On heinäkuinen perjantai. Pinnistelen keskittymisen herpaantumista vastaan ja koettelen tahtoni voimia. Tehtailen blogipostauksia, suollan sometekstejä, ideoin instakuvia ja hakkaan näppäimistöä niin, että pää sauhuaa ja peukaloiden ihoa alkaa polttaa. Lopulta skrollaan kännykän näyttöä nimettömällä, sillä muiden sormenpäiden hermot ovat jatkuvasta hinkkaamisesta hellinä.
Ainakin kymmeneen sähköpostiin pitäisi vielä jaksaa reagoida. Sen jälkeen on käytävä käsiksi kuviin: ladattava muistikortilta edellisen viikon kuvat, valittava parhaat, rajata, korostaa, säätää värimaailmaa ja lopulta siirtää kansioon odottamaan käyttöä. Eivätkä hommat siihen suinkaan lopu.
Aurinko paistaa pilvettömältä taivaalta, kärpäset pörisevät lasiverannan ikkunoissa ja otsalla helmeilee tuskastuttavan hitaasti etenevien töiden nostattama hiki. Ulkona asteita on yli 20, sisällä melkein tuplasti enemmän. Läppäri huokailee helteessä ja sormeni juoksevat tahmealla näppäimistöllä, kun piiskaan runosuonta pulppuilemaan. Kirjoittaminen vaatii istumalihaksia ja itsepäistä asennetta. Päätän pakertaa vielä tunnin verran. Kaikki tänään tehty on pois huomisen painavasta kuormasta.
Vaikka asiakkaiden sometilien ajastukset onkin helppo valmistella etukäteen, niiden herättämää keskustelua on tarkkailtava tasaisin väliajoin. Omiakin kanavia on päivitettävä, eikä kaikkea mitenkään voi ennakoida. Onneksi isommat projektit, henkilöhaastattelut ja tekstien tarkastukset voivat odottaa syksyyn.
Järvi kahahtaa. Parvi isokoskeloita juoksee pitkin veden pintaa. Annan katseeni levätä hetken ajan vastarannan utuisissa ääriviivoissa ja vilkaisen sitten kelloa. Se on kohta seitsemän, ei ihme, että energia on ehtymäisillään. Suljen tietokoneen, kävelen ulos ja hengitän illan viilentämää ilmaa.
Viimeiseksi, ennen saunaa ja iltauintia otan esiin mustakantisen muistivihon. Kirjaan seuraavalle tyhjälle sivulle huomisen tärkeimmät tehtävät, joista kannattaa aamulla aloittaa.
Laiska töitään luettelee, minulle joskus kommentoitiin, kun kerroin, mitä kaikkea päivieni aikana puuhaan. Sanonta saattaa sopia heihin, jotka tahtovat päteä. Minun hermojani päivien paperille piirtäminen rauhoittaa. Näin paljon olen saanut aikaan, tämän ja tämänkin ranskalaisen viivan voin vetää yli. Tehty, hoidettu, kirjoitettu! Yksinyrittäjän on pakko opetella kehumaan itseään, sillä työyhteisön tsempit ja jaksuhalit jäävät saamatta.
Olen ollut mökillä juhannuksesta asti, mutta yhtäjaksoista lomaa en ole ehtinyt pitää muutamaa päivää pidempään. Kun kesäpäivät vaivihkaa vaeltavat eteenpäin, some pitää otteessaan, enkä onnistu irrottautumaan työhön liittyvistä ajatuksista, lohdutan itseäni sillä, että tämä on ensimmäinen kesäni yrittäjänä. Kukaan ei ole seppä syntyessään, en myöskään minä. Vuoden päästä olen viisaampi, ensi kesänä osaan ennakoida, suunnitella ja priorisoida paremmin – ja merkitä kalenteriin vähintään kahden, ehkä jopa kolmen viikon oikean loman.
Heinäkuun lopulla saan tiedon, että starttirahakaudelle ei myönnetty jatkoa. Tilikirjojen ja ansaittujen eurojen perusteella pärjään jo kuulemma riittävän hyvin. On kai sekin jotain. Nappaan naulakosta mukaani pyyhkeen ja kylpytakin, kaadan lasiini jääkaappikylmää kombuchaa ja kuljen paljain jaloin laiturille. Ihailen laskevaa aurinkoa ja tunnen, kuinka onni hiipii hiljaa viereeni.
