Tuhansien turistien laumoja, punaisena hehkuvia ihoja, aurinkotuolien kansoittamia loputtomia hiekkarantoja, aurinkorannikolle asettuneita harmaita panttereita, lukemattomia lapsiperheitä, rymyäviä ryyppyporukoita, päättymättömiä bileitä ja saksalaista humppaa, joka raikaa lähikuppiloista aivan liian kovalla volyymillä. Siinä muutamia mielikuviani Kanariansaarista. Edellämainitut ennakkoluulot ovat vahvoja. Niiden vuoksi Teneriffa, Lanzarote ja Gran Canaria ovat heiluneet aina ämpärilistani äärimmäisessä häntäpäässä.

Vasta viime vuosina olen herännyt huomaamaan, että saarilla on muutakin. On ihmeellinen ja ainutlaatuinen luonto, on vastakohtia, idyllisiä kalastajakyliä, rikkaita ruokaperinteitä ja mielettömiä maisemia. Ekomatkaaja minussa on löytänyt myös vaeltamisen ja luonnossa liikkumisen. Kaiken tämän myötä kiinnostus Kanariansaaria kohtaan on kasvanut vähitellen.

Voi hyvin olla, että lähivuosina olisin investoinut lentolippuihin myös ilman äitini rohkeutta ja hulluja päähänpistoja. Äidin, joka huomenna sunnuntaina starttaa yli Atlannin yhdessä seitsemän muun suomalaisen nohevan naisen kanssa. Ainoana Atlantic Rally for Cruisers -kilpailun vain naisista koostuvana kokoonpanona eli naisistona. Minä varaan paikan aallonmurtajalta hyvissä ajoin etukäteen, toivotan hyvää matkaa ja heilutan, kunnes vene katoaa horisonttiin. Syitä matkustaa on monia, perhesyyt ovat niistä vahvimpia.

Täällä siis ollaan, Gran Canarialla. Ja kuten arvata saattaa, ennakkoluulot ovat murentuneet pieniksi palasiksi ja pyyhkiytyneet rantahiekasta Atlantin syvänsinisiin aaltoihin. Saari on uskomattoman kaunis ja moniulotteinen. Länsirannikon suoraan merestä kilometreihin nousevat huiput, rannattomalta mereltä vulkaanisiin kallioihin miljooniksi pisaroiksi särkyvät tyrskyt, sisämaan vehreät laaksot, mineraalien värjäämät kalliot, valkoisina laaksojen pohjalla hohtavat pikkuruiset eksoottiset kaktuskasvustot, marraskuun kukkaloisto, vuorilta virtaavat vesiputoukset, tuulen tuiverruksessa rapistuneet majakat ja dyynit, jotka jatkuvat silmänkantamattomiin.

Yritän sanoittaa tunteeni tarkemmin, mutta se vaatii aikaa. Kun maisema on vaihtunut marraskuun harmauteen ja räntäsateeseen istun alas, kirjoitan kaiken muistiin – itselleni ja teille. Kello on kaksi iltapäivällä, on siis aika sulkea läppäri, kaataa lasiin sangriaa ja astua ulos aurinkoon. Palataan asiaan ensi viikolla!