään kahteen kertaan, sillä ensimmäisen erän mikropoppareita onnistun käräyttämään. Olen unohtanut ostaa oliiviöljyn, joten joudun siirtämään artisokkatahnan sekoittamisen lauantaille. Puoli kahdeltatoista siivoan ja lähden kotiin nukkumaan. Uni tulee puoli yhdeltä yöllä.
Lauantaiaamuna kierrän vielä kaupan kautta ja kerään koriini jäätelöä, kokonaisina säilöttyjä tomaatteja, lisää tuoreita yrttejä sekä leipää. Työhuoneella pujotan essun päälleni, solmin nauhat vyötärölle, vedän villasukat jalkaan, nostan läppärin ikkunalaudalle ja järjestelen raaka-aineet eteeni. Kun valokuvaaja kurvaa taksilla oven eteen hieman yhdeksän jälkeen, minä hikoilen jo hellan ääressä. Tästä se alkaa, ensimmäinen kuvauspäiväni koskaan!
Kahteentoista mennessä on kuvattu melkein puolet resepteistä. Jalkoja särkee, sillä kivilattialla on kova seistä. Olisi pitänyt valita villasukkien sijaan lenkkarit tai terveyssandaalit. Avaamme punaviinin ja syömme lounaaksi tuntia aiemmin kuvatun pastan jämät. Katson kaaosta ympärilläni ja naureskelen itsekseni; minua tuskin kelpuutettaisiin ammattilaiskeittiöön. Jälkiruuaksi lusikoimme annokset puolukkapossettia ja sitten jatkamme töitä.
Kuvat valmistuvat yksi kerrallaan. Kun ruusukaalit kypsyvät uunissa tai tomaattisoosi porisee pannulla, käyn vilkaisemassa, millaisia astioita kameran eteen on aseteltu, mutta muuten annan kuvaajalle työrauhan. Luotan hänen ammattitaitoonsa täysin. Sini näyttää läppäriltä ensimmäisiä nopeasti käsiteltyjä versioita, ne ovat yksinkertaisen kauniita. Kolmen jälkeen juoksen esiliina päälläni läheiseen kalakauppaan hakemaan jättikatkaravunpyrstöjä. Kuvauspäivä on viimeistä reseptiä vaille valmis.
Viittä vaille neljä korkkaamme samppanjan, nostamme jalat ylös ja huokaisemme. Urakka on takana. Siivoamme vasta, kun lasit on juotu tyhjiksi.
Illalla saapuvat ystävät. Olen kutsunut heidät yhteiseen pöytään, jotta kuvattuja ruokia ei tarvitsisi heittää menemään. Yksin tai edes kaksin määrästä olisi ollut mahdoton selviytyä, eikä kaikkea olisi voinut pakastaakaan. Kaadan laseihin viiniä, kuuntelen kuinka mikro hurisee taustalla ja hellalla kiehuu siskon tuoma gluteeniton pasta. Istumme ison pöydän ympärille ja skoolaamme. Olkoon tulevaisuus täynnä samankaltaisia kohtaamisia, yhdessä syömistä, yhteisiä illallisia ja ystävien halauksia!
Olen kotona yhdeltätoista. Rättiväsyneenä, mutta tyytyväisenä. Ruokaystävät on taas askeleen lähempänä julkaisemista. Se saattaa olla käsissänne jo kahden kuukauden kuluttua. Kääk. Perhoset lehahtavat lentoon vatsan pohjalta ja adrenaliini pitää minut hereillä vielä pari tuntia. Elämä on ihmeellistä.
Viimeinen kuva: Sini Kramer
